Ville Lähde kirjoittaa numerossa 1/17 elokuvasta Arrival ja vertaa sen tapaa kuvata vieraan ja oudon kohtaamista China Miévillen romaaniin Embassytown. Julkaisemme Voima-lehden luvalla romaania käsittelevän Ville Lähteen esseen Arrival-kirjoituksen kumppaniksi.
China Miéville, Embassytown. MacMillan, London 2011. 416 s.
Avice Cho Brenner on ikuisensukeltaja, maailmoiden välinen matkaaja, joka on nähnyt lukemattomia hajaantuneen ihmiskunnan siirtokuntia ja muukalaisten maailmoja. Hän syntyi syrjäisellä Ariekan planeetalla ihmisten tuntemien avaruuksien laidalla, mutta hän pääsi pois kykyjensä ansiosta. Vielä poikkeuksellisempaa on, että hän palasi kotiinsa. Kaikkien kokemusten ja ihmeiden jälkeen se on silti edelleen vierain ja oudoin kaikista maailmoista. Liki kaikki Ariekan ihmiset asuvat Lähettiläskaupungissa elävästä teknologiasta maailmaansa rakentavan Isäntäväen keskellä. Isännät, arieket, puhuvat mahdotonta kieltä, ja heidän mielensä on mahdoton.
China Miévillen Embassytown on aiheiltaan ja kieleltään ehdottomasti hänen haastavin kirjansa. Kirjan pääteemoja ovat kommunikaatio ja ymmärrys erojen yli, ja Miéville käyttää scifin antamia mahdollisuuksia nivoa ne monitahoisesti tarinaan. Planeetan muukalaiset, arieket, olennoivat vierautta ja kommunikaation vaikeutta äärimmilleen, mikä ohjaa lukijaa tarkastelemaan teemaa myös muissa ulottuvuuksissa. Lähettiläskaupungin ihmisten kulttuuri on ainutlaatuinen ja salaperäinen kaikille muille ihmisyhteiskunnille, jopa sitä nimellisesti hallitsevalle vallalle. Ihmisten kaupungeissa elää muita muukalaisia sekä tietoisia tai ainakin siltä vaikuttavia koneita, ja molemminpuolinen ymmärrys on aina osittaista. Myös Lähettiläskaupungin omassa yhteisössä on tuntemattomia ja salattuja puolia, ja toisten olentojen motiivien vieraus on olennainen teema:
”Hänen motiivinsa salailulle olivat hämäriä: kaikki motiivit ovat.” (389)
Embassytown on Miévillen ensimmäinen kirja, joka sijoittuu klassisesta science fictionista tuttuun ympäristöön avaruusaluksineen, muukalaisineen ja vieraine maailmoineen. Kuvitteellisen maailman rakentaminen ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan sekin on perin juurin kirjan teemojen läpäisemä. Ihmisten alukset eivät kulje tavallisessa avaruudessa vaan ikuisessa, immerissä. Miéville leikittelee saksan ja englannin sanojen eroilla ja yhteyksillä kuvatessaan avaruusmatkailua sukeltamisena ikuiseen, immersiona, joka tuo mieleen myös tarinaan tai kuvitelmaan uppoutumisen. Ikuisen vastakohta on tämänhetkinen, manchmal, joskus, jokin hetki, jokapäiväisyys. Avaruusmatkailun teknologian sijaan Miéville kuvailee ikuisen navigoijilta vaadittuja kielellisiä ja ajatuksellisia kykyjä. Immerin ja manchmalin karttojen välillä ei ole käännöksiä tai selkeitä vastaavuuksia, on vain kyky pitää henkisesti kiinni tämänpuolisessa sukeltaessaan. Harvoin näin huolella rakennettu maailma kertoo lukijalle näin selvästi, että se ei ole uskottava, että se on osa tarinaa jotain varten. Kirja kertoo kielestä, ja sen maailma on läpikotaisin kielellinen.
”Immerin aavat eivät vastaa laisinkaan manchmalin ulottuvuuksia, asuttamaamme avaruutta. Voimme vain sanoa, että immer lepää alla tai yllä, on perusta, on langue, jonka parole todellisuutemme on, ja niin edelleen.” (61)
Kieletön Kieli
Ariekeiden Kieli on ihmisen kohtaamista mysteereistä suurimpia, sillä se ei ole oikeastaan kieli. Kahdella suullaan ja elehtivillä siivillään kommunikoivilta ariekeilta nimittäin puuttuu kokonaan esittämisen ja symboloinnin mahdollisuus. Heidän kielensä sanat eivät esitä, edusta tai kuvaa mitään, vaan ne ovat aina osa läsnä olevaa todellisuutta. Arieken kieli ja mieli ovat yhtä, siten myös sen mieli ja maailma. Sanomisen on siksi aina oltava osa tekemistä. Miéville on tehnyt mahdolliseksi upottautumisen tähän mahdottomaan tilanteeseen, mikä tekee Embassytownista yhden science fictionin eittämättömistä mestariteoksista.
