Kriittisestä ajattelusta opintiellä ja julkisuudessa – tapauksena rokotekeskustelu

Kuvat: Kimmo Hokkanen/Sami Kero

Kriittistä ajattelua julkisessa keskustelussa käsitellyt puheenvuoromme ilmestyi HS:n yliökirjoituksena perjantaina 4. kesäkuuta¹. Tähdensimme kriittisyyttä tärkeänä tietoperustaisen arvioinnin ja harkinnan kansalaistaitona vastoin yleistä tapaa mieltää se yksinomaan kielteisyydeksi ja vastustukseksi. Valaisemme seuraavassa käsitteen ja ilmiön luonteeseen pureutuneen tekstin taustaa ja lisäämme siihen muutaman näkökohdan. Erityisesti kommentoimme rokotekeskustelua.

Tietoomme kantautui jo lopputalvesta muuan erikoisen huolestuttava tapaus suomalaisesta yläkoulusta. Opettaja oli – onneksi ilmeisesti ajattelemattomuuttaan – ujuttanut perusopetukseen kreationistisia väitteitä luonnonhistoriasta. Eikä näin suinkaan ollut tapahtunut (Suomessa tosin jo nykyään luomisuskoon ja ylipäätään uskontoon sitouttamattoman) uskonnon opetuksessa vaan terveystiedon tunnilla. Lisäksi opettaja oli kysyttäessä puolustanut menettelyään viittaamalla oppilaiden oikeuteen harjaantua ”kriittiseen ajatteluun”. Asia on jo selvitetty, eikä siitä ole kuulemma syytä kantaa enempää huolta, joten jätettäköön yksityiskohdat sikseen.

Emme oleta tapauksen kertovan kreationismin leviämisestä maassamme. Sellaisista havainnoista olisi aihetta olla huolissaan, kenties samaan tapaan kuin pseudotieteeseen nojaavan ja sitä levittävän Kristallipuolueen kunnallisvaaleissa 2021 Helsingissä saamasta 1 742 äänestä. Pidimme koulussa sattunutta kuitenkin yksittäisenä esimerkkinä siitä, miten kriittinen ajattelu yleisemminkin usein nykyään käsitetään.

Tuo opetustapahtuma antoi varhaisen idean lehtikirjoitukseemme, vaikkei teksti itsessään olisikaan tarvinnut erityistä ponninta. Sen läksy on hyvä tiivistää vielä tässä erikseen.

Kriittisen ajattelun tarve ja peruskoulun opetussuunnitelma

Välikohtaus paljastaa voimassa olevan peruskoulun opetussuunnitelman perusteiden (2014) haavoittuvuuden ja tarpeen kohentaville toimille. Asiakirja sisältää yli 100 viittausta kriittisyyteen, jota voi perustellusti luonnehtia yhdeksi koko meikäläisen kasvatuspolitiikan painopisteistä². Suomalaisista kouluista tulisi valmistua sivistyneitä ja valveutuneita kansalaisia, jotka ovat harjaantuneet erottamaan niin tutkitun tiedon pelkistä uskomuksista, saati mainoksista, kuin todellisen asiantuntijuuden kansankiihottajuudesta tai guruudesta.

Opetussuunnitelmien kieltä saattaa kuitenkin leimata hyväuskoisuus ohjausasiakirjan vastaanottoa kohtaan. Nykyisen julkisen keskustelun ja sosiaalisen median ilmiöiden valossa luettuna siitä kuultaa liiankin luottavainen asennoituminen. Kriittisyyttä – usein elegantisti luovuuden rinnalla – tähdentävä esitys on oikealla asialla, mutta merkillepantavasti tätä painotusta ei kovinkaan lujasti ankkuroida mihinkään perustaan eikä järin selvästi aseteta mitään tiettyä riskiä tai uhkaa vastaan. Se esiintyy pikemminkin selviömäisen myönteisenä ja ihanteellisena asiana, jonka merkitystä ja vastavoimia ei tarvitse erikseen täsmentää.

Yläasteella todistettu tapaus riittää osoittamaan tällaisen sinisilmäisyyden riskit. Opetussuunnitelman perusteiden kirjoittajat eivät voineet aavistaa, että jo 2010-luvun loppupuoliskolta alkaen ’kriittisyyden’ käsitettä käytettäisiin kovin erikoislaatuisista ilmiöistä ja siihen vedottaisiin arveluttavin vaikuttimin tai tarkoitusperin. Nyt vasta on havahduttu siihen käänteeseen, että kriittisen ajattelun nimissä saatetaan yhä useammin toimia nimenomaan kaikkea sitä vastaan, mihin suomalaisissa kouluissa pääasiallisesti koetetaan paneutua ja kypsyä.

Rokotekielteisyys ja maahanmuuttajavastaisuus eivät ole kriittisyyttä

Otimme HS:n sivuilla kreationismin sijasta pääesimerkkimme kansanterveyden alueelta. Totesimme, että rokotevastaisuus on kriittisyyden irvikuva. Sen yhdistäminen tieteessä välttämättömiin ja kouluissa harjoiteltuihin taitoihin pitää käsittää vakavaksi erheeksi.

Totesimme samoin, että ”maahanmuuttokritiikki”-sanan omaksuminen joko neutraaliksi termiksi tai jopa ansiokkaaksi katsotun yhteiskunnallinen toiminnan nimitykseksi on edesvastuutonta. Tosiasiallisesti se on tietyn poliittisen liikkeen iskulause ja maahanmuuttovastaisuuden äärimmäistenkin muotojen peittelyä, jolle laatumedian ei pitäisi antautua.³

Tämä ei tarkoita, ettei maahanmuuton käytännöistä ja lainsäädännöstä pitäisi debatoida. Tällaista julkista debattia voi kuitenkin asiallisesti kutsua esimerkiksi maahanmuuttopoliittiseksi keskusteluksi tai vaikuttamiseksi, aivan kuten muillakin politiikan lohkoilla tehdään: terveydenhuollon ratkaisujen puiminen tai erityisten linjausten ajaminen ei ole ”terveyskritiikkiä”, sosiaalipolitiikan uudistaminen ei ole ”sosiaalikritiikkiä” eivätkä kaupunkisuunnittelun kiihkeät mielipiteet ”kaupunkikritiikkiä”. ”Maahanmuuttokritiikkiä” sen sijaan käytetään eufemismina, jolla kätketään toisiin ihmisiin (maahanmuuttajiin) kohdistuva vastustus ja viha.

Maahanmuuton ja rajanylitysten muodot ja syyt muodostavat lisäksi niin laajan ja väljän ilmiöjoukon, että ”maahanmuuttokritiikki” on tarkemmin ajatellen täysin ontuva ja sisällöltään sumea ilmaus, aivan kuten olisi ”maastamuuttokritiikki”. Todellisuudessa se toimiikin pelkästään signaalimerkkinä, jonka avulla tietty populistinen politiikka lietsoo toivomiaan tunnetiloja ja reaktioita. Maahanmuuttopolitiikasta ja sen koetinkysymyksistä saa otteen vasta sitten, kun maahanmuuton erilaiset muodot ja piirteet erotellaan ja eritellään järkiperäisen arvioinnin kohteeksi. Tällöin on mahdollista käydä kriittistä maahanmuuttopoliittista keskustelua suuntaan jos toiseenkin ilman populistista yksinkertaistamista ja vastakkainasettelujen masinoimista.

Niin maahanmuuttajavastaisuuden kuin rokotekielteisyyden yhteiskunnalliset virtaukset ovat tässä keskeisiä. Niitä kumpaakin voi taustoittaa laajemmalla tieteen kieltämisellä ja vielä laajemmalla negationismilla, jolla tarkoitetaan tieteeseen sidotun, tutkimuspohjaisen ja faktoja kunnioittavan tiedon epäämistä ja hylkäämistä tavalla tai toisella vaihtoehtoisiin maailmanselityksiin kuuluvilla tarinoilla tai ajatuskuluilla.⁴

Näiden vastustamisten kutsuminen ”kriittisyydeksi” on suuri virhe. Tieteessä, journalismissa, opetuksessa ja arkisessa kansalaiselämässä tarvittavan kriittisen ajattelun ensisijaisia arvostelun kohteita ja suoranaisia vastakohtia ovat juuri erilaiset katteettomat, epätieteelliset ja populistiset ajatusmallit ja palopuheet.

