Perussuomalaiset muokkaavat yhteiskunnan asenneilmapiiriä ja nostavat sanomansa valtakunnallisiksi keskustelunaiheiksi. Provosoivat ja huomiota tavoittelevat lausunnot valtaavat tilaa niin, että kritiikki päätyy helposti levittämään niitä edelleen. Tiedotusvälineet ja somen käyttäjät ovatkin viheliäisessä tilanteessa. Miten vastata esimerkiksi rasistisiin ja yhtäläisen ihmisarvon kiistäviin puheisiin toistamatta niitä? Kun julkista keskustelua häiritään tietoisesti, on kiinnitettävä entistä tarkempaa huomiota ääriliikkeiden käyttämiin vaikuttamisen strategioihin ja siihen, mitä ne peittävät alleen. Tarjoamme tässä tekstissä työkaluja vaikuttamisen keinojen tunnistamiseen ja purkamiseen. (Ks. myös Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategioiden ABC ja Katsaus Unkariin.)
Kesän yli jatkunut keskustelu perussuomalaisten sopivuudesta hallituspuolueeksi herätteli monet pohtimaan puolueen hyödyntämiä mediavaikuttamisen strategioita ja tapoja muovata yhteiskunnallista asenneilmapiiriä esimerkiksi provosoinnin, kaksoisviestinnän, kapina- ja uhriutumiskertomusten sekä kulttuurisen käsitteistön harkitun muokkaamisen avulla.
Perussuomalaisten mediavaikuttamisen päämääränä ei ole niinkään selvän poliittisen viestin välittäminen kuin julkisen keskustelun manipulointi sekä asenteiden ja mielipiteiden mobilisointi puolueen edustaman radikaalimman oikeistopolitiikan tueksi. Pyrkimyksenä on ollut vakiinnuttaa omat käsitteet ja tavat puhua maahanmuutosta, etnisyydestä, ihmisarvosta, kulttuureista ja uskonnoista julkiseen keskusteluun ja osaksi suomalaista poliittista kulttuuria (esim. Tilli 2020; Saresma & Tulonen 2020; Saresma 2023).
Nykyisten poliittisten tavoitteidensa perusteella perussuomalaiset on puolueena laskettavissa osaksi kansainvälistä radikaalioikeistolaista liikettä (ks. esim. Ylä-Anttila 2020). Radikaaliin oikeistoon lukeutuvat puolueet toimivat liberaalin demokraattisen järjestelmän sisällä, mutta vastustavat sen keskeisiä periaatteita kuten vähemmistöjen oikeuksia, median vapautta tai oikeusvaltioperiaatetta. Puolueet edustavat näin ikään kuin salonkikelpoista versiota äärioikeiston ajatuksista: ne suodattavat poliittisesta viestinnästään suorat hyökkäykset demokratiaa ja yhtäläisiä ihmisoikeuksia vastaan pystyäkseen vaikuttamaan puoluepolitiikan kentällä.
Tämä kaikki haastaa riippumatonta mediaa ja muita liberaalin yhteiskunnan instituutioita. Kuten mediatutkimuksen professori Janne Seppänen tiivistää suomalaisen politiikan kesän 2023 tapahtumia:
”On vaikea nähdä, että uutismedialla olisi mitään hyviä optioita jäljellä. Jokainen perussuomalaiseen politiikkaan kohdistuva kriittinen arvio voidaan muuntaa osoitukseksi uutismedian puolueellisuudesta ja/tai sen itsepuolustuksesta.” (Seppänen 2023a.)
Median on toisin sanoen äärimmäisen vaikea käsitellä perussuomalaisten retoriikkaa: joko se päätyy toistamaan ja levittämään puolueen radikaalia sanomaa tai ajautuu itsekin osaksi kiistaa. Tämä on tarjonnut perussuomalaisille näkyvyyttä kokoaan suurempana puolueena. Vaikka perussuomalaisten kulttuuria ja kieltä muokkaavaan toimintaan on tänä kesänä kiinnitetty yhä tarkempaa huomiota (ks. esim. HS 6.8.2023), tiedotusvälineiden kiinnostus ohjautuu helposti lähinnä yksittäisiin poliitikkojen käyttämiin sanoihin tai puheenvuoroihin. Vähemmälle huomiolle jäävät käytännön politiikkatoimet. Samalla piiloon jää puolueen edustajien tapa muokata koko keskusteluympäristöä suuntaan, jossa puntaroidun mielipiteen muodostamista häiritään ja vaikeutetaan.
Erityistä perussuomalaisissa on puolueen viestinnän ilmeisen laskelmoitu monitulkintaisuus. Kaikkiin puolueisiin kuuluu laaja kirjo erilaisia mielipiteitä, joten niiden viestintä muodostaa sekoituksen yhtäältä tietoisia pyrkimyksiä ja toisaalta passiivisemmin omaksuttuja puhetapoja sekä ajautumista puhekulttuurin muutoksen mukana. Kaikkiaan julkisessa keskustelussa törmäävät monensuuntaiset vaikuttamispyrkimykset, ja erilaiset puhetavat voivat siirtyä yli puolue- ja kulttuurirajojen. Siinä missä muiden puolueiden arvot ja ideologia hahmottuvat yleensä varsin helposti poliitikkojen puheen perusteella, perussuomalaisten omista arvoista vaikuttaa olevan tuskallisen vaikea saada otetta. Kesän ja alkusyksyn ajan jatkunut rasismidebatti osoittaa hyvin, kuinka haastavaa puolueen varsinaisesta ideologiasta tai sen pyrkimyksistä puhuminen usein on.
Radikaalioikeistolaisia poliittisia ryhmiä voi perustellusti tarkastella nimenomaan poliittista kulttuuria muovaavan strategisen viestinnän näkökulmasta. Ne pyrkivät lähtökohtaisesti hyökkäämään politiikan yleisesti hyväksyttyjä toimintatapoja vastaan, ”eliittejä” vastaan, ”sivistyneistöä” vastaan ja vakiintuneita julkisen keskustelun pelisääntöjä vastaan. Tähän kuuluu myös puhetapojen ja käsitteistön muokkaaminen. Jossain mielessä kiistat käsitteistä ovat osa kaikkea politiikkaa (esimerkiksi ”tasa-arvon” merkityksestä kamppaillaan jatkuvasti), mutta perussuomalaisten ajamat muutokset ovat järjestelmällisempiä ja radikaalimpia – kokonaisen uuden sanaston luomista, julkisen puheen soveliaisuussääntöjen provosoivaa rikkomista, liberaalille poliittiselle puheelle tärkeiden termien omimista vastakkaisiin käyttötarkoituksiin tai leikittelyä todenpuhumisen ja valheen rajalla. Yksittäisiä keinoja merkittävämpää perussuomalaisten tapauksessa onkin puolueen viestinnän suuntautuminen liberaalia yhteiskuntaa vastaan.
Perussuomalaiset ovat osa laajempaa samankaltaisten ryhmien liikehdintää. Poliittisen kulttuurin nopeita muutoksia on lähimenneisyydessä nähty esimerkiksi Unkarissa (ks. Katsaus Unkariin). Radikaali- ja äärioikeistolaiset ryhmät eri puolilla maailmaa hyödyntävät samankaltaisia mediavaikuttamisen strategioita (Borbáth & Gessler 2023), ja myös keskeiset perussuomalaisten käyttämät vaikuttamiskeinot ovat tuttuja kansainvälisestä ympäristöstä. Perussuomalaisen puolueen sisällä strategia on vahvistunut Jussi Halla-ahon ja muiden maahanmuuttokysymyksillä huomiota saavuttaneiden poliitikkojen noustua valtaan, ja vuonna 2017 puolue siirtyi selvemmin radikaalioikeistolaiselle linjalle. Puhetapojen muutos kertoo selvästi tietoisista ja tavoitteellisista pyrkimyksistä hyödyntää liberaalin demokratian avointa keskustelukulttuuria sitä itseään vastaan. Normalisoituessaan ja valtavirtaistuessaan samankaltaiset puhetavat ja vaikuttamisen keinot leviävät myös muiden puolueiden käyttöön.
Onkin erittäin tärkeää oppia ymmärtämään poliittisen kulttuurin muutosta ja etsiä tapoja strategisten vaikutuskeinojen tunnistamiseen ja purkamiseen. Niiden yleistyessä liberaalin demokratian puitteet eivät ole vain kriisiytymässä, vaan ne ovat jo kriisiytyneet. Tässä tekstissä avaamme vaikuttamisen strategioita ja keinovalikoimaa ja tarjoamme työkaluja niihin reagoimiseksi.
Kirjoittajina tiedostamme oman puolueellisuutemme: kannatamme moniarvoista ja moniäänistä demokratiaa ja jaettua, yhtäläistä ihmisarvoa ja haluamme ylläpitää näitä arvoja. Monet nyky-yhteiskunnan keskeiset instituutiot, kuten vapaa media, taide, tiede ja kansalaisjärjestöt, nojaavat liberaalien arvojen ja oikeuksien toteutumiseen. Nämä instituutiot eivät kuitenkaan puolusta itse itseään: niitä puolustavat niiden arvopohjaan ja merkitykseen uskovat yksilöt. Samaan aikaan tiedostamme myös sen, että radikaali oikeisto esiintyy omalla tahollaan nimenomaan demokraattisen yhteiskunnan moniäänisyyden turvaajana ja syyttää ”liian liberaaleiksi” ajautuneita instituutioita järjestelmää arvostelevien mielipiteiden hiljentämisestä. Hyvä uutinen on, että tällaisia strategioita voidaan ennakoida. Avaamme, miksi tällainen puhe on harhaanjohtavaa ja kuinka sen avulla hämärretään ihmisten yhteiskunnallista ymmärrystä ja vaikeutetaan puntaroidun mielipiteen muodostamista.
