Aku Visala, Masennuksen filosofia. Gaudeamus, Helsinki 2026. 328 s.
Jaakko Vuori, Melankolian Paluu. Tutkijaliitto, Helsinki 2025. 64 s.
Aku Visalan Masennuksen filosofia ja Jaakko Vuoren Melankolian paluu ovat filosofisia tutkielmia masennuksesta tai melankoliasta. Siinä missä Visalan kirja on yleistajuinen perusteos, Vuoren teos taas on poleeminen kaunokirjallinen essee jälkimodernille ajalle tyypillisestä melankolian ilmenemismuodosta. Yhdessä teokset osoittavat, että masennukseen nivoutuu lukuisia yhteiskuntafilosofisia, eettisiä ja mielenfilosofisia kysymyksiä, joihin lääketieteellä ei ole keinoja vastata.
Monitasoinen masennus
Visalan laajalle yleisölle kirjoitettu Masennuksen filosofia puhuu monialaisen ja -tasoisen depression tutkimuksen puolesta. Teoksen kantava väite on, että masennusta – tai mielenterveyden häiriöitä laajemmin – ei voida pitää vain lääketieteen tai psykologian ongelmina ja että masennuksen monitieteisessä tutkimuksessa filosofialla on keskeinen rooli.
Visala esittää, että masennus ei viittaa vain yhteen selkeärajaiseen ilmiöön. Esimerkiksi ”melankolia” on vuosisatojen aikana viitannut niin ruumiinnesteiden epätasapainoon, persoonallisuustyyppiin kuin ylevöitettyyn elämänasenteeseenkin. 1900-luvulla melankolia on medikalisoitu masennukseksi ja nykypsykiatriassa masennus on käsitteellistetty aivojen häiriötilaksi (59–60). Medikalisaatiokehityksen nykyistä huipentumaa Visala tituleeraa ”neuromaniaksi”. Masennuksen syyksi on julistettu aivojen välittäjäaineiden puutos, ja masennuksen aivotutkimukseen on kaadettu valtava määrä resursseja saavuttamatta merkittäviä tuloksia sen enempää masennuksen syistä kuin hoitomuodoistakaan (43–44). Visalan mukaan reduktionismista on tullut metafyysinen patologia, jonka jyrän alle jäävät mielenterveyden häiriöistä kärsivät ihmiset, jotka hyötyisivät monialaisesta hoidosta ja tutkimuksesta (66–67).
Visalan analyysi havainnollistaa, kuinka kauaskantoisia vaikutuksia lääketieteen ääneen sanomattomilla filosofilla sitoumuksilla on paitsi tutkimukseen ja hoitoon myös yhteiskunnallisiin asenteisiin. Psykiatrian filosofialla voi eittämättä olla keskeinen rooli psykiatrian neuroideologian purkamisessa.
Aivoteorian hyväksymisen sijaan Visala esittää, että masennusta tulisi tarkastella monitasoisesti redusoimatta selittämisen tasoja toisiinsa (62–63). Käsittelyyn teoksessa otetaan muun muassa masennuksen kokemukselliset, kognitiiviset, moraaliset, yhteiskunnalliset ja uskonnolliset tasot.
Ei ole kuitenkaan aivan selvää, ovatko kaikki teoksen puoltamat selitysmallit yhteensopivia. Visala esimerkiksi esittää kognitiotieteellisen ja fenomenologisen näkökulman täydentävän toisiaan masennuksen analyysissa (107–108). Teoksessa hypätään samassa luvussa eksistentiaalisista tunteista kaksoisprosessointiteoriaan. Loikka on suuri, eikä Visala juuri avaa sitä, miten hyvin erilaisiin filosofisiin taustaoletuksiin perustuvat käsitteet olisivat yhdistettävissä. Jos teoksessa esitettäisiin enemmän argumentteja sen puolesta, miten eri selitysmallien yhteensopimattomuuksia voisi ylittää, se olisi mielestäni filosofisesti vahvempi. Visala perustellusti kritisoi akateemista filosofiaa liiallisesta teknisestä nypläämisestä (13), mutta Masennuksen filosofia olisi voinut nyplätä vähän enemmän.