Nyt meillä niin kuin muuallakin nähdään jo rokote-epäilysten erinäiset muodot huolestuttaviksi kansanterveydellisiksi ongelmiksi keskellä tappavaa kulkutautia. Rokotekattavuuden saavuttaminen tuottaa vaikeuksia lukuisissa maissa, ja rokotteista kieltäytyminen uhkaa mahdollisuuksia saada pandemia hallintaan. Samaan aikaan leviää muukin perätön dis-, mis- tai malinformaatio, jota eivät viljele enää vain sosiaalisen median ja verkon eksentristen syövereiden tahalliset sumuttajat tai tahattomat harhautuneet vaan myös mainitun pseudotiedepuolueen ja joidenkin muiden puolueiden yksittäisten poliitikkojen kaltaiset yhteiskunnalliset toimijat ja muut vielä vaikutusvaltaisemmat ryhmittymät. Tästä kirkkaimpana ja karmeimpana esimerkkinä nähtiin, miten Yhdysvaltain edellinen presidentti ja hänen ympärilleen kokoontuneet voimat saattoivat edistää vieläkin vaarallisempaa tietämyksen rapautumista.⁵

Niin tutkijoiden, toimittajien ja opettajien kuin kenen tahansa yhteiskunnan jäsenen on havahduttava kriittisyyskäsitteen väärinkäyttöön ja erilaisiin sitä hyväksikäyttäviin mutta vettä pitämättömiin vaateisiin. Kun koulujen opetussuunnitelmia ja vastaavia kasvatuksellisia linjauksia vastedes uudistetaan, tulee ymmärtää, että kriittisyyttä ei voi enää käyttää vapaasti kelluvan ihanteen tavoin. On käsitettävä, että se on joutunut painostetuksi, uhanalaiseksi ja hyväksikäytetyksi.

Julkisuus ja opetus, kriittisyys ja tieteellinen tieto

Monimuotoisen epätiedon ja tieteenvastaisuuden kohtuuttoman myötäsukainen vastaanotto ja kohtelu julkisessa sanassa ovat myös osa tätä ongelmaa. Puhetilaa on suotu milloin suvaitsevaisuuden, milloin tasapuolisuuden nimissä, eikä ole kylliksi huolehdittu siitä, että asiasisällöt eivät sotkeentuisi ja vallitseva tietämys hämärtyisi. Valistus ja demokratia tarvitsevat kuitenkin jatkuvaa rakentamista, ne eivät tule koskaan valmiiksi. Kulloisinakin aikoina niitä pyrkivät horjuttamaan eri tekijät ja pyyteet: jotkut hyötyvät valheiden levittämisestä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Esimerkiksi terveydelle vaarallisesta ihmisten epäluulojen ja pelkojen tietoisesta hyväksikäytöstä on runsaasti näyttöä niin yleisen terveyshuuhaan kuin anti-vaksinistien toiminnassa⁶.

Opetussuunnitelmassa ongelmallista ei ole kriittisyyden ymmärtäminen laajasti ja moninaisesti, mutta tuo avara näkemys pitäisi selvemmin sitoa pyrkimykseen etsiä vankempaa tietoa ja ymmärrystä. Puhe kriittisestä ajattelusta on koulussakin perusteltua kytkeä yhtäältä tieteeseen ja tutkimukseen ja toisaalta tietoon kohdistuviin uhkiin. Tässä mielessä on noudatettava aiempaa tiedostavammin perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista (2012) annettua asetusta. Sen mukaan ”opetettavan tiedon tulee perustua tieteelliseen tietoon”.

Kriittisyyttä ei ole syytä rajata tai kiinnittää vain tutkijatoimintaan ja siitä välittömästi ammentaviin yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Kritiikki ja sen taitava harjoittaminen säilyvät moninaisina ja usein tarkoituksellisen ihanteellisina asioina, joista kuka tahansa niihin perehtyvä ja yhdessä muiden kanssa ryhtyvä voi päästä osalliseksi vähitellen yhä paremmin. Opetuksessa ja viestinnässä, taiteessa ja politiikassa sekä muissa yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa instituutioissa on omia kritiikin muotojaan ja perinteitään, eivätkä ne kaikki suoraan kytkeydy tieteelliseen tutkimukseen, jolla silti on ohittamattoman tärkeä tehtävänsä kaikkien näiden kriittisyyden kenttien kannattelijana ja kirittäjänä. Mutta on todettava, että on ollut virhe antaa erityisesti opetussuunnitelmatyössä kriittisyyden tunnusmerkkien erkaantua liiaksi tieteestä ja siihen pohjautuvasta opettamisesta ja oppimisesta. Ainoastaan pitävämpää tietoa tavoittelemalla, informaatiosumutusta torjumalla ja harhaluuloja hälventämällä voidaan tukea myös kriittisen ajattelun yhteiskuntakriittistä ulottuvuutta – pyrkimystä vahvistaa ihmisten yhteiskunnallista toimintakykyä ja vapautta, joiden edellytyksenä on kirkkaampi tietoisuus oman toiminnan olosuhteista.

Tiede ja journalismi ovat yhteiskunnalle ja kansainväliselle yhteistyölle elintärkeitä itseäänkorjaavan tiedon tuottamisen ja välittämisen instituutioita. Ne ovat myös kansanvallan perusta. Väkevimmin demokratian, koulutuksen, tieteen ja julkisen keskustelun keskinäisistä sidoksista kirjoitti filosofi John Dewey, jonka ajattelun ytimessä teema pysyi läpi koko tuotannon: ”Sillä mitä muuta olisikaan demokraattinen luottamus neuvonpitoa, kanssakäymistä, väittelyä ja keskustelua kohtaan julkisen mielipiteen muodostuksessa – jossa käsitykset aikaa myöten korjaantuvat – ellei uskoa tavallisten ihmisten älylliseen kykyyn suhtautua tervejärkisesti faktojen ja ideoiden vapaaseen liikkeeseen, jota tehokkaasti kannattelevat tutkimisen, kokoontumisen ja viestimisen vapaudet.”⁷ Dewey kutsui älyksi ihmisen valmiuksia ajatella taitavasti – keskittyneesti, huolellisesti, harkitsevasti, luovasti ja kriittisesti – niin järjen kuin tunteen taipumuksiaan käyttäen. Erityisen tärkeälle sijalle hän asetti ihmisten yhteistoiminnan, jossa nämä valmiudet olivat vähitellen jäsentyneet moniksi ajattelua edistäviksi käytännöiksi: tieteelliseksi tutkimukseksi, demokraattiseksi kasvatukseksi, asiantuntijoiden ja maallikoiden vuorovaikutusta voimistavaksi journalismiksi ja kokemuksia rikastavaksi taiteeksi.

Ei ole mitään kriittisen ajattelun nimen ansaitsevaa tekemistä, joka olisi ristiriidassa näiden demokratialle ratkaisevien laitosten perusotteiden ja tulosten kanssa. Nämä sidokset tulee ymmärtää entistä vakavammin myös koulutuspolitiikassa.⁸

Rokotteet, kansanterveys ja retorinen hämmentäminen

Ajankohtainen rokotekeskustelu ansaitsee tässä vielä erikseen pohdintaa, koska HS-kirjoituksemme kirvoitti siihen keskittyviä kommentteja. Aluksi voi muistuttaa, että rokottamattomuuden syyt – varsinkin alhaisen koulutustason ja/tai heikon julkisen terveydenhuollon maissa – ovat moninaiset ja rokotevastaisuus vain yksi (joskin merkittävä) pulma tässä kokonaisuudessa ja rokotekattavuuden tavoittelussa. Aihepiiriä on sangen etevästi ja kriittisyydestä joutavia puhumatta käsitelty esimerkiksi The Atlanticin artikkelissa viime helmikuussa ja sen tuoreessa, etenkin yhdysvaltalaiseen terveydelliseen(kin) epätasa-arvoon pureutuvassa jatkojutussa⁹. Kirjoituksemme pääasiana oli kuitenkin kriittisen ajattelun luonne, ja rokotevastaisuuden julkista käsittelyä käytimme vain ajankohtaisena havainnollistuksena kriittisyyteen viittoilemisen vinoutumista.