Seuraavassa käymme läpi viisi keskeistä kielenkäytön ja vaikuttamisen keinoa ja annamme vinkkejä niiden käsittelyyn. Tarjoamamme työkalut soveltuvat niin kansalaisten kuin toimittajienkin käyttöön. Vaikuttamisen strategioiden ja keinojen avaaminen ei kuitenkaan voi olla vain yksittäisten toimittajien harteilla, vaan niihin ja huomiotalouden (ks. myös alla) mekanismeihin on suhtauduttava kriittisesti läpi toimitusprosessin ja kaikissa journalismin käytännöissä.
Esittelemme keinot selvyyden vuoksi yksi kerrallaan, mutta ne nivoutuvat vääjäämättä yhteen: tärkeintä on vaikutuskeinojen kokonaisuuden hahmottaminen. Kieli elää ja strategiat muuttuvat tilanteiden mukaan. Vaikutuskeinoja kategorisoidaan siksi aina sillä varauksella, että niitä voidaan käyttää uusin ja innovatiivisin tavoin keskustelun edetessä. Luokittelu on silti tärkeää, jotta keskustelun kriittinen tarkastelu on ylipäätään mahdollista.
Käsittelemämme vaikuttamiskeinot ovat:
- ”Paskapuheen” (bullshit) eri muodot: kaksoisviestintä ja trollaus
- Kielen muokkaaminen: termien omiminen, hämärtäminen ja sanojen muuttaminen aseiksi
- Kehystys ja sen kontrollointi
- Vastuun vierittäminen toisaalle
- Hyväksyttävissä olevan puheen rajojen venyttäminen: koepallot
Vaikuttamisen strategiat ja keinot
1. Paskapuhe: kaksoisviestintä ja trollaus
Vaikutus: todellisuuden hämärtyminen
Viestintää, joka ei noudata julkisen keskustelun pelisääntöjä, voidaan kokonaisuutena kuvata filosofi Harry Frankfurtin (2005) lanseeraamalla termillä paskapuhe (bullshit). Frankfurtin määritelmän mukaan paskapuhetta käyttävä ei välitä totuudesta eikä valheista. Yleisemmin paskapuheen tavoite on hämärtää keskustelun varsinaiset aiheet ja viime kädessä faktat. Argumentaation näkökulmasta paskapuheen omituinen piirre on, ettei paskapuhetta käyttävä yritäkään vakuuttaa keskustelukumppaneitaan oman kantansa paikkansapitävyydestä. Väittelytilanteessa keskustelijat ovat yleensä samaa mieltä muutamista perusasioista: että he ovat eri mieltä jostain, ettei asia ole triviaali, että he haluavat vakuuttaa toisen kantansa paikkansapitävyydestä, etteivät he halua pakottaa toisiaan olemaan samaa mieltä ja että erimielisyyttä ei voi ratkaista muutoin kuin keskustelemalla (ks. Zarefsky 2019, 56–58). Jos toinen keskustelijoista ei piittaa totuudesta tai valheista eikä sitoudu pelisääntöihin, aitoa väittelyä ei edes synny. Tämä määrittää niin kaksoisviestintää kuin trollausta.
Kesän aikana sekä media että monet poliitikot ovat havahtuneet perussuomalaisten pitkään jatkuneeseen tapaan hyödyntää kaksoisviestintää (ks. esim. Feldman & Jackson 2014) kommunikaatiossaan. Mediassa kaksoisviestintä on usein kuvattu tilanteeksi, jossa poliitikko viestii laajalle yleisölle yhtä mutta omille poliittisille seuraajilleen toista. Tyypillisesti kaksoisviestintä tarkoittaa kuitenkin pikemminkin viestinnän sisäistä ristiriitaisuutta ilman yksiselitteistä tulkintavaihtoehtoa. Poliitikot synnyttävät ja jättävät kommunikaatioonsa tarkoituksellista monitulkintaisuutta, jolloin kuka tahansa voi tulkita viestiä haluamallaan tavalla (Bull & Simon-Vandenbergen 2014). Hyviä esimerkkejä ovat anteeksipyynnöt, jotka saman tien vesitetään, tai viestiminen puolueen sisältä eri äänillä: kun yksi poliitikko pahoittelee rasistisia puheitaan, toinen jatkaa niitä (Hatakka ym. 2018, 114). Kesällä todistettiin esimerkiksi tilannetta, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran pyysi yhtäällä anteeksi rasistisia kirjoituksiaan ja nykyinen eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho esitti toisaalla Purran kriitikoiden lietsovan ”psykoosin kaltaista tilaa” (IS 11.7.2023).
Kaksoisviestinnän käsitteellä on niin ikään viitattu monenlaiseen äärioikeiston symboliikalla vihjailuun ja koirapilleihin, joiden tarkoituksena on lähinnä hämmentää lukijan tai kuulijan käsitystä siitä, kuinka vakavasti viesteihin tulisi suhtautua. Esimerkiksi perussuomalaisten lyhytaikaisen elinkeinoministerin Vilhelm Junnilan viittaukset uusnatsien 88-symboliikkaan ja Purran puheet itsestään mesimäyränä – joka on kuin sattumalta myös kansainvälisen radikaalioikeiston suosikkimeemi – kuuluvat tähän kategoriaan (HS 28.6.2023; HS 17.4.2023). Tavoitteena on pysyä hämäryyden savuverhon takana: selvän viestin sijaan pyrkimyksenä on tuottaa sisäryhmälle merkityksellistä naureskelua, joka kohdistuu ulkopuolisiin ja heidän yrityksiinsä tulkita ja selittää monitulkintaista viestiä.
Kaksoisviestinnäksi voi lukea myös esimerkiksi tarkoituksellisen provosoivan ja syrjivän viestin hämärtämisen erilaisilla kiertoilmauksilla. Sen seurauksena asia muuttuu mediassa eräänlaiseksi kilpailevien tulkintojen kamppailuksi. Esimerkiksi elokuussa 2023, kun hallituspuolueet perussuomalaiset mukaan lukien jo valmistelivat rasisminvastaista tiedonantoa, perussuomalainen Oulun kaupunginvaltuutettu Anna Koskela julkaisi Facebookissa tekstin, jossa vakiintunut rasistinen ilmaisu oli sensuroitu *******-merkeillä. Kun asia nousi julkisuuteen, Koskela esiintyi tarkoituksellisen pahansuopaisten tulkintojen avuttomana uhrina, kielsi merkkijonon viittaavan mihinkään sanaan ja siirsi tulkintavastuun lukijalle. Vaikka päivitys oli ilmeisen hyökkäävä ja rasistisesti kehystetty kokemuskertomus (ks. Mäkelä ym. 2020), jossa Koskela pilkkaa ja ylenkatsoo rodullistamiaan ”alikehittyneiden maiden miespuolisia kansalaisia”, tiedotusvälineissä aiheesta uutisoitiin ikään kuin tulkinnallisena kysymyksenä siitä, oliko päivitys rasistinen vai ei. Koskela vetäytyi käyttämiensä sanojen monitulkintaisuuden taakse, ja media tyytyi tämän viestintästrategian osoittamisen sijaan nostamaan esiin tutkijoita, joiden tehtäväksi jäi viestin ilmeisen rasistisuuden toteaminen (esim. Yle 23.8.2023). Uutisoinnin myötä päivitys sai merkittävää lisänäkyvyyttä samalla, kun lopullinen tulkinta sen rasistisuudesta jäi auki.
Kaksoisviestinnän avulla omien sanojen (tai käytettyjen kuvien ja symbolien) merkitys voidaan toisin sanoen aina kiistää mutta samaan aikaan pitää niiden sanomaa yllä omille kannattajille. Samalla keskustelu jumiutetaan tahallisesti sanojen tulkintaan ja ajetaan niin median edustajat kuin kansalaiset puimaan, mitä puhuja ”todella tarkoitti”. Seuraa loputon taistelu merkityksistä. Näin kaksoisviestintä lähenee trollausta.
Trollauksella ei itsessään ole välttämättä selvää poliittista tarkoitusta, mutta erityisesti äärioikeisto ja oikeistopopulistiset puolueet ovat profiloituneet trollauksen käyttämiseen poliittisena viestintästrategiana (ks. Poutanen & Ampuja 2020; Ampuja & Poutanen 2023). Poliittinen trollaus on kyyninen poliittinen strategia: trollaaja näkee valtavirtapolitiikan keinotekoisena ja tekopyhänä teatterina, jota ei kuulukaan ottaa vakavasti. ”Politiikan teatterin” naurunalaiseksi saattaminen ja halventaminen tukevat erityisesti puolueita, jotka haluavat haastaa valtavirtapolitiikkaa sekä liberaalin demokratian instituutioita. Trollauksen sisältämä pahantahtoinen huumori toimii paitsi viestinnällisenä tehokeinona myös suojaverhona, jonka avulla trollaajan kritisoijat voi leimata huumorintajuttomiksi moralisteiksi.
Poliittisesti trollaavan viestinnän kohde on sen nimeämien henkilöiden, ryhmien ja ilmiöiden ohella liberaali demokratia itsessään. Eri vaihtoehtoja puntaroivan liberaalin demokratian viestinnällisten ihanteiden mukainen julkinen keskustelu noudattaa tiettyjä, usein ääneen lausumattomia sääntöjä vilpittömyydestä ja avoimuudesta (ks. julkisen keskustelun pelisäännöt). Poliittinen trollaaja ei tähtää muiden vakuuttamiseen ilmaisemalla oman mielipiteensä, vaan hänen pyrkimyksensä on koko debatin vesittäminen provokaatioilla, jotka asettavat keskusteluun osallistuvien tarkoitusperät kyseenalaiseksi. Valtavirtapolitiikka esitetään epäaitona ja tekopyhänä eliittien puuhasteluna (esimerkiksi hyvesignalointina).