”Niiden kieli on järjestynyttä ääntä, kuten meidänkin kielemme, mutta niille jokainen sana on kanava. Kun meille jokainen sana merkitsee jotain, Isäntäväelle jokainen on kulkutie. Ovi, jonka kautta viittauskohteen ajatus, itse sanaa tavoitellut ajatus, voidaan nähdä.” (107)
Koska ihmisten ja ariekeiden mielet ja maailmasuhde poikkeavat niin radikaalisti toisistaan, kommunikaation pitäisi olla myös mahdotonta. Ariekeille ihmiset ovat ääniä päästeleviä lihakimpaleita, jotka eivät poikkea heidän muokattavasta elävästä teknologiastaan, hengittävistä taloistaan, kävelevistä paristoistaan ja ulostavista ruokafarmeistaan. Ihmiset voivat tarkkailla ariekeita ja ymmärtää pinnallisesti niiden päästelemien sanojen käyttöä ja kontekstia, mutta jos ihminen yrittää toistaa Kieltä, se jää merkityksettömäksi ilman taustalla olevaa välittömässä maailmasuhteessa olevaa mieltä. Ihmiselle se on mahdoton päämäärä.
Lukemattomien epäonnistumisten jälkeen ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet luomaan lähettiläitä, empaattisessa suhteessa olevia kaksosia, eräänlaisia kaksosyksilöitä, joiden ”väärennetyn” kaksiäänisen Kielen arieket voivat kuulla puheena. Vierauden muuri ei murru: aivan kuin ihmiset epäilevät tekoälyjen todellista tietoisuutta, lähettiläätkin pysyvät ariekeille mysteerinä. Mutta kommunikaatio ja siten jonkinlainen kauppa ja yhteistyö on mahdollista. Arieket ovat muokanneet suuren kaupunkinsa keskelle gheton, jossa nämä näennäisesti puhuvat muukalaiset ja niiden ääntelevät lihakimpaleseuralaiset voivat asustaa.
Valheita ja vertauksia
Kulttuurien kohtaaminen on kuitenkin väistämättä toinen toisensa muokkaamista. Arieket ovat aina tehneet läsnä olevia vertauksia, joiden äärelle ne voivat palata ja puhua ja siten ajatella niitä. Näistä tunnetuin on kivi, joka halkaistiin ja liitettiin yhteen. Se ei ole todellinen metafora, jota voitaisiin käyttää irti alkuperäisestä yhteydestään, vaan ajatuksen apuväline tässä ja nyt. Vertauksen puhuminen on sen tekemistä ja ajattelemista. Ihmisten kohtaaminen on antanut mahdollisuuden monimutkaisempien vertausten rakentamiseen. Tarinan päähenkilöstä Avicesta tehtiin vertaus hänen ollessaan hyvin nuori. Ariekeille hän on pimeässä satutettu tyttö, joka nieli hänelle annetun.
Ihmisten rinnalla eläminen on myös synnyttänyt valehtelijoiden lastikultin. Valehteleminen on ariekeille mahdotonta, mutta jollain hämärällä tavalla ne esiymmärtävät sen mahdollisuuden. Valheen tarjoama nyrjähdys niiden todellisuudessa on humalluttava mahdollisuus. Ennen tarinan nyt-hetkeä valheiden kultti synnytti merkittävimmän kriisin kahden kaupungin välille, kiistan Kielen ja siten ariekeiden olemassaolon tavan puhtaudesta. Paljon suurempi kriisi on kuitenkin kehkeytymässä.
Herruuden tiede
Kulttuurien kohtaaminen ja molemminpuolinen muutos ovat kirjan ydinteemoja. Lähettiläiden ylläpitäminen on pakottanut Ariekan siirtokunnan luomaan omaleimaisen kulttuurin, joka on riippuvainen kommunikoinnista mahdottoman kanssa. Lähettiläät eivät varsinaisesti ymmärrä Isäntäväkeä, mutta heidän työnsä pohjalta rakennettu mielen teoria ja kielitiede antavat myös mahdollisuuden valtaan. Kirjan nyt-hetki, ”myöhäiset päivät”, alkaa valtaplaneetalta saapuneen mahdottoman Lähettilään saapumisesta. Koskaan aiemmin Lähettilästä ei ole saatu aikaan muualla kuin Ariekassa.
Uuden Lähettilään EzRan vaikutus ariekeihin on mullistava, sillä hänen/heidän puhumansa Kieli on vaikkakin tunnistettavaa myös mahdotonta, sillä sen taustalla ei ole tavanomaista yhtenäistä mieltä. Isäntäväelle se on valheitakin turmiollisempi huume, joka muuttaa kaiken peruuttamattomasti. Näiden vaikutusten kautta Miéville työstää onnistuneesti ihmistieteiden ja kolonisaation historiallista ristiriitaista suhdetta. Teoria toisesta voi antaa mahdollisuuden valtaan, mutta muutosten seuraukset ovat aina ennakoimattomia ja antavat tilaa uusille teorioille.
Kerran aloitettua kumousta ei voi pysäyttää, entiseen ei voi palata, mutta myös uuteen maailmaan on lukuisia teitä, niin verisiä kuin yhteyttä rakentavia. Historialliset esimerkit omasta maailmastamme törmäävät helposti jäykistyneisiin oletuksiin, puhtauden myytteihin ja kiistoihin kulttuurin, kielen ja mielen luonteesta. Tässä on science fictionin suurin voima. Lähettiläskaupungin mahdottomat asukit tarjoavat kulkutien äärimmäisen vierauden äärelle, joka antaa eväitä pohtia myös tämänpuolista toiseutta.
Kirjoitus ilmestyi alun perin Voima-lehden numerossa 8/14.