Sosiaalisessa mediassa juttuamme kehaisi esimerkiksi viestinnän professori Esa Väliverronen. Hänen mukaansa oli kuitenkin ongelmallista, että valitsimme tapausesimerkiksi rokotekielteisyyden, koska osa hyvin monenlaisesta immunisointihankkeiden epäilystä tai arvostelemisesta on perusteltua. Väliverronen viittasi Stuart Blumen teokseen Immunization. How Vaccines Became Controversial (The University of Chicago Press, Chicago 2017) hyvänä tieteenhistoriallisena esityksenä aiheesta.

Nähdäksemme tämä muistutus osuu kuitenkin harhaan. Suuressa ilmiöpiirissä lievistä rokote-empimisistä aina täyteen tieteen- tai tiedonvastaisuuteen on totta kai runsaasti vaihtelua. Tietysti on aihetta tutkia kriittisesti muun muassa sitä, miten rokotusohjelmissa on onnistuttu esimerkiksi juridisesti, sosiaalisesti, poliittisesti, taloudellisesti ja viestinnällisesti. (Paraikaa käydään hyvää julkista keskustelua huomautuksesta, jonka apulaisoikeusasiamies antoi THL:lle yhdenvertaisuusongelmista ja oikeudellisen arvioinnin laiminlyömisestä rokotusohjelman tietyn osan hoitamisessa.) Tästä ei kuitenkaan seuraa, että ”rokotekriittisyys”-sanan käyttäminen olisi perusteltua yleisenä terminä.

Aloitimme tarkoituksellisesti HS-kirjoituksemme käsitteellä ’kansanterveys’. Sen oli määrä asettaa heti asioiden painoarvot ja mittaluokat paikoilleen. Kysymykset siitä, kuinka terveydenhuollon käytännöissä tulisi kohdata ja ymmärtää yksittäisiä rokotteita karsastavia palveluiden käyttäjiä tai asiakkaita, ovat tärkeitä, mutta tulisi nähdä, että niiden yksipuolinen korostaminen ja vastahankaisuuden kuvaaminen ”kriittisyydeksi” kadottavat näkyvistä sekä rokotussuojan laajan väestöllisen merkityksen että kriittisen ajattelun yleisen luonteen ja tähdellisyyden. Samalla herkästi unohtuu tällaisen kansanterveydellisesti vaarallisen torjunnan käsitteleminen vakavana ongelmana.

Tutkijoiden ei tulisi ohentaa eikä halventaa kriittisyyden käsitettä. Perusteeksi sanan löyhään käyttöön ei kelpaa se, että terveyshallinnon kansallisissa ja ylikansallisissa käytännöissä on aina jotakin selvitettävää tai moitittavaa. Tieteellinen tieto ei ole aukotonta eikä täydellinen varmuus kuulu tieteellisen tutkimuksen alati epäilevään ja itseään tarkistavaan luonteeseen. Terveyspolitiikan käytännöissä ja suosituksissa on vääjäämättä epäkohtia ja syrjiviäkin toimintatapoja, eikä mikään ohjeistus voi koskaan tavoittaa paikallista ja yksilöllistä monimuotoisuutta. Kriittiselle keskustelulle on siis tarpeensa.

”Rokotekriittisyydestä” puhuminen kuitenkin tuhoaa sen mitä piti vaalia. Tilanteessa, jossa kriittiseksi ollaan kerkeästi luonnehtimassa ketä hyvänsä verkosta sekadataa haalivaa mutta sen pätevään erittelyyn tai kokonaisarviointiin kykenemätöntä tai vaivautumatonta yksityishenkilöä tai yhteenliittymää, pitäisi etenkin tutkijoiden, toimittajien ja opettajien tiedostaa vastuunsa.

Pian HS-tekstimme jälkeen julkaistiin Johanna Nurmen, Pia Vuolannon & Suvi Rytyn artikkeli ”Rokotteisiin liittyvän kriittisyyden historiallinen jatkumo” (Politiikasta 11.6.2021). Siinä kerrotaan, että erilaisilla huolilla ja yleisemmällä vastahangalla taudeilta suojautumista kohtaan on vähintään sadan vuoden perinteet Suomessakin. Tekijät esittävät, että tämän historian tunteminen ”auttaa ymmärtämään tämän päivän rokotekriittisyyttä” ja on omiaan ”liennyttämään rokotteisiin liittyvää polarisoitunutta keskustelua”. Näin tutkijat yllättäen viittasivat poliittisen keskustelun ylilyönneistä tuttuun vastanapaistumisen ilmiöön. Tällöin on suurena riskinä luoda mielikuvia, joissa rokotteista kieltäytyminen ja rokotusten edistäminen olisivat kaksi ääripäätä ja tolkku jossakin niiden välillä.

Väliverronen on itse kirjoittanut aiheesta THL:n erikoistutkijan Jonas Sivelän kanssa. Artikkelissaan ”Salaliittoteoriat eivät ole mystisiä ja todellisuudesta irrallaan – ne ovat disinformaatiota, johon järkeväkin voi hairahtua” (SuomenKuvalehti.fi 1.6.2021; ilmestynyt alun perin julkaisussa Kanava 4/3021) he teroittavat, että esimerkiksi rokotushaluttomien piirissä kuuluisi tunnistaa ”hörhöyden” sijaan ”aito huoli”, johon ei saisi ”suhtautua vähätellen ja alentuvasti”, koska tämä voi johtaa vainoharhaisten maailmanselitysten houkuttelevuuteen. Sanottuaan, että Suomessa on tavallisesti luotettu tutkimukseen ja viranomaisiin näin ehkäisten pahimpia salaliittoharhoja, mutta nyt olisi paras olla ”sortumatta liioitteluun ja syyttelyyn”, he lopettavat: ”Meillä kaikilla on vastuu terveen keskustelukulttuurin ylläpitämisestä: niin toimittajilla, tutkijoilla kuin kenellä tahansa, joka keskusteluun osallistuu.”

Sivelä ja Väliverronen pyrkivät sinänsä kannatettavasti maltilliseen ilmaisuun. He muistuttavat, että esimerkiksi rokote-epäilijöille ”naureskeluun” ja heidän ”vähättelemiseensä liittyy yksi isoimmista salaliittoteorioita koskevista ongelmista”. Kuitenkin heidän tavassaan korostaa ymmärtämisen pyrkimystä on merkittävät riskinsä, joissa asioiden mittakaava ja kriittisyyden idea ovat vaarassa kadota näkyvistä. Sama pätee Nurmen, Vuolannon ja Rytyn artikkeliin.

Meistä tappava tauti ja sen ehkäisyn ja hoidon huonosti perusteltu tai kokonaan perusteeton vastustaminen ovat nykytilanteessa ensisijaisia ongelmia. Jos mahdollista vielä suurempi pulma on yleisluontoisempi tieteen ja tiedon vastaisuus sekä kotikutoisten vaihtoehtoisten maailmantulkintojen levittäminen ja leviäminen. Ja kenties kaikkein suurin ongelma on tiedon ja kriittisen ajattelun kaltaisten vakavaa ponnistelua edellyttävien taitojen ja yhteiskunnallisten instituutioiden näivettäminen sotkemalla ne rokotuskielteisiin tee-se-itse-aivoituksiin.

Tällaisesta sekoittumisesta on jo esimerkkejä laajalevikkisimmässäkin julkisessa keskustelussa. Mainitusta kolmikosta Tampereen yliopiston tutkijakollegiumin sosiologi Vuolanto antoi joulukuussa 2020 Ylelle radiohaastattelun, jossa hän piti ”hirveän vaarallisena” sitä, jos rokottamiskäytännöissä sivuutetaan ”kriittisten ihmisten huolet”. Hän korosti, että tällaisilla ihmisillä on ”omaa kriittistä ajattelua”, jota ei voi ohittaa, vaan päinvastoin tulisi tunnustaa heillä oleva ”oikeus ajatella” omalla tavallaan.¹⁰

Näkemys oireilee käsitesekaannuksesta. Vaarat, tärkeydet ja oikeudet/velvollisuudet hahmottuvat näin lausuttaessa itse asiaa vinouttavasti. Sairauksista ja niiden hoitamisesta tai ehkäisemisestä kumpuavien huolten kunnioittavasta ja pätevästä käsittelemisestä terveydenhuollossa ei seuraa, että rokotevastaisten mielipiteiden esittäjiä tulisi kohdella ”kriittisen ajattelun” lähettiläinä. Eikä itse kunkin ”oikeutta ajatella” immunisaatiosta mitä tahansa voi korostaa yli kansanterveydellisten velvoitteiden. Jo Suomen hallintolaki säätää kaikessa viranomaistoiminnassa noudatettavaksi palveluperiaatetta: vallankäyttäjän on pidättäydyttävä epäkunnioittavasta kohtelusta. Tähän yhdistyy myös neuvominen virkavastuulla ja asioissa vaikuttavien tosiasioiden kunnollinen yksilökohtainen selvittäminen hallinnon – esimerkiksi julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen – asiakkaille.