Koska trollaus tähtää liberaalin demokratian arvojen mukaisen julkisen keskustelun sabotoimiseen, trollaaja asettaa itsensä koko keskustelun ”yläpuolelle”. Näin annetaan ymmärtää, että on olemassa toinen, ikään kuin aidompi ja rehellisempi keskustelun taso, joka on toisaalta myös (keskustelijan painotuksista riippuen) vakavammin otettava, rationaalisempi ja faktapohjaisempi. Trollaajan esityksen mukaan hänen puhettaan eivät vaivaa liberaalin demokratian säännöt ja tekopyhyys, saati tunnepohjaisuus. Poliittinen trollaaja puhuu keskustelukumppaninsa ohi toisille, hänelle ensisijaisille yleisöille ja kutsuu kannattajakuntansa liittymään ylenkatseeseen. Hän harjoittaa toisin sanoen kaksoisviestintää.
Poliittinen trollaaja pystyy näin hyödyntämään myös erilaisia soveliaisuuden rajoja koettelevia koepalloja (ks. myös alla). Jokainen paheksuva kritiikki korostaa poliittisten vastustajien tarttumista pikkuseikkoihin; poliittinen trollaaja voi aina vedota siihen, että hän otti vain omintakeisesti kantaa aitoon asiaan. Puolustustaktiikkanaan hän voi myös väittää, ettei sanonut sanatarkasti mitään asiatonta, tai vaatia käytettyjen termien kiistatonta määrittelyä (kiistat käsitteiden määrittelystä, ks. myös alla). Trollaaja levittää yleistä epäluuloa poliittiseen järjestelmään, mutta samalla kiistää tekevänsä näin. Lopulta tavoitteena on saada poliittiset vastustajat turhautumaan ja mahdollisesti rikkomaan itse hyväksyttävän julkisen keskustelun rajoja (Overtonin ikkuna, ks. myös alla).
Tuloksena on loputonta retorista varjonyrkkeilyä, joka ilmaisutapoihin keskittyessään voi ulkopuolisesta vaikuttaa mitättömältä sanasodalta. Liberaalin demokratian puolustajat ovat näin lähtökohtaisesti alakynnessä, kun poliittinen trolli ei tunnusta hyväksyttyjä julkisen keskustelun pelisääntöjä. Lisäksi kohauttava ja huomiotäkyjä viljelevä poliittinen trollaus on omiaan keräämään näkyvyyttä paitsi sosiaalisen median alustoilla myös huomiotaloudessa kamppailevassa mediassa.
Media ajautuu kaksoisviestinnän käsittelyssä helposti sivuraiteille pyrkiessään osoittamaan ja paljastamaan poliitikkojen ”salaisia” viestejä kannattajakunnalleen. Vaatimukset siitä, että poliitikot eivät saisi vihjailla rasistisesti ja levittää piiloviestejä (ks. myös koirapilli) näyttäytyvät naiiveina, koska kaksoisviestinnästä on – toisin kuin usein valehtelusta – mahdotonta ”jäädä kiinni”. Jos media harhautuu liian syvälle piilomerkityksien etsintään, altistaa se itsensä trollaajien pilkalle. Kaksoisviestinnän harjoittaja voi väittää esimerkiksi, että vihjailusta ja piiloviesteistä syyttävät ovat ”psykoosissa” (esim. IS 11.7.2023) tai ”luovat salaliittoteorioita” (esim. HS 17.7.2023). Kaksoisviestintä ja trollaus muokkaavat näin julkisen keskustelun tilaa: kun keskustelijat eivät ole vilpittömiä mutta ajavat samalla vakavissaan hajottavaa poliittista agendaansa, aidosta dialogista tulee mahdotonta.
Manipuloivasta toisen henkilön tai ryhmän henkisen tilan tai mielenterveyden kyseenalaistamisesta käytetään propagandan ja misinformaation tutkimuksessa yleisesti termiä kaasuvalottaminen (gaslighting). Väitteet kriitikkojen todellisuuskäsityksen hämärtymisestä voikin nähdä vaikutuskeinona, jonka avulla pyritään kylvämään epäluottamusta kriittisten kommenttien esittäjän omiin uskomuksiin ja tulkintoihin tilanteesta. Poliittisten vastustajien patologisointi eli leimaaminen sairaiksi tai häiriintyneiksi toimii myös tapana viestiä muille, että ”sairaiden” mielipiteiden esittäjät ovat yhteiskunnallisesti vaarallisia yksilöitä, jotka tulee sulkea keskustelun ulkopuolelle. (Davis & Ernst 2019)
Myös salaliittoteorioiden levittäminen voidaan ymmärtää trollauksena. Vaikka salaliittoteorioiden viljely julkisessa retoriikassa ei rajaudu oikeistopopulistisiin puolueisiin, nämä puolueet kuitenkin pystyvät parhaiten hyödyntämään niiden iskuvoimaa. Salaliittoteoriat rakentavat osaltaan kuvaa kavalien eliittien hallitsemasta maailmasta, jossa kansa on eri tavoin uhattuna. Salaliittoteorioiden käyttäminen kyynisesti osana trollaavaa viestintästrategiaa synnyttää entistä voimakkaampia mielikuvia, jotka korostavat oletetun eliitin oikeuttamatonta vallankäyttöä. Todellisuuspohjaa vailla olevat väitteet tehostavat affektiivisten ja moraalisten poliittisten kertomusten voimaa, mikä edelleen kaivaa maata liberaalin demokratian viestinnällisten ihanteiden alta (Ampuja & Poutanen 2023; Tomperi 2022).
2. Kielen muokkaaminen: termien omiminen, hämärtäminen ja sanojen muuttaminen aseiksi
Vaikutuksia: epävarmuus keskeisten yhteiskunnallisten ja demokratiaa tukevien käsitteiden merkityksistä ja merkitysten muuttuminen
Perussuomalaisten nykyisen kannatuksen voi katsoa osaltaan nojaavan puoluepoliittista toimintaa laajempaan radikaali- ja äärioikeistolaiseen media- ja kulttuurivaikuttamiseen.
Radikaalien oikeistoliikkeiden tutkimuksessa nostetaan usein esiin ranskalaisen uuden oikeiston Nouvelle Droiten 1960-luvun lopulta asti kehittelemät metapolitiikan teoriat, joilla viitataan kulttuuristen arvojen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin tietoiseen muokkaamiseen. Koska pelkkä maahanmuuttovastainen ja liberaalin poliittisen järjestelmän kyseenalaistava politiikka olisi hankalaa, ovat radikaalin oikeiston mielipidevaikuttajat ottaneet tehtäväkseen kulttuurin muuttamisen sille edullisemmaksi. Tavoitteena on muovata julkisen keskustelun kieltä ja puhetapoja ja vakiinnuttaa erilaisia omaa ideologiaa tukevia kielenkäytön ja argumentaation muotoja. (Bar-On 2021; Nagle 2017; Ekeman 2018.) Näin on avattu niin kutsuttua Overtonin ikkunaa eli normalisoitu aiemmin radikaaleiksi tai täysin epäeettisiksi tulkittuja puhetapoja ja käytäntöjä osaksi hyväksyttävää yhteiskunnallista keskustelua (ks. myös Vuorelma & Tilli 2021).
Suomessa tällaisen kulttuurisen vaikuttamisen keskeisenä taustatoimijana näyttäytyy yhteistyöjärjestö Suomen Sisu, jonka piiriin on kokoontunut niin perussuomalaisia poliitikkoja kuin erilaisia äärioikeistolaisia vaikuttajia. Esimerkiksi järjestön ensimmäinen puheenjohtaja, Espoon perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen (2011) on kuvannut Suomen Sisua metapoliittiseksi järjestöksi, jossa alkujaan ideoitiin maahanmuuttoon ja nationalismiin keskittyvän politiikan toteuttaminen nimenomaan perussuomalaisen puolueen kautta.
Nykyisen radikaalioikeistolaisen metapolitiikan taustalla on usein ajatus, että kun poliittisia päätöksiä edeltää kulttuurin ja esimerkiksi yhteiskunnallisen kielenkäytön muokkaaminen oikeiston tavoitteiden mukaisiksi, jää päätöksenteko lopulta pelkäksi muodollisuudeksi. Tavoitteena on saavuttaa kulttuurinen hegemonia eli oman ideologian vakiintuminen yhteiskunnan hallitsevaksi maailmankuvaksi (Maly 2019). Tällaisesta radikaalin oikeiston ajatusten valtavirtaistumisesta näkyy jo merkkejä myös suomalaisen politiikan kentällä: perussuomalaisille tyypilliset liberaalin yhteiskunnan vastaiset asenteet ja provosoiva kielenkäyttö eivät ole enää pelkästään yhteen puolueeseen sidottu ilmiö, vaan samankaltaiset viestinnän ja vaikuttamisen tavat ovat levinneet myös esimerkiksi kokoomus- ja keskustapoliitikkojen käyttöön (esim. Löf 2021; Vuorelma & Tilli 2021).
Kielen muokkaaminen voi olla esimerkiksi termien omimista. Malliesimerkki tästä on kriittisyys-käsitteen strateginen uudelleenkäyttö. Erityisesti perussuomalaiset ovat pitkään hyödyntäneet puhetta ”maahanmuuttokriittisyydestä” tavoitteenaan salonkikelpoistaa rasistista ja vihamielistä kielenkäyttöä maahanmuuttajia kohtaan (ks. Tuusvuori 2017). Etenkin Halla-aho on pyrkinyt muun muassa Scripta-blogissa luomaan itsestään kuvaa kriittisenä järjen äänenä, vaikka blogin kirjoitusten keskeinen piirre on tunteita ja seksuaalisia kuvastoja hyödyntävä rasistinen maahanmuuttovastaisuus. Sittemmin perussuomalaisten toistuva väite on ollut, että puolueen näkemykset maahanmuutosta, eri kulttuureista, uskonnoista ja etnisyydestä perustuisivat faktoihin ja rationaaliseen tarkasteluun. ”Maahanmuuttokriittisyys” meni terminä pitkään läpi mediassa siitä huolimatta, että Scriptan ja myöhemmin Hommaforumin rasistiset ja väkivaltaiset sisällöt olivat julkista tietoa. Perussuomalaisten tapa määritellä oma sanomansa ”kritiikiksi” onnistui näin peittämään keskustelualustojen rasistista puhetta ja sen vakavuutta.
