Joulun välipäivinä menehtynyt Michael Dummett (1925–2011) lienee sotienjälkeisen ajan vaikutukseltaan merkittävin brittiläinen filosofi. Vuonna 1995 hän sai filosofian alalla Nobeliin vertautuvan tunnustuksen, Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian myöntämän Rolf Schock -palkinnon, ja vuonna 2007 filosofit osoittivat suuren kunnioituksensa omistamalla hänelle niteen Library of Living Philosophers -sarjassa.
Dummett toimi lähes koko aikuisen ikänsä Oxfordin yliopistossa, ensiksi opettaen matematiikanfilosofiaa ja lopulta logiikan professorina, mistä virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1992. Pitkään Dummett tunnettiinkin ammattipiireissä juuri matematiikanfilosofian ja logiikan erikoisasiantuntijana sekä yhtenä johtavista Frege-tutkijoista. Vuonna 1973 Dummett julkaisi järkälemäisen Fregen filosofiaa käsittelevän teoksen Frege: Philosophy of Language, johon sisältyi myös paljon Dummettin omia kielifilosofisia pohdiskeluja. Filosofien laajempaan tietoisuuteen hän tuli kuitenkin ymmärtämistä ja merkitystä koskevilla artikkeleillaan 1970-luvun puolivälissä – viisikymppisenä! Dummettille olikin henkilönä ominaista tietynlainen kiireettömyys akateemisella urallaan ja monenlaiset sivuharrastukset: hän toimi aktiivisesti rasismia ja ydinasevarustelua vastaan ja kirjoitti muun muassa äänestämisen teoriasta, etiikan ja uskonnonfilosofian kysymyksistä sekä pelikorttien ja korttipelien historiasta.
Dummettin jossain määrin wittgensteinilaisen suuntainen filosofiakäsitys oli jyrkkä: kielifilosofia ja merkitysteoria olivat hänen mukaansa kaiken filosofian perusta ja lähtökohta. Dummettin mukaan meidän olisi ensiksi ratkaistava merkitystä koskevat filosofiset kysymykset, ja vasta sen jälkeen voimme toivoa lisävalaistusta esimerkiksi – merkitysteoreettisin käsittein uudella tavalla muotoiltuihin – metafysiikan ongelmiin. Lienee reilua sanoa, että Dummettin käsitys filosofian tehtävästä ja luonteesta edustaa nykyisessä filosofisessa yhteisössä hyvin pienen vähemmistön kantaa. Häntä voidaankin ehkä pitää viimeisenä suurena puhdasoppisena analyyttisena filosofina.
Joka tapauksessa Dummett piti erityisesti ontologista peruskiistaa realismin ja idealismin välillä vain kahden epäselvän metaforan rationaalisesti ratkeamattomana vastakohtana. Se olisikin hänen mukaansa korvattava täsmällisellä merkitysteoreettisella kysymyksellä lauseiden totuuden objektiivisuudesta: voidaanko lauseen totuusehdot ja merkitys (tai merkityksen keskeinen komponentti) samastaa ja näin samalla ymmärtää totuus tiedollisista rajoituksistamme riippumatta vastaavuutena (”korrespondenssina”) todellisuuden kanssa. Hieman tosin sanoen on kyse siitä, voidaanko totuus ymmärtää klassisen logiikan ja sen ”kolmannen poissuljetun lain” mukaisesti niin, että jokainen väite on aina joko tosi tai epätosi, vaikka meillä ei ole olisi mitään mahdollisuuksia todentaa, kumpi pitää paikkansa.
Dummettin ajattelun lähtökohtana oli kielen ymmärtäminen: ”merkityksen teoria on ymmärtämisen teoria.” Henkilö siis ymmärtää kieltä, kun hän tietää sen ilmaisujen merkitykset. Toisaalta hän nojasi wittgensteinilaiseen iskulauseeseen, jonka mukaan ilmaisun merkitys on sen käyttö. Jotta kieltä voisi siis ylipäätään oppia ja ymmärtää, sen merkitysten on ilmettävä julkisessa kielellisessä käyttäytymisessä. Mutta, hänen päättelynsä etenee, monien lauseiden kohdalla on mahdotonta varmentaa, ovatko ne tosia vai epätosia, ja täten niiden totuusehdot eivät ole tiedettävissä. Näin kielen puhujat eivät tietäisi lauseidensa totuusehtoja eivätkä siten niiden merkitystä, eli eivät ymmärtäisi omaa kieltänsä. Tämä ei tietenkään ole järkevä johtopäätös.