Vielä ilmeisempi tapaus oli kuitenkin Vuolannon haastattelu A-Studiossa helmikuussa 2021. Hän valitteli rokotetorjunnan ”ääriesimerkkien” yhdistämistä ”arkiseen epäröintiin”. Tämä sinänsä perusteltu eronteko jatkui kuitenkin samassa yksipuolisena vetoomuksena niiden puolesta, jotka terveydenhuollon vastaanotoilla eivät tule kuulluiksi. Kun on liiaksi ”vihkiydytty rutiineihin”, ei havahduta ”yksilöllisiin kysymyksiin”, vaikka toiset olisivat ottaneet asioista selvää ”hyvin paljon”. Kyseenalaiseen suuntaan jatkettiin Vuolannon kuvaillessa, että ”rokotekriittiset, rokote-epäileväiset ihmiset [ovat] hyvinkin tietäväisiä”, ”hyvin koulutettua väkeä”, jolla on selvitettynä ”lääketieteellisiä tutkimuksia” aiheesta ja hallussaan ”ihan asiallista tietoa, minkälaisia haittavaikutuksia näillä rokotteilla on”. Hän lisäsi, että ”demokraattisessa järjestelmässä” oli laistettu näiden ihmisten ”tarpeiden ja toiveiden” huomioimisesta. Vuolannon mielestä ”tiedejärjestelmä” olisikin muutettava sillä lailla ”avoimemmaksi”, että syntyisi parempia ”mahdollisuuksia osallistua”.

Tällaisessa tutkimuksellisessa asennoitumisessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa on ilmeisiä vaaroja. Ensinnäkin tutkijan arvovallalla tällöin tarjotaan – joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti – hyväksyntää koko demokraattista järjestelmää kyseenalaistaville henkilöille ja ryhmittymille ilman mitään tarkistavia tai tasapainottavia viittauksia. Vaikka pyrkimyksenä on kuunnella ja ymmärtää yksittäisiä kansalaisia, riskinä on oikeuttaa rokotevastaista propagandaa levittävien tahojen toimintaa – tarjota julkisuutta juuri niille ”ääriryhmille”, joista ”arkinen epäröinti” oli tarkoitus erotella. Samalla valveutuneen kansalaisen pedagoginen ja yhteiskunnallinen ihanne, joka seuraa tutkivan ja kriittisen ajattelun yhteisesti jaettuja kriteereitä, arvostaa vaivoja säästämättä kerrytettyä asiantuntemusta ja perustuu ajattelun ja tieteen itseään arvioiviin yhteisöllisiin käytäntöihin, sekoittuu monenmoiseen yksityisajattelevaan informaationhaalintaan ja vastarinnankiiskeyteen.

Toisekseen rokoteasenteiden tutkijan puheiden tulisi sentään erottua anti-vaksinistien johtajan Andrew Wakefieldin lausumista. Niissä ”ihmisten kokemukset” ja ”omaisten kertomukset” julkilausutusti nostetaan kansanterveyden yläpuolelle¹¹. On tyystin virheellistä antaa ymmärtää, että rokotevastaisilla itseoppineilla – tai kenties jonkin verran alan koulutusta saaneilla – olisi omaksuttuna enemmän tai tarkempaa tietoa immunisaatiosta kuin esimerkiksi THL:lla tai tutkijayhteisöllä. Edes vuosien sinnikäs paneutuminen verkon tarjoamiin materiaaleihin ei kilpaile missään suhteessa samassa sarjassa tieteenharjoituksen ja ammatillisen asiantuntemuksen kanssa. Koulutettukaan ihminen ei voi saavuttaa lääke- ja kansanterveystieteellisen tutkimuksen konsensuksen kyseenalaistamiseen riittävää ymmärrystä näistä tiedonmuodoista ilman asiaankuuluvien alojen tutkijankoulutusta. Biologian ja kemian pohjatiedoille rakentuvaa pitkällistä opiskelua edellyttää jo pelkästään vaikkapa solubiologian perusteiden hallinta, virologian ja immunologian erityiskysymyksistä puhumattakaan. Niiden tai epidemiologisten tutkimusten yksittäisten havaintojen merkitystä ei puolestaan ole mahdollista suhteuttaa väestötasolle tai edes omakohtaiseen riskiarviointiin ilman riittävää tilastollista ymmärrystä. Liioitellussa luottamuksessa maallikoiden tulkintakykyihin saattavat näkyä myös ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden toisinaan puutteelliset käsitykset luonnon- ja lääketieteellisen tiedon laadusta ja vaativuudesta.¹²

Kolmanneksi myös ajatus kuuntelemisesta uhkaa vesittyä: sen tärkeyttä olisi mahdollista korostaa yksinkertaisesti esimerkiksi juuri hallintolakiin vedoten tarvitsematta pelata rokotevastaisen liikkeen pussiin. Suomalainen sairaanhoitaja tai lääkäri ei ”vihkiydy rutiineihin” vaan kouluttautuu vaativiin tehtäviin ja hyväksyy asemansa kansalaisten auttajana. Mitään näyttöä ei ole esitetty tueksi tällaisille vihjauksille, joiden mukaan terveydenhoitojärjestelmässä yleisesti ja tavallisesti jätettäisiin ihmisten pelot ja huolet kohtaamatta. Nähdäksemme edes esimerkiksi tautitorjunnan johtavana asiantuntijana THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek ei ole julkisissa puheenvuoroissaan sen enempää liioitellut rokote-epäröinnin ilmiötä kuin sitä keskustelusta torjunutkaan¹³.

Neljänneksi tämä asiakkaiden kohtaamisen ja kuuntelemisen voimakas korostaminen suuntaa huomion harhaan, ellei samalla tarkastella terveyspalvelujen resursointia. Jos hoitamisen arkea rasittavat ylikuormitus, alipalkkaus, henkilöstövaje ja kiire, tuskin tarjoutuu kovin hyviä mahdollisuuksia ja aikaa syventyä asiakkaiden yksilöllisiin huoliin ja epäilyksiin, vaikka tahtoa siihen olisikin. Rokotevastustuksen yksilöpsykologian ymmärtäminen ei saisi hämärtää näitä tärkeimpiä järjestelmätason sosiaali- ja terveyspoliittisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä.¹⁴

Viidenneksi tarvittaisiin valistuneempaa ja mediakriittisempää otetta arvioitaessa tieteellisen tutkimustiedon julkista näkyvyyttä. Aina rokote-epäilyjen syitä pohdittaessa tulisi pitää esillä myös tiedotusvälineiden rooli maailmankuvien luomisessa ja muokkaamisessa. Lääketieteellisten tutkimusten ja metakatsausten sekä niiden populaatiotason merkityksen korrekti selostaminen arkimediassa on varsin vaikeaa niin, että tutkimustiedon itsekriittinen tarkistuvuus, menetelmälliset varaukset sekä esiintyvyyksien ja riskien tilastollinen ymmärrys tulisivat varsinaisen tieteellisen tietämyksen edellyttämällä tavalla välittyneiksi yleisölle. Helppoa on sen sijaan muotoilla myyviä klikkiotsikoita ja lööppejä, jotka ratsastavat outoudella, peloilla ja epävarmuudella. Lisäksi nämä shokeeraavat erikoisuudet ja tyypillisesti yksilökokemuksiin nojaavat tarinat¹⁵ jäävät monille paremmin muistiin kuin pitkän ajan kuluessa kertyvä tieteellinen tieto. Vaikka klikeistä ja lööpeistä elävä iltapäivämedia toisi myös osaltaan lukijoilleen hitaasti karttuvaa tietoa, sen teho jää vajavaiseksi. Niinpä ihmisten ajattelussa säilyy virheellisiä käsityksiä, joita alkuperäiset huolet herättänyt ja niitä hyväksikäyttänyt viestin ei joko edes pyri tai sitten onnistu korjaamaan. Tyypillisiä esimerkkejä ovat virhekäsitykset narkolepsian suoraviivaisesta ja väestötasolla yleisestä suhteesta sikainfluenssarokotuksiin, mRNA-tekniikan käytön ensikertaisuudesta COVID-rokotteissa sekä koronarokotetutkimusten puutteellisuudesta ja suppeudesta¹⁶. Ellei median vastuusta muistuteta rokotevastaisuutta pohdittaessa, aivan olennainen taustatekijä jää piiloon – vaikka juuri se olisi tärkeintä nostaa esiin niin julkisuudessa esiintyvien tutkijoiden kuin erityisesti heitä haastattelevien journalistien itsekriittisen tietoisuuden terävöittämiseksi. Samalla tällainen keskustelu tukisi koulussa ratkaisevaa lähdekriittisyyteen harjaantumista.