Synkistelyn puolesta
Visalan analyysi on kenties terävimmillään, kun se paneutuu masennuksen yhteiskunnallisiin ja ihmisolemiseen linkittyviin ulottuvuuksiin. Teos painottaa, että mielenterveyden häiriöt määritellään aina suhteessa poikkeamaan normaalielämästä, mutta se, mikä määritellään normaaliksi, on aina kulttuurisidonnaista. Jos yhteiskunta on kamalassa tilassa ja vaatii yksilöltä mahdottomia, voisiko melankoliaan vaipuminen olla asianmukainen reaktio eikä merkki häiriöstä, Visala kysyy (32–33). Masennus kertookin Visalan mukaan usein siitä, että ”normaalina” pitämämme elämän tila on rikki (291–292).
Masennuksen filosofia esittää, että patologiseen optimismiin taipuvaisessa nyky-yhteiskunnassa vallitsee käsitys, jonka mukaan on tervettä kääntää katse pois maailman pahuudesta ja ihmisolemisen haavoittuvaisuudesta. Ihanteellinen yksilö ylittää ihmisolemista leimaavan keskinäisen riippuvuuden ja saavuttaa täydellisen autonomian. Inhimillinen kärsimys ei vedä häntä maahan. Vastoinkäymiset ovat hänelle vain merkki yrittää tarmokkaammin ja lopulta hän aina onnistuu. Visala esittää, että tätä normia vasten synkkämielisyys nähdään heikkoutena ja leimataan helposti sairaudeksi (292–293). Vaarana on patologisoida luonnollinen suru ja asianmukainen synkkämielisyys. ”Masennuksen kokemusten yleisyys kertoo siitä, että maailma on paska paikka”, Visala kirjoittaa (292). Kun synkkämielisyys medikalisoidaan yksilön patologiaksi, antaa se Visalan mukaan luvan olla tarkastelematta niitä yhteiskunnan piirteitä, jotka ovat johtaneet nykyiseen masennusepidemiaan – kuten alati kilpailuhenkisempää ja vaativampaa työelämää (86, 290–291).
Toisaalta Visala vastustaa myös depressiivistä realismia, jonka mukaan masentunut oikeastaan ymmärtää maailman totuudenmukaisesti ja ei-masentunut maailmankuva onkin ylioptimistinen vääristymä (256–257). Teoksessa painotetaan masennukseen liittyvän suurta kärsimystä, systemaattisia ajatusvirheitä ja narratiivisen minuuden vääristymiä (120–124, 137–138). Vakavimmillaan masennus on tappava tila (11).
Visala tekeekin erottelun patologisen masennuksen ja terveen synkistelyn välillä (255). Synkistelijä katsoo maailman paskuutta ja kärsimystä suoraan silmiin ja reagoi siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Taipumus synkistelyyn on Visalan mukaan hyve: synkistelijä osaa olla nöyrä, arvostaa oikeita asioita ja suhtautua muihin lempeästi (270–271). Tosin liiallinen synkistely alkaa lähestyä melankoliaa, ja siksi ”viisas ihminen on aina vaarassa langeta masennukseen”, Visala kirjoittaa (275).
Visalan teos on hyvä esimerkki siitä, miten filosofisen tutkimuksen tärkeyden voi perustella ja havainnollistaa laajalle yleisölle. Filosofiset yleisteokset ajankohtaisaiheista eivät vain tuota uutta tutkimusta, vaan ne voivat myös osaltaan oikeuttaa filosofian akateemista asemaa. Viime vuosina poliittisessa keskustelussa on kyseenalaistettu humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys ja jopa ehdotettu julkisen rahoituksen rajaamista1Petja Pelli, Suomen Akatemia vastaa Ps-pamfletin kritiikkiin ja hyväksyy ainakin yhden sen ehdotuksista. Helsingin Sanomat 30.9.2025. www.hs.fi/politiikka/art-2000011529639.html. Tällaisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä Visalan teos ja sen kaltaiset kirjat ovat erittäin tärkeitä. Kirjan voisi rivien välistä nähdäkin peräänkuuluttavan filosofeja nousemaan pienen piirin käsitenyhväyksen ääreltä ja osallistumaan julkiseen ajankohtaiskeskusteluun sekä tutkimuksen yleistajuistamiseen.