Tämän kesän aikana perussuomalaisten hyökkäykset mediaa kohtaan on naamioitu ”kritiikiksi” ja ”mediakriittisyyden” käsite on näin pyritty ottamaan haltuun pitkälti samaan tapaan kuin ”maahanmuuttokriittisyys” aiemmin. Yksi kritiikki-käsitteen omimisen seurauksista on, että aiheellinen ja perusteltu arviointi (kohdistui se sitten maahanmuuttoon tai mediaan) muuttuu vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi, kun se voidaan valjastaa poliittiseksi aseeksi. (Ks. myös Seppänen 2023a.)
Termien omimisen yksi alalaji on puolestaan käsitteiden käyttö käänteisesti tai vastakkaisiin tarkoituksiin. Tällöin esimerkiksi juuri vihaa tai pelkoa maahanmuuttajia kohtaan lietsovat ja median sorrettuina uhreina esiintyvät poliitikot väittävät muiden olevan tunteiden vietävissä ja poseeraavat kriittisinä järjen ääninä (ks. myös sinä myös -argumentit). Vastaavia käänteisstrategioita sovelletaan myös keskeisiin liberaalia yhteiskuntaa kuvaaviin käsitteisiin: esimerkiksi demokratiaa murentava toiminta käännetään demokratian puolustamiseksi ja mediaa ja muita liberaalin demokratian instituutioita syytetään demokratian vastaisuudesta. Demokratia muunnetaan tällöin ajatukseksi, jonka mukaan vaaleilla valittujen kansanedustajien syrjiviin puheisiin tai demokraattista prosessia heikentäviin toimiin ei saisi puuttua, sillä tämä vaarantaa kansan tahdon toteutumisen (ks. esim. HS 13.7.2023). Toisaalta radikaali- ja äärioikeistoon kytkeytyvät käsitteet kuten ”fasismi” pyritään joko tulkitsemaan hyvin kapeasti pelkästään historiallisia poliittisia liikkeitä kuvaavina termeinä tai ne käännetään kyseenalaistamaan liberaalin yhteiskunnan instituutiota: esimerkiksi EU:ta verrataan natsi-Saksaan (MTV 12.12.2018). Käytännössä tällainen kielenkäyttö pyrkii yhtäältä liittämään ei-toivottuja mielleyhtymiä herättävät termit äärioikeiston sijaan liberaaliin yhteiskuntaan ja toisaalta heikentämään käsitteiden analyyttista arvoa ja määritelmällistä tarkkuutta.
Perussuomalaiset ja myös kansainvälinen radikaalioikeisto ovat pyrkineet omimaan erityisesti sananvapauden käsitteen. Metapolitiikan toteuttamista ja myös suoranaista vihapuhetta perustellaan tyypillisesti sananvapauden harjoittamisella. Illiberaalien arvojen kannattajat esiintyvät sananvapauden esitaistelijoina, jotka ovat huolissaan yltiöliberaalin yhteiskunnan taipumuksesta hiljentää järjestelmän ”kriitikot” esimerkiksi oikeuslaitoksen tuomioilla tai sulkemalla demokratiaa ja vähemmistöryhmien oikeuksia vaarantavat mielipiteet ulos sosiaalisen median alustoilta. Yleensä nämä sananvapauden puolestapuhujat eivät ole kiinnostuneita toisten sananvapauden toteutumisesta – esimerkiksi vähemmistöryhmien, poliittisten vastustajien, tutkijoiden tai lehdistön sananvapaus kiinnostaa heitä lähinnä silloin, kun aihe tukee jonkinlaisia liberalismin vastaisia tavoitteita.
Ylätason puhe sananvapaudesta peittää myös alleen nykyisen mediaympäristön huomiotalouteen perustuvan toimintalogiikan: verkkomediassa informaatiota ja sisältöjä on saatavilla käytännössä loputtomasti, ja kilpailua käydään siitä, mitkä sisällöt saavuttavat käyttäjien huomion. Perussuomalaiset ovat erikoistuneet viestinnässään voimakkaita negatiivisia tunteita ja moraalista närkästystä herättäviin näkemyksiin ja ilmauksiin, jotka kutsuvat mediakohuja, vastalauseita ja pöyristymistä. Kiistat sopivan, laillisen ja eri sosiaalisen median alustoilla sallitun kielenkäytön rajoista ovat tarjonneet perussuomalaisille yhtäältä mahdollisuuden välittää sanomaansa entistä laajemmille yleisöille ja toisaalta tilaisuuden esiintyä hiljennettyinä järjestelmän uhreina (ks. myös uhriutumiskertomukset). Juuri negatiivisten reaktioiden turvin poliitikot ovat siis onnistuneet hyödyntämään huomiotalouden logiikkaa ja saavuttaneet valtakunnallista huomiota ja päässeet määrittelemään esimerkiksi sananvapauskeskustelun suuntaa.
Radikaalioikeiston yleisempänä pyrkimyksenä on kyseenalaistaa liberaaleja arvoja ja yhteiskuntaa kuvaavat ja niitä tukevat käsitteet luomalla kiistoja käsitteiden määritelmistä ja hämärtämällä niitä. Julkinen tila hukkuu erilaisiin käsitteellisiin ja tulkinnallisiin debatteihin ja faktantarkistuksiin, joiden keskipisteessä ja huomion kohteena on perussuomalainen puolue. Median huomio ohjautuu keskusteluun esimerkiksi demokratian, sananvapauden, rasismin tai fasismin määritelmistä, joista vaikuttaa vallitsevan jonkinlainen selvittämätön ja pysyvä tulkinnallinen ristiriita. (Ks. Raipola 2023.)
Tavoitteena ei ole varsinaisesti perustella vilpittömän keskustelun keinoin omia määritelmiään termeille vaan pikemminkin vahvistaa ajatusta käsitteisiin liittyvästä tulkinnallisesta epävarmuudesta. Radikaalit oikeistopuolueet hyötyvät keskustelun jumittumisesta ylätason kysymyksiin käsitteiden määritelmistä, sillä ne synnyttävät epäluottamusta liberaaliin yhteiskuntajärjestelmään ja tuottavat kyynisyyttä. Näin luottamus totuuteen ja sitä kannatteleviin instituutioihin rapistuu. Erilaiset kilpailevat ”narratiivit” (ks. Björninen 2021) näyttäytyvät faktoja tärkeämpinä, ja väitteiden totuusarvoa tärkeämpää vaikuttaa olevan niiden saavuttama huomio ja suosio.
Termien muokkaaminen, omiminen ja hämärtäminen muistuttaa myös keskeistä radikaalioikeistolaista viestintäkeinoa eli sanojen muuttamista aseiksi (Lakoff & Duran 2018). Perussuomalaiset ovat jo pitkään käyttäneet uudissanoja, jotka eivät suoraan kanna aiemman rasistisen puheen painolastia mutta joilla on rasistinen merkitys (esimerkiksi väkivaltaisiin konnotaatioihin nojaava ”matu” eli ”maahantunkeutuja”). Näihin media on pystynyt tarttumaan kiitettävästi viime aikoina (ks. esim. HS 6.8.2023). Salonkikelpoisuutta tavoitellessaan perussuomalainen puolue on kuitenkin viime vuosina suitsinut ilmauksia (IS 23.3.2019), joiden rasistisuus on opittu tunnistamaan. Julkisessa keskustelussa tärkeämmiksi käsitteellisiksi aseiksi ovat sen sijaan nousseet erilaiset median huomiotäkyiksi tarkoitetut trollaavat, vähättelevät tai epäinhimillistävät ilmaisut kuten ”räjähtävät lepakot”, ”arkeologiset kaivaukset” tai ”mustat säkit”. Tällaiset ilmaisut nousevat helposti julkisen debatin kohteiksi, toistuvat ja siten vakiintuvat myös silloin, kun niitä yritetään kritisoida.
3. Kehystyksen kontrollointi ja toisto
Vaikutus: oman puheen ja ajattelun vakiinnuttaminen keskustelun lähtökohdaksi
Perussuomalaiset ovat muiden populististen radikaalioikeistolaisten vaikuttajien tavoin taitavia kehystämään julkista keskustelua omaa sanomaansa tukevaksi ja johdattamaan myös toiset keskustelemaan saman kehyksen sisällä.
Kehystäminen on kognitiivinen ja viestinnällinen työkalu, jonka avulla asiat ja tapahtumat asetetaan kontekstiinsa. Kielitieteilijä George Lakoffia (2014) mukaillen se on myös pahimmillaan keino kääntää ihmisten aivot heitä itseään vastaan. Kun joku sanoo ”älä ajattele elefanttia”, jokainen kuulija ajattelee elefanttia. Sama periaate pätee mainontaan ja poliittiseen vaikuttamiseen: kun tiettyä kehystystä toistetaan uudestaan ja uudestaan, omaksumme ajatuksen sen tärkeydestä.