Kaikkineen siis vääristynyt ja valikoivuudessaan kokonaisuudet hukkaava tapa harjoittaa ymmärtävää tutkimista johtaa kriittisen ajattelun rapautumiseen, samalla kun tuota demokratialle keskeistä käsitettä ja taitoa sovitellaan yhteiskunnalle ja yksilöille vahingollisten suhtautumistapojen koristukseksi. Näin kallisarvoista valmiutta ei saisi takaperoisesti hämärtää tai nurinkurisesti muuttaa vastakohdakseen.

Rokotevastaista propagandaa esittävien ja sille altistuvien yksilöiden motiivien ja maailmankuvan selvittäminen ja ymmärtäminen on tarpeellinen tutkimushanke. Kokonaisuutta ajatellen puutteellinen tietous rokote-emminnän syistä on kuitenkin monta kertaluokkaa pienempi ongelma kuin kansanterveydelliset uhat, kriittisen journalismin vaarantuminen tai demokraattisen päätöksenteon ehtyvä järkiperäisyys. Rokotehaluttomuus tai -vastaisuus on tieteellisesti tai journalistisesti tähdellinen aihe juuri siksi, että ymmärtäminen edesauttaisi virheellisten käsitysten korjaamista. Tutkijoiden kannanotoissa soisi tämänkin seikan näkyvän. Mainituissa suomalaisten julkisten kommentaattoreiden kirjoituksissa jää samalla tuomatta esiin, etteivät tällaiset vaikuttimet ja ajattelusuuntaukset synny itsestään, vaan kuten todettua, niiden taustalla on mittavaa manipulointia ja tarkoituksellista informaation vääristelemistä, josta monet suoraan hyötyvät. Tässä vinouttamisessa juuri hyödynnetään retoriikkaa, jossa muun muassa ”tutkimisen” ja ”kriittisyyden” terminologiaa tahallisesti väärin- ja hyväksikäytetään.

Pidämme siis huolestuttavana rokote-epäilysten saamaa liiallisen myötäsukaista huomiota. Toisinaan jopa tutkijoiden itsensä laatimissa teksteissä jatketaan haitallista terminologista hämmentämistä. Epätasapainoisesti viritetty ymmärrys, niin että myötäillään kritiikittömästi tutkimuskohteiden omaa sanankäyttöä, tuottaa herkästi myös ylimitoitettua hyväksyntää. Vaikka olisikin tarkka, ettei itse liu’u myötäelävästä otteesta oikeutuksiin, yleisölle voi syntyä vaikutelma hyväksymisestä. Varomaton luonnollistaminen tai normaalistaminen ja vastustajien oikeuksien korostaminen yhdistyneenä tieteessä ja yhteiskunnassa hyväksytyn ajattelu- ja toimintatavan sivuuttamiseen tai moittimiseen johdattaa herkästi väärille teille. Siksi nuo suurista tiedotusvälineistä otetut esimerkit antavat aihetta huomautuksiin.

Joka tapauksessa rokotekielteisyys on sekä kansanterveydellisesti hyvin kyseenalaista että perin arveluttavaa kriittisyyden yleisen käsittämisen ja käyttämisen näkökulmasta. Pandemian pahoin koettelemissa maissa, kuten Brasiliassa, tällainen tiedostetaan erinomaisen vakavaksi asiaksi. Tiedeyhteisö onkin herännyt vastatoimiin – ylenpalttisen ja vinouttavan ymmärtämisen sijasta.¹⁷ Suomessakaan ei ole varaa suhtautua näihin kysymyksiin yliolkaisesti.

Rokotevastaisuus ja kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu

Palataan vielä varmuuden vuoksi Väliverrosen mainitsemaan Blumen teokseen. On paikallaan sanoa siitä – ja sen valossa – kolme tärkeää seikkaa.

Ensinnäkään me emme tietenkään jarruttele vaikkapa juuri Blumen kirjan tapaista tutkimusta rokoteteollisuuden tai rokotusohjelmien yhteiskunnallisista kytkennöistä tai tieteellisistä pulmista. Lääke- ja terveystieteiden ja lääketeollisuuden ja -markkinoinnin kriittistä yhteiskunnallista ja journalistista tutkimusta on harjoitettu jo pitkään ja sillä on ilmiselvästi arvokas paikkansa myös julkisessa keskustelussa¹⁸. Tuskin kukaan tulkinneekaan HS-kirjoituksemme sellaisen oikeutusta kyseenalaistavaksi.

Toiseksi: Blumen kirjasta ei nähdäksemme seuraa minkäänlaista tukea sille, että rokotteita empivät tai vastustavat mielipiteet olisi järkevää kuvata ”rokote-” tai ”rokotuskriittisiksi”. Pikemminkin on suuri vahinko, jos tuo teos ja mikä tahansa ajatus rokotteista pirullisina pahuuden levittäjinä yhdistetään toisiinsa jonkinlaiseksi rokote-epäilyn vaihteluväliksi. Vastaavasti on ongelmallista väittää, että ”rokotekriittisyys” olisi hyväksyttävämpää sanankäyttöä kuin vaikkapa ”maahanmuuttokriittisyys”. On täysin mahdollista laatia asiallinen tieteellinen tai journalistinen tarkastelu esimerkiksi siitä, miten maahanmuuttopolitiikka maassa X ajanjaksona t–t’ on ollut näillä tai noilla tavoilla altis kriittisille huomautuksille. Kun arvostelemme ”kriittisyys”-sanan väärinkäyttöä, tuomme esiin sen heikosti perusteltavissa olevia käyttötapoja, jotka haittaavat sekä itse asioiden (rokottamisen ja maahanmuuton) hahmottamista että kriittisen ajattelun oivaltamista ratkaisevan tärkeäksi kansalaistaidoksi.

Kolmanneksi: on hyvä panna merkille esimerkiksi Times Higher Educationissa (24.8.2017) julkaistu Harry Collinsin terävä arvostelu Blumen teoksesta. Kuten Cardiffin yliopiston yhteiskuntatieteen tutkimusprofessorina vaikuttava arvioija heti toteaa, Immunization tarjoaa kyllä suorastaan ”lumoavan tarinan” aiheestaan, kun taas kirjan päätelmät rokotushaluttomuudesta ovat ”vähemmän vakuuttavia”. Collinsin mukaan Blume tunnustaa rokotuksin saavutetun kansanterveydellisen edistyksen viimeisten vuosisatojen aikana, mutta samalla hän menee liiaksi mukaan nykyajan ”rokote-epäröijien” tuntoihin. Kun kirjailija maalailee tummin sävyin lääketeollisten jättien mediakampanjoita, hän tulee väheksyneeksi anti-vaksinistien aiheuttamaa vahinkoa.

Collins itse käyttää sosiaalisessa mediassa levitetystä rokotevastaisesta epätiedosta sanaa ”pelottava”. Vaikka erityisesti lasten vanhemmat ovat hänestä ”oikeutetusti huolissaan” rokotuksista, tämä pitäisi yksipuolisen ymmärtäväisyyden sijaan suhteuttaa todellisiin vaaroihin, kun ”naapurini kieltäytyminen oman lapsensa rokottamisesta saattaa vaaralle alttiiksi oman lapseni”. Yksi peruste ”kriittisyys”-sanan ajattelematonta laajentamista vastaan onkin vielä siinä, että esimerkiksi rokotevastaisesta ajattelusta kärsivät muiden muassa lapset, joilla ei ole vielä mahdollista muodostaa omaa kriittistä näkökulmaa asiaan tai vasta-argumenttia rokotekielteisille¹⁹. Blumen kriitikko myös muistuttaa vaikkapa tuhkarokon olevan yhä ”tappavan vaarallinen heikoille ja aliravituille jopa kehittyneissä maissa”. Niinpä Collins lopettaa arvostelunsa vetoomukseen: ”Hyvät hallitukset, pistäkää lastenlasteni tähden kampoihin rokotevastaisille liikkeille sekä niiden mediapaisuttelijoille ja infokampanjoille, olivatpa näiden vastustuksen syyt kuinka syvät tai historialliset hyvänsä.”