Dummettin ratkaisu tähän dilemmaan on radikaali: toisin kuin filosofit Fregestä Davidsoniin olivat merkityksen ja totuusehdot samastaessaan ajatelleet, klassinen totuuden käsite ei kelpaa merkitysteorian perustaksi, vaan sen on nojattava johonkin mikä ei mene inhimillisen tiedettävyyden tuolle puolen. Dummettin vaihtoehto on perustellun väitettävyyden tai todennettavuuden käsite. Mutta ratkaisulla on hintansa: perinteinen logiikka ei pidä kaikilta osin paikkaansa. Klassisesta ”kolmannen poissuljetun laista” on luovuttava, ja jotkut mielekkäät lauseet eivät ole sen enempää tosia kuin epätosiakaan. Tämä Dummettin johtopäätöksenä oleva kanta tunnetaan nimellä ”antirealismi” tai joskus täsmällisemmin ”semanttinen antirealismi”.
Dummett ei toki ollut ensimmäinen, joka esitti, että logiikkaa olisi näin korjattava. Samaa ovat pitkään väittäneet niin kutsutut intuitionistisen matematiikanfilosofian kannattajat. Mutta heidän lähestymistapansa perustuu tiettyyn idealistiseen metafyysiseen käsitykseen matemaattisten olioiden olemassaolosta ja rajoittuu matemaattisiin väittämiin. Dummett sen sijaan korosti, että hänen kielen ymmärtämiseen perustuva argumenttinsa ei liity mihinkään erityiseen tiedon alaan tai epämääräisiin metafyysisiin teeseihin vaan on yleispätevä ja soveltuu tietoon matematiikasta fysiikkaan ja historiaan. Dummettin yksi tunnettu teesi onkin, ettei menneisyys ole määrätty: jos meillä ei ole mahdollisuutta enää ratkaista jotain menneisyyttä koskevaa väitettä – esimerkiksi ”1.1.1920 Bertrand Russell aivasti 47 kertaa” – tämä lause ei ole tosi eikä epätosi. Todellisuus on objektiivinen mutta siinä on ”aukkoja”.
Dummettin jyrkät johtopäätökset ovat luonnollisesti herättäneet paljon vastalauseita, mutta hän on myös saanut seuraajia, joista tunnetuimpia ovat Crispin Wright ja Neil Tennant. Hänen vaikutuksensa näkyy myös selvästi esimerkiksi John McDowellin ja Simon Blackburnin ajattelussa. Dummettin uudenlaisella lähestymistavalla on ollut valtaisa vaikutus varsinkin Euroopassa, erityisesti kielifilosofiassa mutta myös esimerkiksi teoreettisen etiikan suositussa haarassa, niin kutsutussa meta-etiikassa.
Kirjallisuutta
Dummettin tärkeimmät kirjoitukset löytyvät kokoelmista Dummett 1978, 1993. Artikkeli Dummett 1992 on selkeä esitys Dummettin lähestymistavasta. Hyvä johdatus Dummettin ajatteluun on Weiss 2002.
Pataut 2000 on laaja suomenkielinen Dummetin haastattelu.
Eri tavoin kriittisistä huomioista Dummettin ajattelusta, ks. esim. Devitt 1983, Miller 2003, Raatikainen 2004, 2010a, 2010b.
Devitt, Michael, Dummett’s Anti-Realism. Journal of Philosophy. Vol. 80, No. 2, 1983, 73–99.
Dummett, Michael, Truth and Other Enigmas. Duckworth, London 1978.
Dummett, Michael, Realism and Anti-Realism. Teoksessa Dummett 1993, 462–478.
Dummett, Michael, The Seas of Language. Oxford University Press, Oxford 1993.
Miller, Alexander, The Significance of Semantic Realism. Synthese. Vol. 136, No. 2, 2003, 191–217.
Pataut, Fabrice, Antirealistinen lähestymistapa kieleen, ajatukseen, logiikkaan ja analyyttisen filosofian historiaan – Michael Dummetin haastattelu. niin & näin 1/00.
Raatikainen, Panu, Conceptions of Truth in Intuitionism. History and Philosophy of Logic. Vol. 25, No. 2, 2004, 131–145.
Raatikainen, Panu, The Semantic Realism/Anti-Realism Dispute and Knowledge of Meanings. The Baltic International yearbook of Cognition, Logic and Communication 5, 2010a, 1–13.
Raatikainen, Panu, Merkitys, totuus ja oikeuttaminen. Oikeus. Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 33. Toim. Kristian Klockars, Ilkka Niiniluoto & Kristian Rolin. Helsingin yliopisto, Helsinki 2010b.
Weiss, Bernhard, Michael Dummett. Acumen, Chesham 2002.
[Kirjoituksen aiempi versio on ilmestynyt numerossa 1/00.]