Media päätyy usein tiedostamattaan toistamaan ja vahvistamaan perussuomalaisten suosimia poliittisia kehystyksiä. Esimerkkinä voidaan käyttää Ylen elokuista uutista, jossa käsiteltiin Perussuomalaisen Nuorison sometempausta ja Riikka Purran musliminaisia epäinhimillistävää tekstiä ”mustista säkeistä”. Jo tekstin otsikko ja ingressi havainnollistavat journalismin ja politiikan toimitusten vaikeuksia käsitellä perussuomalaisten poliittisen vaikuttamisen strategiaa:
”Perussuomalaiset nuoret julkaisivat videon, jolla he pukeutuivat mustiin roskapusseihin – näin vastaa puheenjohtaja
Perussuomalaisen Nuorison mielestä Suomeen on rantautumassa ’islamilainen rajoituskulttuuri’. Asiantuntija pitää ’mustat säkit’ -puhetta naisvihamielisenä.” (Yle 7.8.2023)
Ylen juttu seuraa perussuomalaisten nuorisojärjestön kehystystä: sometempauksen ansiosta järjestö saa vallan yhteiskunnallisen keskustelun agendan määrittäjänä. Mieliimme juurrutetaan illiberaalien oikeistokonservatiivien suuri kertomus: vieras kulttuuri on valtaamassa Suomen, ja kaikki asian kriitikot vaiennetaan. Perussuomalaisten metapolitiikalle tärkeät käsitteet kuten ”islamilainen rajoituskulttuuri” ja ”mustat säkit” jäävät mieleen.
Kehystäminen jatkuu asiantuntijaäänen esittelyllä ikään kuin tasapuolisuuden nimissä kiistan toisena puolena. Tosiasiassa asiantuntija työnnetään kuitenkin jo lähtökohtaisesti puolustusasemaan: ensimmäisenä mainittu kehystys ajaa merkityksessään aina ohi myöhemmästä.
Tiedejournalismin yhteydessä puhutaan usein tasapuolisuusharhasta, jossa asiantuntijan ja maallikon (toisin sanoen usein poliittisen viestijän) äänet asetetaan ikään kuin vaakakupissa samanarvoisiksi. Tässä uutisessa vaakakuppi on kallistunut kehystyksessä jo selvästi nuorisojärjestön suuntaan – heidät on nostettu jutun päähenkilöiksi, jotka määrittelevät mistä puhutaan ja millä termein. Asiantuntija on lähinnä sivuhenkilönä näyttäytyvä ulkopuolinen kommentaattori, joka yrittää kyseenalaistaa viestijän aikeet. Toimittaja puolestaan vetäytyy asiantuntijan äänen taakse.
Otsikon ja ingressin jälkeen itse juttu toistaa saman asetelman. Nuorisojärjestölle tarjotaan ensin laajasti palstatilaa, jossa he saavat esiintyä naisten oikeuksien puolustajina ja sananvapauden esitaistelijoina. Tämän jälkeen kerrotaan kritiikistä, jota Riikka Purran tekstiin ”mustista säkeistä” on eri puolilta kohdistettu.
Käytännössä uutinen vahvistaa näin käsitystä siitä, että ”mustat säkit” ja laitaoikeiston sananvapaus ovat tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita, joista tulisi juuri nyt puhua. Asiasta näyttää vallitsevan monia mielipiteitä, mutta joka tapauksessa nuorisojärjestön video ja Purran teksti vaikuttavat huomionarvoisilta lisäyksiltä poliittiseen debattiin. Kaikesta kritiikistä huolimatta ajattelemme lopuksi elefanttia.
Vastuu kehystämisestä ei journalistisessa mediassa saisi koskaan olla pelkästään yhden toimittajan harteilla. Uutisoinnin ongelmakohdat kielivätkin yleensä enemmän toimitusprosessin puutteista kuin yksittäisen journalistin epäonnistumisesta.
Kehystämisvalta siirtyy toimitukselta poliittisille vaikuttajille usein huomaamatta, ja jopa viestintästrategioita kriittisesti tarkastelevat jutut saattavat päätyä toisintamaan ja vakiinnuttamaan radikaalin oikeiston poliittista sanomaa. Esimerkiksi elokuun lopussa julkaistun Helsingin Sanomien (HS 29.8.2023) muuten onnistuneen rasismia tutkimusten pohjalta tarkastelevan jutun ingressi toistaa perussuomalaisten elinkeinoministeri Wille Rydmanin puheita ”klassisesta rasismista” (esim. HS 3.8.2023). Ingressissä ei pystytä tuomaan esiin, miten termi hämärtää rasismin määritelmää ja jättää ulkopuolelleen keskeisiä rasismin ilmiöitä, jolloin toisto vakiinnuttaa termiä. Otsikointi ja ingressi ovat etenkin somealustoilla jaetussa sisällössä ensisijaisesti lukijan mieleen jäävät osat artikkelista.
Perussuomalaiset ovat pyrkineet hyödyntämään erityisesti kahta kehystä järjestelmällisesti lähes kaikessa viestinnässään. Ensinnäkin rasistinen puhe on pyritty kehystämään ”kriittiseksi ajatteluksi” esimerkiksi juurruttamalla ”maahanmuuttokriittisyyden” harhaanjohtava käsite osaksi julkisista keskustelua. Media on vähitellen havahtunut tähän vaikutuskeinoon, minkä jälkeen termin taakse piiloutuvaa ajatusmaailmaa on ryhdytty oikeuttamaan ”faktoihin pohjaavana”. On myös vedottu siihen, että toiminta ja puhe on laillista, ja väitetty, etteivät poliittiset toimet voisi ”olla rasistisia” (esim. HS 5.8.2023). Toisin sanoen keskustelu pyritään pelkistämään juridiikan tasolle, määrittelemään rasismi omaan agendaan sopivalla tavalla ja kehystämään oma toiminta lainmukaiseksi. Strategia on samalla malliesimerkki viestinnän sisäisestä ristiriitaisuudesta, kun otetaan huomioon, että useammat perussuomalaiset poliitikot ovat saaneet tuomioita nimenomaan lakia rikkovasta rasistisesta puheesta – kiihotuksesta kansanryhmää vastaan – ja pyrkineet lisäksi hyötymään tuomioista esiintymällä esimerkiksi sananvapauden puolestapuhujina.
Toinen perussuomalaisten yleisesti hyödyntämä kehys on näennäisfeministinen puhe ”naisten oikeuksien” puolustamisesta. Sitä käytetään erityisesti vakiovastauksena kritiikkiin rasismista. Jopa räikeästi harhaanjohtavat kehystysyritykset saattavat päästä mediassa läpi ilman, että niihin kiinnitetään tarkempaa huomiota. Esimerkiksi mainittakoon Junnilan väite, että hän olisi puheillaan ”ilmastoabortista” viitannut naisten aborttioikeuteen (HS 30.6.2023). Samaa naisten asemaan vetoavaa kehystysyritystä käyttävät perussuomalaisten kärkipoliitikot Riikka Purrasta Sebastian Tynkkyseen.
Uusia kehystystapoja omaksutaan Suomeen enenevissä määrin myös sosiaalisessa mediassa käytävistä amerikkalaisista kulttuurisodista: erityisesti perussuomalaisten nuoremmat poliitikot seuraavat yhdysvaltalaista radikaalioikeistoa ja tuovat sieltä kiistat esimerkiksi ”wokesta”, ”cancel-kulttuurista”, sukupuolesta ja intersektionaalisuudesta suoraan suomalaiseen kontekstiin.
4. Vastuun välttely ja vierittäminen toisaalle
Vaikutus: huomion kääntäminen poliittisiin vihollisiin
Suorien vastausten ja määrittelyjen välttely on keskeinen strategia radikaalin oikeiston paskapuheeseen, trollaukseen ja provokaatioihin nojaavassa julkisessa keskustelussa. Epäselvyys oikeistopuolueiden poliittisista ja ideologisista tavoitteista nostaa puolueet yhä uudestaan mediahuomion keskipisteiksi ja tarjoaa poliitikoille samalla mahdollisuuden välttää todellisen vastuunoton sanomisistaan. Tarkoitus ei ole käydä vilpitöntä keskustelua liberaalin demokratian pelisääntöjen puitteissa vaan pikemminkin kyseenalaistaa koko ajatus poliittista toimintaa ja julkista keskustelua ohjaavista säännöistä (ks. Ampuja & Poutanen 2023)
Tästä esimerkiksi voidaan ottaa jälleen Wille Rydmanin puheet, joiden mukaan hän irtisanoutuu rasismista ”sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty” (esim. HS 3.8.2023). Rydman ei määrittele, mitä ”klassisesti ymmärretty” rasismi olisi, sillä hänen tarkoituksenaan ei ole käydä kriittistä keskustelua siitäkään. Rydman vain antaa ymmärtää, että nykyinen rasismikeskustelu on harhaanjohtavaa ja kohtuutonta sekä sellaisenaan tarpeetonta. Puheenvuoro kieltää näin yhtäältä ilman sen kummempia perusteluja syytökset perussuomalaisten ministerien rasistisuudesta ja ohjaa samalla negatiivisen huomion puolueesta liberaaliin yhteiskuntaan. Strategiaan ei siis kuulu pohtia vilpittömästi rasismia osana omaa poliittista ideologiaa. Sen sijaan viestintätapa kehystää koko rasismidebatin moralistiseksi ja tekopyhäksi poliittiseksi teatteriksi tai hyvesignaloinniksi.
Tällainen termien uudelleenmäärittely toimii yhtenä keinona vältellä poliittista vastuunottoa. Sekä Rydman että perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä (HS 3.8.2023; HS 5.8.2023) ovat pyrkineet julkisuudessa määrittelemään rasismin siten, ettei perussuomalaisten retoriikka rikkoisi (pintapuolisesti katsoen) julkisen keskustelun pelisääntöjä. Tällöin ei edistetä keskustelua sinänsä, vaan sanavalinnoilla ikään kuin rauhoitetaan syntynyttä kohua sekä vieritetään vastuuta tulkinnasta muille ja hämärretään merkitystä.
Mediastrategiana tämäntyyppinen viestintä jumittaa julkisen keskustelun huomion erilaisiin rasismin tulkintoihin ja tiettyihin sanavalintoihin sen sijaan, että keskusteltaisiin esimerkiksi siitä, kuinka perussuomalaiset ovat erityisesti sosiaalisen median julkaisuissaan määrätietoisesti kehystäneet maahanmuuton varsinkin Afrikasta ja islaminuskoisista maista Suomea ja koko länsimaista elämäntapaa vaarantavaksi eksistentiaaliseksi uhkaksi. Samalla liberaali ja moniarvoinen yhteiskunta on kuvattu tämän kehityskulun mahdollistajana.