Sanat tuovat mieleen tapauksen Kanadasta. Siellä käynnistettiin heinäkuussa 2019 demokraattisten instituutioiden ministerinä toimivan Karina Gouldin aloitteesta hanke, jossa kansalaisten kriittistä ajattelua pyritään vahvistamaan ”verkossa liikkuvan epätiedon vaaroilta” suojautumiseksi. Jälleen on kysyttävä, onko tärkeämpää pyrkiä näin ja muin keinoin lujittamaan kriittistä kansalaisuutta vai suoda hyväksyväksi mieltyvää ymmärrystä esimerkiksi rokotevastaisuudelle välittämättä etenkin kriittisyydelle itselleen ja koko asian hahmotusmahdollisuuksille koituvista sivukuluista. (Ehkä on paikallaan huomauttaa, ettemme havittele disinformaation kriminalisointia Singaporen tyyliin, vaan tähdennämme kasvatuksen, koulutuksen ja julkisen keskustelun ulottuvuutta.) 

Meidän käsityksemme mukaan Collinsin prioriteetit ovat järkevämmin määritetyt kuin Blumella tai hänen seuraajillaan. Vaikka onkin pelkästään fiksua pohtia oikeita tapoja, taktiikoita tai strategioita ”kohdata” rokote-empimistä, -haluttomuutta tai -vihamielisyyttä yksilöissä, ensisijaisena soisi pysyvän kansanterveydellisen perspektiivin. Aiheen julkinen käsittely journalismissa ja tieteessä on tarpeellista, mutta se on syytä myös suhteuttaa ongelmien mittakaavaan, välittää samalla vallitsevaa tieteellistä tietämystä ja pitää huolta, etteivät toimittajat ja tutkijat itsekin edistä terminologista sekoittumista ja ajattelun sumentumista. Näissä pohdinnoissa ei tule vesittää ja vinouttaa kriittistä ajattelua, joka on nimenomaan tieteellisen tutkimuksen sekä modernin kansanterveystyön ja sen instituutioiden tunnusmerkki eikä näiden monenkirjavien horjuttajien leipälaji.

Lopuksi

Kriittisyys on lujaan tietoon pohjautuvaa arvostelukykyä. Se tarkoittaa järkeviin vertailuihin pystymistä ja huolellisen arvioinnin taitoa, jota opitaan tyypillisesti pitkän ajan kuluessa yhdessä keskustellen ja väittelyvalmiuksia kartuttaen. Kriittisyys ei tässä – esimerkiksi kouluissa totutusti opetettavassa muodossa – mielessä suinkaan yhdisty kielteisyyteen tai hylkäävään tuomioon. Kriittinen arviointi voi johtaa yhtä lailla siihen, että jonkin väitteen tai käytännön todetaan menevän pahasti metsään, kuin siihen, että jokin on kohdillaan.²⁰

Näistä yleisistä syistä – ja alussa mainitusta erityisestä herätteestä – vaadimme HS-kirjoituksessamme kriittisen ajattelun tiukempaa kiinnittämistä tieteelliseen maailmankuvaan ja tutkittuun tietoon. Vaikka arkipuheessa kriittisyydellä on usein kielteisyyden merkitys, toimittajien, tutkijoiden ja opettajien sanankäytöltä on syytä vaatia suurempaa tarkkuutta, huolellisempaa harkintaa ja itsetietoisuutta. Koulutus pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa samoin kuin julkinen keskustelu laadusta huolta pitävillä perinteisillä ja uusmuotoisilla paikoilla on sekä itsessään tärkeää että ennen muuta tarpeen, kun tehdään vastarintaa näennäis-, raja- ja epätiedolle, kiihkoilulle, uskonnon väärinkäytölle ja yhtä hyvin vähämieliselle hallintojargonille kuin elämäntapaguruilta sekä bisnes-, coaching– ja kehittämisympyröistä tutulle bullshitille. Kriittisesti ajatteleva nojaa tieteeseen, arvostaa pitävää opetusta ja vaatii eettisesti kestävää, järkiperustein etenevää päätöksentekoa asiapohjalta.

Näihin ajatuksiin meidät auttoi suomalaisessa peruskoulussa kreationistiseen mielipiteenmuokkaukseen havahtunut viisitoistavuotias nuori. Heitä tämä maa ja maailma tarvitsevat. Aina kun mediassa esitellään joku uusi pikavoittoja ja äkkiratkaisuja lupaava poppakonstien keksijä, raisua tuulettamista epämääräisin perustein ja oikeutuksin vaativa humpuukimaakari ja koulun tai koko yhteiskunnan kehittäjänä esiintyvä käärmeöljykauppias, kriittistä ajattelua kaivataan. Sitä tarvitaan paljon vähemmänkin dramaattisissa tilanteissa, jokapäiväisen arjen kapeikoissa. Kriittisyys on yhteinen turvamme ja ilomme.

 

***

Verkkolinkkejä

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tietosivusto koronaviruksesta
THL:n opas kriittiseen verkkolukutaitoon ja valeuutisten tunnistamiseen
YLE:n Koronavirus lukuina -tilastotietosivu
Maailman terveysjärjestön (WHO) tietosivusto koronapandemiasta
Koronarokotusaika.fi, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin kokoamaa perustietoa koronarokotuksista
Lääkevalvontavirasto FIMEA:n vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin koronarokotteista
Johns Hopkins -yliopiston tietosivusto (ja vastauksia kysymyksiin) koronarokotteista
Harvardin yliopiston koronavirus-tietosivusto
Maailman terveysjärjestön (WHO) Infodemic-verkkosivu koronapandemian aikaisesta julkisesta viestinnästä
Nature-lehden artikkeli koronaviruksen tutkimuksen edistysaskelista (COVID Research. A Year of Scientific Milestones. Nature 5.5.2021)

 