Myöhäismoderni melankolia
Vuoren Melankolian paluu on myös laajemmalle yleisölle kirjoitettu filosofinen tutkielma, mutta hyvin erilainen sellainen. Teos on kaunokirjallinen essee, joka nojaa filosofiaan ja kirjallisuuteen. Sen keskeinen väite on, että melankolian ilmenemismuoto eri aikoina heijastaa ympäröivän kulttuurin pelkoja ja ihanteita. Teos keskittyy analysoimaan myöhäismodernia melankoliaa nykyaikaa leimaavana aikalaissairautena. Siinä missä Visala linkittää melankolian universaaliin ihmisolemisen haavoittuvaisuuteen, Vuori lähestyy melankoliaa myöhäiskapitalistisena aikalaisilmiönä, jonka jokainen voi tunnistaa saamistaan diagnooseista riippumatta (11).
Visalan tapaan Vuori löytää nykymelankolian ytimestä kaikkivoivan, suorittavan yksilön ihanteen (14). Vuori kutsuu myöhäismoderniksi positiivisuudeksi ajatusmallia, jonka mukaan yksilön kykenevyys on päättymätöntä ja ihanneyksilö on itseään jatkuvasti haastava yrittäjä (12–14). Nykyajan pahin pelko on Vuoren mukaan yksilöllisen kehityksen mahdollistavien mahdollisuuksien laiminlyöminen (27). Masennukselle tyypilliset toimintakyvyn haasteet liittyvätkin Vuoren mukaan mahdollisuuksien paljouteen ja niiden käyttämättä jättämisen pelkoon (16). Nykyihmisellä on siis näennäisesti loputtomasti mahdollisuuksia ja paine tarttua niihin kaikkiin. Melankolikko ei lopulta tartu niistä enää mihinkään. Vuori poleemisesti esittää, että lamaantunutta melankolikkoa ei siis riivaa maailman pahuuden herättämä synkkämielisyys vaan fomo (16). Kuva on huomattavasti vähemmän imarteleva kuin Visalan maalaama hyveellinen synkistelijä.
Mahdollisuuksien laiminlyömisen pelko ei Vuoren mukaan ole kuitenkaan kaikkien väestönosien ydinkokemus, vaan se on leimallista eritoten niin kutsutulle uudelle keskiluokalle. Uusi keskiluokka viittaa tietotyötä tekeviin korkeakoulutettuihin kaupunkilaisiin, joille palkkatyö ei edusta pakkoa vaan omasta halusta kumpuavaa itsetoteutusta (36–37). Uuden keskiluokan paradigman Vuori löytää prekaarista kaupunkilaismillenniaalista, jonka toimeentulo saattaa olla epävarmaa, mutta jolla on selvää kulttuurista pääomaa. Tällaisen valkokaulusköyhälistön hyppysissä vaikuttaa olevan kaikki suurkaupunkilaisen kulttuuriväen mahdollisuudet, mutta ei välttämättä resursseja nauttia niistä (27–28).
Esseessä uuden keskiluokan fomo-melankolian esimerkkitapaukset poimitaan suomalaisten millenniaalikirjailijoiden autofiktiosta. Romaaneissa melko mukavaa elämää elävät taitelijat, tutkijat ja journalistit tykittävät loputtoman itseriittoisia kärsimysreflektioita. Vuori analysoi teosten epäpoliittista itsesääliä riemastuttavalla piikikkyydellä. Esimerkiksi Harry Salmenniemen Varjotajunnasta Vuori kirjoittaa: ”Päähenkilön sietämättömällä tuskalla ja vieraantuneisuudella ei ole syytä sen paremmin kuin hänen tunnustuksillaan sisältöä” (50).