Puolueen edustajat käyttävät maahanmuutosta puhuessaan pitkälti yhteistä sanastoa niin kutsutun väestönvaihtosalaliittoteorian kanssa mutta väittävät aiheesta kysyttäessä aina puhuvansa vain tilastollisesta ja demografisesta muutoksesta. Tällä strategialla pystytään yhtäältä ylläpitämään mielikuvaa kansainvälisen eliitin tarkoituksellisesti toteuttamasta väestöpohjan muuttamisesta, mutta vältetään samalla vastuu väitteeseen sitoutumisesta tai varsinaisesta globaalin muuttoliikkeen syiden ja seurausten poliittisesta puntaroinnista. Poliittisen keskustelun käymisen sijaan synnytetään epämääräisiä uhkakuvia, joita vastaan on toimittava.
Perussuomalaiset hyödyntävät argumentaatiovirheiden laajaa kirjoa hämäyksistä whataboutismeihin ja sinä myös -argumentteihin. Näitä käytetään harhaanjohtamiseen ja huomion kohdistamiseen toisaalle: kun on tarkoitus keskustella rasismin torjumisesta, ohjataan keskustelu poikien ja miesten tasa-arvoon; kun yritetään puhua äärioikeiston toiminnasta, ilmoille nostetaankin ajatus kommunismista uhkana tai syytetään vastustajia sananvapauden tai demokratian kaventamisesta. Esimerkiksi Rydman typistää rasismikeskustelun siihen, miten enää ei saa puhua eskimopuikoista, ja kun tähän tarttuvat myös muut perussuomalaisten kansanedustajat (IL 7.8.2023) harhaudutaan itse aiheesta. Aikaa kuluu käsiteanalyysiin ratkaisukeskeisen poliittisen keskustelun sijaan. Hämäyksen täydentää vetoaminen nostalgisiin muistoihin ”vanhoista hyvistä ajoista”, joita liberaalit arvot uhkaavat.
Samalla perussuomalaiset kehystävät oman toimintansa kansan rohkeaksi kapinaksi suurta valtaapitävää järjestelmää vastaan (ks. myös kapinakertomukset). Puolueen edustajat näyttäytyvät ikäviä totuuksia puhuvina sankareina, jotka joutuvat toistuvasti pahantahtoisen järjestelmän sortamiksi. Näin esimerkiksi keskustelu poliitikkojen rasismista tai äärioikeistolle flirttailevasta viestinnästä käännetään kertomukseksi mediasta, joka yrittää estää demokraattisesti valittua hallitusta toteuttamasta työtään. Liberaalin demokratian vastustaminen naamioidaan jälleen demokratian puolustamiseksi.
Puoluejulkaisu Suomen Uutiset on kehystänyt rasismista seuranneen hallituskriisin lähinnä Ylen ja Helsingin Sanomien perusteettomaksi ajojahdiksi, joka pohjautuu asiavirheisiin. Riikka Purran avauspuhe puoluekokouksessa elokuussa 2023 oli käytännössä kokonaisuudessaan kertomus perussuomalaisia vastaan asettuneesta ”mediaoppositiosta” ja hengennostatus sorretuille kannattajille, jotka jatkavat kamppailua omien arvojensa puolesta.
Tapa kehystää oma toiminta taisteluksi koko valtajärjestelmää vastaan kielii myös siitä, ettei puolueessa suostuta itsekritiikkiin tai vastuun ottamiseen. Perussuomalaisten puheenjohtaja voi pyytää anteeksi ”typeriä somekommenttejaan”, mutta tämä ei johda minkäänlaiseen kestävään puolueen sisäiseen keskusteluun sopivista mediavaikuttamisen keinoista tai puolueen kannattamista arvoista – sen sijaan arvostelu ja huomio suunnataan aina oman toiminnan ulkopuolelle liberaaliin yhteiskuntaan.
Tällaisten kapina- ja uhriutumiskertomusten avulla radikaalioikeistolaiset puolueet säilyttävät usein peruskannatuksensa erilaisista poliittisista kriiseistä huolimatta. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaatuminen voisi jatkossa pikemminkin lisätä kuin vähentää perussuomalaisten suosiota, sillä puolue kykenee tällöin esittämään itsensä pahantahtoisen suuren järjestelmän uhrina.
5. Hyväksyttävissä olevan puheen rajojen venyttäminen: koepallot
Vaikutus: hyväksytyn ja ei-hyväksytyn rajojen hälveneminen
Koepallolla (trial balloon) viitataan aloitteisiin ja ilmauksiin, joilla testataan yleisön reaktioita ja kokeillaan, mikä kaikki voisi ”mennä läpi” julkisessa keskustelussa. Niiden avulla voidaan esimerkiksi testata, kuinka halventavia, solvaavia, rasistisia ja väkivaltaan yllyttäviä asioita voidaan sanoa niiden kohtaamatta vastustusta. Koepallot voivat olla myös korostetun asiallisia, esimerkiksi syrjintää lisääviä poliittisia linjauksia, ohjelmakirjauksia tai kaavailtuja politiikkatoimia. Laajempana tavoitteena on muokata hyväksyttävissä olevan puheen ja käytöksen rajoja (eli laajentaa Overtonin ikkunaa).
Malliesimerkki koepallosta saatiin talvella 2023, kun Jussi Halla-aho pyrki oikeuttamaan venäläisten sotilaiden epäinhimillistämistä ja demonisointia väittämällä, että sodassa viholliseen kohdistuva epäinhimillistävä retoriikka olisi välttämätöntä (ks. esim. HS 9.1.2023). Samalla peittyivät historialliset faktat siitä, mihin vastapuolen ihmisarvon kiistäminen on johtanut esimerkiksi natsien keskitysleireillä tai Ruandan sisällissodassa (ks. myös HS 12.1.2023). Koepalloiksi voidaan lukea ylipäänsä pyrkimykset väittää, että erilaisissa rasistisissa ja epäinhimillistävissä ilmauksissa (esimerkiksi Purran ”mustat säkit”) ei ole mitään ongelmallista ja näin muovata vähitellen kieltä ja mielipiteitä.
Ohjeita mediavaikuttamisen purkamiseen
Kuinka journalistit tai tavalliset sosiaalisen median käyttäjät voivat puuttua radikaali- ja äärioikeistolaisiin mediavaikuttamisen keinoihin toistamatta niiden sanomaa?
Yleisohjeemme kuuluu: Älä kehystä manipuloivia vaikuttamiskeinoja käyttävän poliitikon tai mediavaikuttajan viestiä osallistumiseksi yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nosta sen sijaan esiin keinot, joilla poliitikot pyrkivät ohjailemaan ihmisten huomiota, hämärtämään merkityksiä tai hankaloittamaan vilpittömän keskustelun käymistä.
Olemme koonneet toimitusten ja sosiaalisen median käyttäjien tueksi myös seuraavan yksityiskohtaisemman toimintamallin. Ohjeistus mukailee ja täydentää kielitieteilijä George Lakoffin ja toimittaja Gil Duranin (2018) vinkkejä toimittajille kulttuuristen ja kielellisten taisteluiden hallitsemassa mediaympäristössä.
1. Tunnista vaikuttamispyrkimykset
- Tunnista poliittiseen ja metapoliittiseen vaikuttamiseen pyrkivät provokaatiot, somespektaakkelit ja huomiotäkyt
- Tarkkaile, mihin suuntaan ihmisten huomiota halutaan ohjailla ja millä keinoin
Verkko on täynnä näkemyksiä ja mielipiteitä. On merkittävä valinta, mitkä niistä halutaan nostaa julkisen huomion kohteeksi ja kenelle halutaan tarjota kuuluvin yhteiskunnallinen ääni. Havainnoi mediaympäristöä kriittisesti: pyrkiikö joku huomion keskipisteeksi esimerkiksi tahallisella ärsyttämisellä, yllyttämällä somen keskustelupalstoja korostamaan tiettyä keskustelunaihetta tai tulkintaa, moraalisen raivon herättämisellä tai totuusarvoltaan epäselvillä väitteillä?
2. Harkitse ja pohdi
- Pohdi, mitkä uutiskriteerit julkinen tempaus täyttää, ja onko aiheesta ylipäätään tarvetta välittää tietoa eteenpäin
- Sivuuta provokaation sisältö ja keskity pohtimaan sen keinoja
Varo ihmisten huomiota kalastelevaa trollia ja vältä jakamasta uutisympäristöä paskapuheella manipuloivaa sisältöä eteenpäin. Jos asiasta on välttämätöntä herättää keskustelua, korosta uutisoinnissa tapoja, joilla viestijä rikkoo julkisen keskustelun pelisääntöjä.
3. Raportoi poliitikon käyttämät kehykset ja mitä niillä pyritään piilottamaan
- Nosta esiin, kuinka kehystys- ja käsitevalinnoilla pyritään vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin
- Vältä kehystysten ja käsitteiden toistamista ja suoraa lainaamista
Asioiden kehystäminen tietyllä tavalla – ja se, että muut saadaan keskustelemaan oman kehyksen sisällä ja samalla levittämään ja vahvistamaan sitä – on yksi toimivimmista keinoista vakiinnuttaa omaa sanomaa ja muovata kulttuuria. Siksi on tärkeää, että toimittajat kykenevät tunnistamaan kehystyksen merkityksen uutistyössä. Toimittajien tehtävänä on ensin huomioida, kuinka tietty poliittinen kehystys vääristelee totuutta, ja sen jälkeen kehystää asia uudelleen faktoihin nojaten.