Viitteet & Kirjallisuus

1. 1. Tuukka Tomperi & Jarkko S. Tuusvuori, Kriittisyys ei ole vastustamista vaan asioiden huolellista arviointia. Helsingin Sanomat 4.6.2021
2. 2. Esimerkiksi edellä mainitun tapauksen oppiaineessa eli terveystiedon opetussuunnitelmassa kriittinen ajattelu esitetään tavoitteena näin: ”Vuosiluokilla 7–9 opetuksessa syvennetään ja laajennetaan alempien vuosiluokkien aikana käsiteltyjä teemoja ikäkauden mukaisesti. Opetuksessa pyritään aiempaa tarkempaan tiedonalakohtaiseen käsitteiden käyttöön ja vahvistetaan kriittiseen ajatteluun, itsetuntemukseen ja eettiseen pohdintaan liittyvää osaamista ikäkauden mukaisesti. Opetuksessa eri vuosiluokilla otetaan huomioon opetettavan aineksen ja siihen liittyvän osaamisen merkitys oppilaiden ikäkauden ja kehitysvaiheen näkökulmasta.” Opetushallitus, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Vastaisuudessa tämäkin kuvaus olisi siis hyvä laatia vielä selvemmin tiedepohjaiseksi ja erilaiset näennäistietovaateet huomioivaksi.
3. 3. Ks. ilmaisun ”maahanmuuttokriittisyys” yliolkaisesta ja ajattelemattomasta käytöstä kokonainen mediakriittisten katsausten sarja: Jarkko S. Tuusvuori, Maahanmuuttajien vastustaminen ei ole kriittisyyttä. niin & näin 2/2017; Maahanmuuttokriittisyyskäsitteen alasajosta. niin & näin 4/2017; Takapakkia maahanmuuttajavastaisuuden käsittelyssä. niin & näin 3/2018.
4. 4. Ks. Luciana Rathsamin kaksi tuoretta artikkelia: Pandemian kieltämisestä ja epätiedon tartuttamisesta (Negacionismo na pandemia. A virulência da ignorância, 2021) & Tietämättömyystuotannon tutkimisesta ja vastustamisesta (Cientistas estudam a producão da ignorância e unem esforços para combâte-la, 2021). Suom. Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2/2021.
5. 5. Ks. John Cook & Margaret Crane, How to Inoculate People Against Trump’s Fact Bending Claims. TheConversation.com 23.3.2016, jossa jo Trumpin presidentinvaalikampanjaa luonnehdittiin tilaisuudeksi opettaa kriittisen ajattelun taitoja näennäistiedon levittämistä vastaan. Vrt. Stephen Sullivan, Donald Trump as a Critical-Thinking Teaching Assistant. Informal Logic. Vol. 38, No. 1, 2018, 118–132, jossa uutta presidenttiä kuvataan taivaanlahjaksi kriittisen ajattelun opetukselle. Ymmärrämme nämä hirtehiset painotukset, mutta muistutamme, että Trumpin valtaanpääsy ja laaja kannatus ovat vakavia oireita kriittisen kansalaiskasvatuksen epäonnistumisesta, josta myös Suomessa on syytä olla huolissaan. Ks. esim. Markus Tiittula, Trumpin jälkeen. Vastapaino, Tampere 2018 ja Trumpin kritisoiminen ei ole noloa, silmien sulkeminen on. Journalisti.fi 16.11.2020. Trumpin pandemia- ja rokotenäkemyksistä muistutuksena esimerkiksi BBC:n videokooste (BBC 6.10.2020) ja Nature-tiedelehdessä ilmestynyt artikkeli, joka käsittelee myös yleisemmin ex-presidentin tiedevastaisia ja tutkimusinstituutioita vahingoittaneita asenteita, Jeff Tollefson, How Trump Damaged Science – And Why It Could Take Decades to Recover. Nature 5.10.2020.
6. 6. Tätä tutkii ja kuvaa erinomaisesti SVT:n toimittajien Anna Nordbeckin ja Malin Olofssonin dokumentti Rokotevastaisuuden soturit (Vaccinkrigarna, 2020), joka on vielä nyt myös Yle Areenan ohjelmistossa nähtävissä.
7. 7. John Dewey, Creative Democracy. The Task Before Us (1939). The Later Works 1925–1953. Vol. 14. Toim. J. A. Boydston. Southern Illinois University Press, Carbondale 1990, 224–230; 227.
8. 8. Ks. etenkin Matthew Lipman, Ajattelu kasvatuksessa (Thinking in Education, 2003). Suom. Tapani Kilpeläinen. niin & näin, Tampere 2019; Harvey Siegel, Educating Reason. Rationality, Critical Thinking, and Education. Routledge, Lontoo 1998. Lisäksi esim. Peter Facione, Critical Thinking. A Statement of Expert Consensus for Purposes of Educational Assessment and Instruction. Executive Summary (The Delphi Report). California Academic Press, Millbrae 1990; Geet ten Dam & Monique Volman, Critical Thinking as a Citizenship Competence. Teaching Strategies. Learning and Instruction. Vol. 14, 2004, 359–379. Vrt. ranskalais-kanadalaisen antropologin Florence Pironin (1966–2021) kasvatuksellinen puheenvuoro kriittisen ajattelun kansanvaltaisesta ytimestä: Citoyenneté, pensée critique et science. Comment sensibiliser les jeunes aux liens entre ces trois dimensions de la démocratie contemporaine? Apprendre et enseigner aujourd’hui. T. 3, 2013, 6–9. Vrt. myös brasilialais-itävaltalaisen Rubia Salgadon artikkeli kriittisen ajattelun tärkeydestä kansalaisille ja ei-kansalaisille: In der Demokratie gibt es keine Ausnahme. Politische Bildung in der Migrationsgesellschaft. Magazin Erwachsenbildung.at 11/2010.
9. 9. Derek Thompson, The Surprising Key to Combatting Vaccine Refusal. The Atlantic 28.2.2021; Ed Yong, America Is Getting Unvaccinated People All Wrong. The Atlantic 22.7.2021. Näissä teksteissä on omat ongelmansa, mutta ansiokkaasti niissä käsitellään rokotehaluttomuutta asiallisesti ja ymmärtäväisestikin nimittämättä sitä kriittisyydeksi ja suhtautumalla siihen vastatoimia vaativana ilmiönä.
10. 10. Helsingin Sanomat antoi myös runsaasti palstatilaa samoille teemoille. Vuolanto pääsi toteamaan ensin joulukuussa 2020, että ”rokotekritiikkiä ei saa vaientaa”. Pauliina Grönholm, Terveydenhuoltoalan ammattilaiset vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka ihmiset suhtautuvat uuteen koronarokotteeseen. Helsingin Sanomat 8.12.2020. Laajemmassa HS-raportissa tammikuussa 2021 hän esitti ensin asiallisesti, että rokote-empiminen tai suoranainen -vastaisuus on ”merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö”. Mutta sen sijaan että Vuolanto olisi lisännyt kansanterveyden ja kriittisen ajattelun olevan vielä tärkeämpiä kansanvallalle, hän varta vasten erotti rokote-epäröinnin ”vainoharhasta” ja kuvasi saman tien niin antroposofista kuin homeopaattista ja uuskarismaattista ajattelua ”kriittiseksi” suhtautumiseksi rokotuksiin. Kokenut tutkija ja kouliintunut toimittaja tulivat näin salonkikelpoistaneeksi ja ylentäneeksi mitä hyvänsä rokotehaluttomuuden muotoja, jotka äkkinäinen lukija saattoi katsoa valinnaisiksi THL:n suosituksille. Tommi Nieminen, Kyllä sanon ei. Helsingin Sanomat 10.1.2021. Kiitettävästi HS julkaisi pian tämän jälkeen pääkirjoituksen ”Kriittisyys on hyvä rokote rokotekriittisyyttä kohtaan”: ”Monet vastustajien päähän lukeutuvat käyttävät itsestään termiä ’rokotekriittinen’. ’Kriittinen’ kun on nykymaailmassa myönteinen ilmaus ja kriittisyyteen houkutellaan kaikkialla, kouluissakin. Kriittisyys viittaa siihen, että ihminen käyttää aktiivisesti aivojaan eikä usko mitä tahansa. Hän käyttää niitä vapauksiaan. […] Rokotevastaisten väitteiden vastarokotus on juuri se terve kriittisyys, johon suomalaisen yhteiskunnan instituutiot ovat kansalaisia menestyksellisesti kasvattaneet.” Heti perään ilmestyi kuitenkin jälleen HS-juttu, jossa Vuolanto puhui rokote-epäröijien kuulemisen puolesta: Simo Löytömäki, Myös rokote-epäröijien on tultava kuulluksi. Helsingin Sanomat 17.1.2021.
11. 11. Ks. Wakefieldin haastattelu dokumentissa Rokotevastaisuuden soturit; vrt. yllä viite 6. Todettakoon, että dokumentti käsittelee onnistuneesti myös arkisen – esimerkiksi ketä tahansa lapsen vanhempaa koskettavan – huolen ja systemaattisen rokotevastaisen kampanjoinnin eroa ja yhteyttä.