Masennus ja sorto
Vuoren analyysi prekaarin kulttuurimillenniaalin synkästä narsismista on hykerryttävän tunnistettava, mutta esseen luokka-analyysi on osin intuitionvastainen. Vuori kirjoittaa, että ”melankolia on aina liittynyt luokkaan” (42), mutta esitetty luokkakytkös on päinvastainen kuin mitä saattaisi odottaa. Esseessä melankolia on nimenomaan eliitin sairaus, ja nykymelankolia on Vuoren mukaan ilmiön tähän mennessä demokratisoitunein muoto. Enää melankolikon ei tarvitse olla romanttinen erityisyksilö, vaan banaali arkikin soveltuu kurjuuden kaikukopaksi (50–53).
Tässä analyysissa on kuitenkin ongelma: kaupunkilainen kulttuurityöläinen ei ole kovinkaan demokraattinen hahmo, vaan kyse on lopulta sosiaalista pääomaansa vaalivasta eliitistä. Portti uuteen keskiluokkaan on toki leveämpi kuin vaikkapa aristokratiaan, mutta asema ei ole kaikkien saatavilla. Vuoren analyysi joutilaan millenniaalin banaalista melankoliasta on tarkkanäköinen kuvaus tietystä masennuksen ilmenemismuodosta nykyaikana. Väittäisin kuitenkin, että suuri osa melankoliasta ei ole banaalia.
Masennus on huomattavasti yleisempää naisilla ja köyhillä kuin keskiluokkaisilla miehillä2Laura A. Pratt Debra B. Brody, Depression in the U.S. Household Population, 2009–2012. NCHS Data Brief 172, 2014. www.cdc.gov/nchs/products/databriefs/db172.htm, joihin Vuoren analyysi keskittyy. Visalan yleisteoskin harmillisesti vain sivuaa masennuksen ja alisteisen aseman yhteyttä. Eniten masennuksesta kärsivät tytöt ja nuoret naiset, joiden mielenterveyden häiriöiden määrä on kasvanut radikaalisti3Olli Kiviruusu ym., Mental health after the COVID-19 pandemic among Finnish youth: a repeated, cross-sectional, population-based study. Lancet Psychiatry. Vol. 11, No. 6, 2024, 452–460.. Naisten ja tyttöjen mielenterveyden oireilua ei taas voi ymmärtää ottamatta huomioon naisvihan ja seksuaalisen turvattomuuden lisääntymistä4Rosie Campbell ym., Emerging tensions? How younger generations are dividing on masculinity and gender equality. The Policy Institute at King’s College, London 2024. www.kcl.ac.uk/policy-institute/assets/emerging-tensions.pdf; UNRIC, Cyberviolence Against Women and Girls: The Growing Threat of the Digital Age. United Nations Regional Information Centre for Western Europe, Brussels 2024. unric.org/en/cyberviolence-against-women-and-girls-the-growing-threat-of-the-digital-age/. Kenties masennukselle tyypillinen syyllisyys ja häpeä voivatkin kummuta siitä, että on tullut syytetyksi ja häpäistyksi esimerkiksi sukupuolen, köyhyyden tai vammaisuuden takia – ei vain siitä, ettei viestinnän tutkinto Helsingin yliopistosta ole tuonut työpaikkaa Hesarissa.
Visalan ja Vuoren teokset esittävät kaksi niin sisällöltään kuin tyyliltäänkin erilaista filosofista analyysia masennuksesta. Kirjat sisältävät teräviä havaintoja nyky-yhteiskunnan ja ihmisolemisen melankoliaa ruokkivista piirteistä, mutta niiden analyysia olisi täydentänyt syvällisempi paneutuminen masennuksen ja sorron kokemusten yhteyteen. Teokset ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä filosofian voimasta kyllästää ajankohtaiskeskustelua näkökulmilla, joiden puuttuessa ymmärryksemme ihmiselämää koskettavista ilmiöistä jäisi laihaksi.