Pohdi siis kriittisesti, kenen kehystystä ja sanoja mediassa käytetään. Esimerkiksi maahanmuuttajien vastustaminen ei ole ”maahanmuuttokriittisyyttä” (ks. myös Tuusvuori 2017), eikä mediaa vastaan hyökkääminen ole ”mediakritiikkiä” (ks. myös Seppänen 2023a). Älä luovuta kehystysvaltaa poliittisille vaikuttajille, vaan raportoi kehystysyritykset sekä niiden päämäärät ja vaikutukset.
Kiinnitä erityistä huomiota journalististen käytäntöjen rooliin kehysten luomisessa ja toistossa. Etenkin otsikointi ja ingressit ovat tehokkaita kehystämisen keinoja ja varsinkin some-alustoilla jaetussa sisällössä ne ovat ensisijaisesti lukijan mieleen jäävät osat tekstistä. Ne myös tähtäävät huomion herättämiseen ja päätyvät siksi helposti toistamaan huomiota hakevia kehystysyrityksiä, vaikka itse artikkelin sisältö käsittelisi aihetta kriittisesti. Toimituksissa täytyykin tiedostaa entistä paremmin otsikon ja ingressin suhde tekstin sisältöön. Vastuu ei ole vain yksittäisellä toimittajalla vaan toimituksilla laajemmin.
4. Raportoi totuus, josta yritetään johdattaa harhaan
- Nosta faktat poliittisen vaikuttamisen edelle oman kehystyksesi avulla
- Raportoi harhaanjohtavasta viestinnästä totuussämpylää hyödyntäen
Vääristellyn tai virheellisen tiedon kumoamiseen on syytä soveltaa kaksivaiheista menetelmää, jossa väärinkäsitykset ensin havainnollisesti kumotaan ja sen jälkeen korvataan faktoihin pohjautuvalla selityksellä (ks. Cook 2019). Tämä tarjoaa ihmisille mahdollisuuden täyttää syntyneet tiedolliset aukot perustelluilla faktoilla.
George Lakoff tarjoaa tasapainoisen journalistisen kehystämisen tärkeimmäksi työkaluksi totuussämpylän (truth sandwich), jossa poliittiset ja kulttuuriset vaikuttamisyritykset kehystetään totuuksilla (ks. Sullivan 2018). Sen tavoitteena on estää harhaanjohtavien väitteiden tai misinformaation tahaton leviäminen samalla, kun ongelmallisiin väitteisiin pyritään puuttumaan.
Sämpylämuodon mukaisesti harhaanjohtajavat väitteet suljetaan totuussämpylässä totuuksien sisälle: jutun tulisi alkaa totuudella, käsitellä poliittinen vaikuttamisyritys ja päättyä totuuteen. Tiivistetysti kuvattuna totuussämpylän muoto on siis ”TODELLISUUS – SPINNAUS – TODELLISUUS”.
Esimerkiksi uutisointi perussuomalaisten esiintymisestä naisten oikeuksien puolustajina voisi näin noudatella seuraavaa järjestystä. Ensin nostetaan esiin puolueen viestinnän laskelmoitu tapa puhua naisten aseman turvaamisesta tavalla, joka samalla kyseenalaistaa vallitsevat liberaalin yhteiskunnan arvot (TODELLISUUS). Sen jälkeen kerrotaan, kuinka perussuomalaiset jatkavat arvostelusta huolimatta puhettaan esimerkiksi ”mustista säkeistä” (SPINNAUS). Lopulta palataan todellisuuteen eli esimerkiksi poliitikkojen äänestyskäyttäytymiseen naisten asemaa koskevissa päätöksissä ja vilpitöntä yhteiskunnallista keskustelua vaikeuttaviin mediavaikuttamisen keinoihin (TODELLISUUS).
Totuussämpylä on kaukana täydellisestä työkalusta, sillä usein totuuden ja vaikuttamisyrityksen välisen eron tunnistaminen on journalistisen prosessin vaikein osa. Perusperiaatteena se antaa kuitenkin journalisteille ja somen käyttäjille vähintäänkin lisämahdollisuuden pohtia, millaista sanomaa ja kehystystä oma teksti joko tahallisesti tai tahattomasti pyrkii levittämään.
5. Raportoi vaikuttamisstrategiat ja mitä niillä pyritään piilottamaan
- Analysoi viestintäkeinoja kriittisesti
- Vältä spekulointia
- Raportoi faktat sekä ristiriidat viestinnän ja toiminnan välillä
Tunnista vaikuttamisstrategiat ja raportoi, millä keinoilla (esimerkiksi kaksoisviestintä, trollaus, termien omiminen, kokemuskertomukset ja niin edelleen) radikaali oikeisto pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja luomaan vastakkainasetteluja.
Jos käsittelet kaksoisviestintää, nosta esiin puhetavan tarkoituksellinen ja manipulatiivinen hämäryys, monitulkintaisuus ja epäselvyys, mutta varo ajautumista osaksi tulkintakiistoja siitä, mitä puhuja ”todella tarkoitti”. Korosta kaksoisviestinnän käyttöä mediavaikuttamisen strategiana ja tuo esiin sen päämäärät. Kirjoita auki kehykset, joita viestinnässä hyödynnetään, ja faktat, joita niillä pyritään peittämään.
Koska monitulkintaiseksi rakennetun ja sisäisesti ristiriitaisen viestinnän tarkoitusta ei voida ulkopuolelta kiistattomasti vahvistaa, poliittisen vaikuttamisen tarkastelussa on etsittävä kaavoja, toistoa ja muita säännönmukaisuuksia, jotka nostavat esiin yhtäältä viestinnän taustat ja toisaalta sen vaikutustavat.
Voit esimerkiksi tuoda esiin, miten poliitikon omat seuraajat reagoivat tämän viestiin tai toimintaan, ja avata näin viestin konkreettisia vaikutuksia ja sen vastaanottoa samanmielisten keskuudessa. Erinomainen tapa vaikuttamisstrategioiden kriittiseen käsittelyyn on osoittaa, miten poliitikko on itse toiminut aiemmin, eli raportoida faktat: jos hän esimerkiksi väittää ajavansa naisten oikeuksia, on hyvä katsoa, onko hän todellisuudessa pyrkinyt parantamaan naisten asemaa poliittisessa toiminnassaan (ks. esim. IL 24.7.2023).
6. Osoita, kenellä on tosiasiassa vastuu
- Osoita ja nimeä viestintäkeinot, joilla vastuuta ja kielteistä huomiota pyritään vierittämään toisaalle
- Tuo esiin huomiota toisaalle ohjaavat argumentaatiovirheet (hämäys, whataboutismi), argumentaation ja toiminnan sisäiset ristiriidat sekä käänteisstrategiat, joilla käsitteiden merkityksiä hämärretään (termien omiminen) tai syytetään toisia siitä, mistä itse on vastuussa (sinä myös -argumentit)
Vastuu julkisen keskustelun täyttämisestä paskapuheella ja kulttuurisen käsitteistön muokkaamisesta rasistista agendaa tukevaksi on perussuomalaisilla. On tärkeää tuoda esiin keinot, joilla poliittiset vaikuttajat pyrkivät ohjaamaan negatiivista julkista huomiota ja vierittämään vastuun poliittisille vihollisilleen.
Varo erityisesti puhetta ”molemmista ääripäistä”, sillä sen avulla poliitikot pyrkivät korostamaan omaa maltillisuuttaan, leimaamaan liberalismin puolestapuhujat yhteiskuntaan soluttautuneeksi ääriliikkeeksi ja asemoimaan itsensä järjestelmän uhreiksi. Huomioi, mihin mediavaikuttamisella tosiallisesti pyritään. Vaikka esimerkiksi trollausta harrastavat muutkin kuin perussuomalaiset, on puolue ainoa vakiintunut puoluepoliittinen toimija, joka käyttää strategioita järjestelmällisesti oman valta-asemansa pönkittämiseen, vähemmistöryhmien yhteiskunnalliseen ulossulkemiseen ja tutkimustietoa ylläpitävien instituutioiden kuten lehdistön ja tieteellisen tiedon kyseenalaistamiseen.
7. Poksauta koepallot
- Osoita ja nimeä koepallot, joilla hyväksyttävän puheen rajoja pyritään venyttämään
- Muista samalla uutiskriteerit
Hyväksyttävänä pidetyn puheen rajoja rikkoviin koepalloihin vastaaminen on sinänsä yksinkertaista: jos koepalloista uutisoidaan, on tärkeä muistuttaa jaetuista eettisistä arvoista – esimerkiksi jakamattoman ja yhtäläisen ihmisarvon merkityksestä, tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä liberaalin demokratian lähtökohtina. Voidaan esimerkiksi alleviivata epäinhimillistävän puheen vaikutuksia historiallisin esimerkein (ks. esim. HS 12.1.2023).
Tässäkin totuussämpylän mallin seuraaminen on tärkeää: koepallon toistaminen ilman sen strategian avaamista vakiinnuttaa sen sisältöä. Ylipäänsä on tärkeää harkita, onko koepallosta syytä uutisoida. Etenkään keskeisessä asemassa olevan poliitikon koepalloa ei kuitenkaan voi jättää ”poksauttamatta”. Samalla on tärkeää, että tämä tehdään jo ensimmäisen uutisoinnin yhteydessä eikä jätetä myöhemmin julkaistavan kommentti- tai mielipidepuheenvuoron tehtäväksi.
8. Puolusta vastuullista tiedonvälitystä ja säilytä itsekriittisyys
- Varo tasapuolisuusharhaa
- Pohdi kriittisesti median puolueettomuuden ihannetta tilanteessa, jossa mediaa vastaan hyökätään
- Tue muita
Manipuloivasta mielipidevaikuttamisesta uutisointi vaatii äärimmäisen tarkkaa harkintaa, sillä julkisen keskustelun pelisääntöjä rikkovien poliitikkojen keskeisiin pyrkimyksiin kuuluu julkisen tilan täyttäminen erilaisilla tulkinnallisilla ja käsitteellisillä kiistoilla ja epävarmuudella totuudesta. Tässä tilanteessa median on valittava puolensa: se ei voi toistaa sellaisenaan poliitikkojen käyttämiä kehystyksiä, sillä median tehtävänä on mahdollistaa asioiden ja ilmiöiden valistunut ja faktoihin pohjautuva puntarointi.