12. 12. Kriittisen ajattelun taitojen keskeisenä puutteena maallikoiden (ja myös monien ihmis- ja yhteiskuntatieteellisten alojen asiantuntijoiden) keskuudessa on usein myös tilastollisen ymmärryksen vajavaisuus ja siitä seuraava hankaluus suhteuttaa riskejä omakohtaisesti tai populaatiotasolle. Heuristiikkaa, ongelmanratkaisua ja päätöksentekoa käsittelevät psykologiset teokset ovatkin tulvillaan tutkimusesimerkkejä juuri ihmisten riskiarvioinnin keskimääräisestä heikkoudesta. Esim. Daniel Kahneman, Ajattelu nopeasti ja hitaasti (Thinking, Fast and Slow, 2011). Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, Helsinki 2012. Pikakatsauksena ajattelun vinoumiin ks. esim. Pauli Ohukaisen blogikirjoitus ”Skeptisen mielipiteen muodostaminen, osa III: omien vinoumien minimointi”. Tutkijatohtori Ohukainen jakaa erittäin tarpeellista perus- ja syventävääkin tietoa (mm. koronasta ja rokotteista) sekä opastaa kriittiseen ajatteluun terveysaiheissa sosiaalisen median Tervettä skeptisyyttä -tileillään Facebookissa ja Instagramissa sekä verkkosivuillaan. Ks. myös viite 16.
13. 13. Ks. esim. Ylen MOT-ohjelman jakso ”Meitä ette rokota”, Yle Areena 7.12.2020. SVT-dokumenttiin (ks. ed. viitteet 6 & 11) nojaavassa suomalaistyössä hyvää on pohdinta rokotevastaisen liikkeen ja arkisen epäröinnin suhteesta.
14. 14. Jaana Puhakka, Terveyskeskusten aliresursointi pitää lopettaa. Lääkärilehti 22/2018, 1442; Kaarlo Tuori, Terveydenhuollon oikeudenmukaisuus. Duodecim 19/2001, 1881–1882.
15. 15. Tästä aiheesta ks. esim. ”Kertomuksen vaarat” -tutkimushankkeen julkaisuja: Kertomuksen vaarat -verkkosivu; Maria Mäkelä ym. (toim.), Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudessa. Vastapaino, Tampere 2020.
16. 16. Esimerkiksi puhuttaessa narkolepsiasta mielikuvat kärjistyvät, seuraussuhteet yksinkertaistuvat ja tilastolliset mittasuhteet hämärtyvät täysin niin sosiaalisessa mediassa kuin usein ammattimaisissakin viestimissä. Pandemrix-rokotetta annettiin (yhtenä muiden sikainfluenssarokotteiden rinnalla 2009–2010) yli 30 miljoonalle ihmiselle maailmassa. Lähinnä Pohjois-Euroopassa (etenkin Ruotsissa ja Suomessa), pääasiassa lasten ja nuorten (alle 20-vuotiaiden) kohdalla, todettiin kohonnutta riskiä narkolepsiaan, joka puhkesi muutamilla kymmenillä ihmisillä havaintoaikana. Annals of Translational Medicine -lehden pääkirjoituksessa esittämässään yhteenvedossa Anoma Nellore ja Troy Randall toteavat Pandemrix-rokotteen ja narkolepsian yhteydestä: ”Narkolepsian etiologia on yhä epäselvä luultavimmin siksi, että taustalla on lukuisia todennäköisesti itsenäisiä kausaalisia mekanismeja.” He viittaavat siihen, miten jo aineistot ovat vinoutuneita myös median vaikutuksen vuoksi tavoilla, jotka tekevät tarkemman esiintyvyys- ja riskiarvioinnin vaikeaksi elleivät mahdottomaksi: ”Huolimatta monista raportoiduista Pandemrix-rokotusta seuranneista narkolepsiatapauksista, on tärkeätä huomata, että epidemiologia ei ole suoraviivaista ja siinä on monia sekoittavia osatekijöitä [piiloon jääviä vaikuttavia ja harhaa aiheuttavia muuttujia]. Eritoten nopeasti laajalle levinnyt mediajulkisuus rokotusten ja narkolepsian yhteysepäilyistä todennäköisesti tuotti voimakkaan vinoutuman sairauden havaitsemiseen ja raportointiin. Sekä lääkäreillä että potilailla oli esimerkiksi taipumus olla hypertarkkoja havaitsemaan mahdollisia narkolepsian merkkejä (havaintovinoutuma) etenkin rokotetuissa (valikoitumisvinoutuma), mikä on johtanut aineistojen vinoutumiseen. Lisäksi on vaikeaa erottaa influenssatartunnan vaikutuksia rokotusten vaikutuksista. […] Siten on vaikea arvioida narkolepsian kehittymisen todellista riskiä Pamdemrix-rokotteen saamisen jälkeen.” (Anoma Nellore & Troy D. Randall, Narcolepsy and Influenza Vaccination. The Inappropriate Awakening of Immunity. Annals of Translational Medicine. Vol. 4, Suppl. 1, 2016, 29.)
    Tutkimustiedon saavuttamisen ja ymmärtämisen vaativuudesta antaa hyvän esimerkin tähän pääkirjoitukseen vastaava tutkijoiden katsauspuheenvuoro. He toteavat: ”[S]airausprosessin monimutkaisuus oli syynä siihen, miksi alkuperäinen aihetta käsitellyt tutkimuksemme toi yhteen kaksikymmentä asiantuntijaa, joiden alat kattoivat rokotetutkimuksen ja -kehittämisen, informatiikan, in vitro -solubiologian, biologisten lääkkeiden (vasta-aineiden) profiloinnin, kvantitatiiviset tieteet, biomäärityksen kehittämisen, epidemiologian, neurotieteet, immunologian ja massaspektrometrian.” (Sohail Ahmed & Lawrence Steinman, Narcolepsy and Influenza Vaccination-induced Autoimmunity. Annals of Translational Medicine. Vol. 5, No. 1, 2017, 25.) Vaikka Pandemrix-rokote on havaittu yhdeksi narkolepsiariskiä lisänneeksi tekijäksi, tuoreimmatkin yhteenvedot toteavat rokotteen, sikainfluenssan ja narkolepsian yhteydet sekä sairauden etiologian yhä epäselviksi ja lisätutkimuksia vaativiksi, ks. esim. Kathryn Edwards, Paul-Henri Lambert & Steven Black, Narcolepsy and Pandemic Influenza Vaccination. What We Need to Know to Be Ready for the Next Pandemic. The Pediatric Infectious Disease Journal. Vol. 38, No. 8, 2019, 873–876; Kathryn Edwards ym. [mm. Hanna Nohynek], Meeting Report Narcolepsy and Pandemic Influenza Vaccination. What We Know and What We Need to Know Before the Next Pandemic? A Report from the 2nd IABS Meeting. Biologicals. 60, 2019, 1–7. Aivan tuore suomalaistutkimus valottaa mekanismeja, jotka Pandemrix-rokotteessa todennäköisesti vaikuttivat narkolepsian puhkeamisriskiä lisänneen autoimmuunireaktion syntyyn taudille geneettisesti altistuneissa, ks. Arja Vuorela ym., Enhanced Influenza A H1N1 Cell Epitope Recognition and Cross-reactivity to Protein-O-Mannosyltransferase 1 in Pandemrix-associated Narcolepsy Type 1. Nature Communications. Vol. 12, 16.5.2021.
    Aiheesta käyty tieteellinen keskustelu muistuttaa myös, miten vaativaa on lukea yhteenvetoja saati alkuperäisiä lähdeartikkeleita eli yksittäisiä tutkimuksia ja metakatsauksia, ja miten paljon se edellyttää tietämystä näiden alojen käsitteistöstä, teorioista, aineistoista ja tutkimusmenetelmistä. On siis haitallista ylikorostaa maallikoiden itsenäisiä tiedonhakutaitoja pitkälle erikoistuneissa tieteellisissä aiheissa. (Ks. myös viite 12.) Pandemrix-rokotteen herättämästä keskustelusta kiinnostavana ja nyanssikkaana yhteiskuntatieteellisenä analyysina (jossa tosin siinäkin esiintyy ”rokotekriittisyys” yleisilmauksena) ks. Venla Oikkonen, The 2009 H1N1 Pandemic, Vaccine-associated Narcolepsy, and the Politics of Risk and Harm. Health. Verkossa 2.6.2020.
17. 17. Ks. yllä viite 4.
18. 18. Ks. esim. Daniel Carpenter, Reputation and Power. Organizational Image and Pharmaceutical Regulation at the FDA. Princeton University Press, Princeton 2010; Meika Loe, The Rise of Viagra. How the Little Blue Pill Changed Sex in America. New York University Press, New York 2004; Valentina Marinescu & Bianca Mitu (toim.), The Power of the Media in Health Communication. Routledge, New York 2016; Joan Costa-Font & Aaron Burakoff, An Overview of Progress in the International Regulation of the Pharmaceutical Industry. The University of New Hampshire Law Review. Vol. 1, No. 1, 2002; Journal of Law, Medicine and Ethics. Vol. 41, No. 3, 2013, teemanumero korruptiosta ja teollisuuspolitiikasta lääkealalla.
19. 19. Kiitämme tästä muistutuksesta ja muista hyödyllisistä huomautuksista Sami Syrjämäkeä. Samalla kiitämme teema- & päätoimittaja Anna Ovaskaa kirjoituksen perusteellisesta kommentoinnista. Kiitos myös Ville Lähteelle tärkeistä huomautuksista käsikirjoitukseen.
20. 20. Ks. viitteen 8 lähteet sekä esim. Tuukka Tomperi, Kriittisen ajattelun opettaminen ja filosofia. Pedagogisia perusteita. niin & näin 4/2017, 95–112; Katariina Holma, Kriittinen ajattelu kasvatuspäämääränä. niin & näin 3/2013, 97–103.