Varo erityisesti tasapuolisuusharhaa ja sen taustalla vaikuttavaa idealisoivaa oletusta tasa-arvoisesta viestintätilanteesta (ks. Poutanen & Syrjämäki 2022). Jos kaikki näkemykset esitetään tasa-arvoisina, rakenteelliset erot puhujien yhteiskunnallisen ja tiedollisen aseman välillä hämärtyvät. Vahvat oletukset siitä, että kaikki osallistuisivat julkiseen keskusteluun vilpittömästi ja ainakin jonkinlaista yhdessä ajattelua kunnioittaen, voivat johtaa tilanteeseen, jossa liberaalin demokratian puolustajat velvoitetaan suvaitsemaan suvaitsemattomia näkökulmia ikään kuin ansiokkaan ja arvokkaan yhteiskunnallisen keskustelun nimissä. Ei myöskään voida olettaa, että heikot tai rasistiset argumentit häviäisivät ikään kuin ”automaattisesti” julkisesta keskustelusta ilman, että niihin puututaan.
Median puolueettomuuden ihanne voi myös aiheuttaa kyvyttömyyttä toimia etenkin silloin, kun mediaa vastaan hyökätään. Liberaalin demokratian puolustamisen ulkoistaminen tutkijoille voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta puolueettomuusihanteen vahingollisesta tulkinnasta. Tämän sijaan journalismin on itse puolustettava olemassaoloaan (ks. myös Yrjönen 2023).
Tiedotusvälineiden kannattaa oman työrauhansa turvaamiseksi lisäksi: 1) noudattaa tiukasti ja tarkasti journalistisia ohjeistuksia (eli esimerkiksi korjata välittömästi mahdolliset virheet raportoinnissa) ja 2) tukea yksittäisiä toimittajia toimituksellisesti ja huolehtia erityisesti työhyvinvoinnista (ks. myös Seppänen 2023a).
Lopuksi
Kun Petteri Orpo muodosti hallituksen perussuomalaisten kanssa, puolueen ideologinen tausta herätti laajaa yhteiskunnallista keskustelua myös mediassa kesällä 2023. Julkisuuden valokeila kohdistui uudella tavalla perussuomalaisten poliitikkojen teksteihin, mikä johti perussuomalaisten ja median väliseen vastakkainasetteluun. Menneisyyteen palaaminen oli kuitenkin perusteltua ja tarpeen silläkin uhalla, että samalla jouduttiin palauttamaan provosoivat ja rasistiset puhetavat ihmisten mieleen. Pohdimme itsekin tätä kirjoittaessamme kyseisen aatemaailman toistamisen ja valaisemisen riskejä, mutta pidämme erittäin tärkeänä näiden viestintästrategioiden ja -keinojen havainnollistamista ja purkamista. On muistettava, että Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirja ja sen pohjalta syntynyt Hommaforum, joiden ytimessä on ollut rasistinen kirjoittelu, ovat muovanneet nykyperussuomalaisten poliittista ideologiaa. Halla-aho itse on saanut blogikirjoituksestaan tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Johtavat perussuomalaiset ovat olleet blogin aktiivisten kommentoijien joukossa, ja Hommaforumin perustaja Matias Turkkila toimii nykyisin puoluejulkaisu Suomen Uutisten päätoimittajana. Turkkilan mukaan Hommaforumilla oli kaksi tavoitetta, jotka ovat sittemmin toteutuneet: maahanmuuttokeskusteluun vaikuttaminen ja aiheeseen keskittyvien poliitikkojen nostaminen päättäviin asemiin (TS 3.3.2016).
Nykymuotoisten perussuomalaisten on näin ollen mahdotonta irtautua verkkokeskustelujen ideologisesta ytimestä – se on heidän ”poliittisen heräämisensä” konteksti, poliittisen identiteetin koostaja ja yhdistävä tekijä. Lisäksi puolueen on vaikea irtisanoutua rasistisiin näkemyksiin tukeutuvasta maahanmuuttovastaisesta politiikasta, joka on ollut niin tärkeässä osassa puolueen ja sen poliitikkojen puheissa ja kirjoituksissa. Riikka Purran on siten ollut (ja lienee jatkossakin) vaikeaa irtisanoutua kirjoituksista, jotka ovat vähintään epäsuorasti nostaneet perussuomalaiset hallitukseen ja hänet valtionvarainministeriksi.
Se, että Scripta ja Hommaforum sekä puolueen näkyvimpien edustajien myöhemmät kirjoitukset ovat herättäneet vasta nyt sekä laajamittaista median huomiota että perusteellista yhteiskunnallista keskustelua, osoittaa itsessään, että liberaalin demokratian itsepuolustusvaisto on toiminut melkoisella viiveellä. Hommaforumin ja monen perussuomalaisen näkyvän aktiivipoliitikon arvot ovat illiberaaleja: rasismi, antifeminismi ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä asettuvat liberaalin demokratian moniarvoisuutta vastaan. Tarkoitus on muokata suomalaista politiikkaa illiberaaliin suuntaan. Se ei tarkoita – ainakaan välittömästi – demokratiavastaisuutta edustuksellisen järjestelmän puitteissa, mutta monet demokraattisen järjestelmän instituutiot, ilmeisimpänä media, ovat tälle agendalle ongelma. Tämä johtuu puolueen yhä selvemmästä käännöksestä liberaalia valtakulttuuria vastaan. Vastakulttuurin rakentaminen edellyttää valtakulttuurin instituutioiden – median ohella erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteiden sekä myös kansalaisjärjestöjen – tekemän työn kyseenalaistamista.
Jussi Halla-aho ja Riikka Purra ovat ohjanneet puoluetta keskittymään julkisuudessa käytäviin jatkuviin kulttuurisotiin – Yhdysvaltain republikaanipuolueen mallin mukaisesti. Tämä on ainoa keino pitää yllä puolueen minäkuvaa altavastaajana ja mahdollistaa uhriutumisen retorinen strategia siitä huolimatta, että puolue on Orpon hallituksen toiseksi suurin ja siten merkittävässä valta-asemassa. Politiikan tutkijat voivat tulevaisuudessa arvioida, missä määrin illiberaalin arvopohjan ja puheenjohtaja Purran itse nimeämän fiskaalikonservatismin (esim. Yle 19.8.2023) myötä perussuomalaiset eivät ole klassisen oikeistopopulismin tapaan kansan ja eliitin vastakkainasettelulle rakentuva puolue vaan syvästi konservatiivinen ja illiberaali radikaalioikeistopuolue. Perussuomalaisten toiminnan arviointia ei voikaan enää irrottaa kysymyksestä, halutaanko Suomi säilyttää liberaalina demokratiana.
Tämän vuoksi myös oletus perussuomalaisten ”maltillistumisesta” hallitusvastuussa on puolueen nykyisellä koostumuksella ja johdolla epäuskottava. Jos näissä olosuhteissa ”rasismikohut” julkisuudessa rauhoittuvat, se voi myös tarkoittaa rasismin normalisoitumista suomalaisessa politiikassa (Seppänen 2023b; ks. myös Tilli 2020).
On ongelmallista, jos toimittajat tulkitsevat esimerkiksi rasismin aiheeksi, jonka perussuomalaiset puolueena ”omistavat”, koska tutkimusten mukaan suomalaiset toimittajat katsovat voivansa osallistua julkiseen keskusteluun vain silloin, kun se ei tarkoita puoluepoliittisen puolen valitsemista (Väliverronen ym. 2023; ks. myös Reunanen & Koljonen 2018). Näin tulkittuna toimituksellinen puolueettomuus antaa juuri perussuomalaisille keskeisen toimijuuden rasismin määrittelyssä, ja toimittajat vetäytyvät haastateltujen tutkijoiden tai kansalaisaktivistien sanojen taakse. Radikaalioikeiston käyttämien vaikuttamisstrategioiden ja kielellisten keinojen erittelyä ei voi enää nähdä työnä, jota tehdään ainoastaan pääkirjoituksissa tai kommenttipuheenvuoroissa, vaan keinot on huomioitava myös uutisjutuissa. Muutoin päädytään toistamaan äärioikeiston sanomaa.
Saman suosituksen voi esittää myös politiikkaa ja yhteiskuntaa kriittisesti tarkasteleville tutkijoille: tunnettuja vaikuttamisstrategioita on tärkeää nostaa esiin esimerkiksi mediahaastatteluissa ja muissa julkisissa puheenvuoroissa sekä käsitellä tutkimuksessa. Lopulta liberaalin demokratian instituutioiden puolustaminen on niiden arvopohjaan uskovien ihmisten vastuulla. Liberaalin demokratian arvot kyseenalaistavia oikeistoradikaaleja puolueita ja liikkeitä yhdistää usein suoranaisen vihamielinen suhtautuminen median ja tieteen kaltaisiin instituutioihin, osin siksi, että näissä niiden strategioita osataan tulkita. Oikeistoradikaalit puolueet eivät ole vain puolueita muiden joukossa, vaikka juuri sellaisina ne pyrkivät esiintymään. Tästä Fidesz-puolueen Unkaria voidaan pitää varoittavana esimerkkinä (ks. Katsaus Unkariin).
Ks. myös:
Tommi Kakko, Anna Ovaska, Mikko Poutanen & Juha Raipola, Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategioiden ABC
Annastiina Kallius, Tommi Kakko, Anna Ovaska, Mikko Poutanen & Juha Raipola, Katsaus Unkariin
