Saksan liittokansleri Friedrich Merz avasi helmikuun puolivälin alla järjestetyn Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenvuorolla, jonka aloitus tiivisti aikalaistunnot:
”[O]ikeuksiin ja sääntöihin perustuva kansainvälinen järjestys on tuhoutumassa. Pelkään, että on sanottava vielä suoremmin: niin epätäydellinen kuin tämä järjestys oli parhaimpinakaan aikoina, nyt sitä ei enää ole olemassa.”1Puhe verkossa: www.bundesregierung.de/breg-en/federal-government/speech-munich-security-conference-2407298
Tietä Merzin ulostulolle raivasi Kanadan pääministerin Mark Carneyn Maailman talousfoorumissa tammikuussa pitämä puhe. ”Olemme keskellä murtumaa, emme siirtymää”, Carney kiteyttää huomiota herättäneen diagnoosinsa kansainvälisten suhteiden tilasta2Puhe verkossa: www.weforum.org/stories/2026/01/davos-2026-special-address-by-mark-carney-prime-minister-of-canada/ . Hänen perussanomansa kuuluu, että kansainvälinen sääntöperustainen järjestys on tullut tiensä päähän: täytyy lopettaa teeskentely, tunnustaa tosiasiat ja vetää vaadittavat johtopäätökset. Retorisesti taitavalla viestillään entinen keskuspankkiiri profiloitui totuudenpuhujana liberaalin maailmanjärjestyksen ytimestä.
Carneyn puheen taustalla olivat Trumpin tulliuhkaukset ja Grönlannin vaatiminen, mutta sen kärki kohdistui yleisemmin suurvaltojen tapaan käyttää taloudellista integraatiota aseenaan välittämättä yhteisistä pelisäännöistä. Sittemmin Yhdysvaltain sotatoimet Venezuelassa ja Iranissa antavat Carneyn lausumille pontta myös turvallisuus- ja geopolitiikan saralla.
*
Toisen maailmansodan jälkeen vaiheittain rakennettu ja lujitettu sääntöperustainen kansainvälinen järjestys on alkanut rakoilla muillakin rintamilla. Tämän numeron avaavassa haastattelussa filosofi Jessica Whyte pui ihmisoikeusajattelun hapertumista ja kansainvälisen oikeuden haurasta asemaa. Vaikka ihmisoikeuspuhetta on aiemminkin käytetty hallinnan välineenä ja kansainvälistä oikeutta noudatettu valikoiden, nykyhetkeä leimaa Whyten sanoin ”häpeämätön epäinhimillisyys”. Esimerkiksi Israelin toimet Gazassa osoittavat piittaamattomuutta tasavertaisesta ihmisyydestä ja kansainvälisen oikeuden avointa halveksuntaa. Kansainvälistä oikeutta venytetään ja rikotaan häikäilemättä vailla pelkoa tilivelvollisuudesta, eikä enää koeta tarvetta edes esittää välittävänsä kansainvälisistä sitoumuksista. Kuten Whyte kehityskulun kiteyttää: ”Todistamme nähdäkseni liikahdusta eräänlaisesta tekopyhyydestä […] täysin häpeämättömään ihmisoikeuksien ja humanitaarisen oikeuden rikkomiseen.”
Numeron käännöspuheenvuorossa historioitsija Adam Tooze luotaa vastaavanlaista murrosta länsimaisessa kehitysajattelussa. Trumpin hallinnon viimekeväinen irtisanoutuminen YK:n kestävän kehityksen tavoitteista ja USAID:in kautta kanavoidun avustustoiminnan alasajo ovat merkkejä järjestelmän murtumisesta. Toozen mukaan ne uhkaavat kuitenkin peittää näkyvistä laajemman ja perustavamman epäonnistumisen niin kehitysponnistuksiin suunnatun rahoituksen keräämisessä kuin kunnianhimoisten kehitystavoitteiden saavuttamisessa. Yhtäältä ponnistelut ovat tuottaneet hajanaisesti ja vaihtelevasti tulosta, eikä kehittyvien maiden kuilu länsimaihin ole kuroutunut toivotusti umpeen. Toisaalta länsi on suhtautunut tekopyhästi toteutuneeseen kehitykseen. Tooze korostaa, ettei etenkään Kiinan menestystarina ole lujittanut sääntöperustaista järjestystä vaan synnyttänyt ”uuden kylmän sodan”. Toisin sanoen liiallinen kehitys nähdään uhkana vallitsevalle järjestykselle, mikä herättää kysymyksen, kuinka tosissaan kehitystavoitteisiin on sitouduttu. Tooze päätyy kiertelemättömään lopputulemaan: ”Poliittisesti neutraalin, yleismaailmallisesti hyväksytyn kehitysagendan aika on ohi.”
*
Puheille kansainvälisen sääntöperustaisen järjestyksen hapertumisesta on siis katetta. Voimistuva viesti sen lopusta tuo kuitenkin mukanaan omat riskinsä ja ongelmalliset tulkintansa.
Ensinnäkin kehityskulku näyttäytyy helposti peruuttamattomana. Carney korostaa, ettei vanhaan järjestykseen ole paluuta. Niinpä tulisi luopua sitä ylläpitäneistä rituaaleista ja tehdä näkyväksi ylevien puheiden ja todellisuuden välinen epäsuhta. Jos kuitenkin seurataan Carneyn vaadetta lopettaa kansainväliseen sääntöperustaiseen järjestykseen vetoaminen, koska se ei enää toimi luvatusti, joudutetaan sen purkautumista. Todenpuhumisesta tulee helposti itseään toteuttava ennuste. Kun aletaan käyttäytyä kuin sääntöperustainen kansainvälinen järjestys olisi jo tullut tiensä päähään, normit löystyvät ja menettävät lopulta merkityksensä. Tätä kirjoittaessa niin Merz kuin Carney ovat pikemmin tukeneet Yhdysvaltain iskuja Iraniin kuin tuominneet ne kansainvälisen oikeuden vastaisina. Näin vähitellen normalisoidaan yhteisten sääntöjen rikkomista.
”Kun aletaan käyttäytyä kuin sääntöperustainen kansainvälinen järjestys olisi jo tullut tiensä päähän, normit löystyvät ja menettävät lopulta merkityksensä.”
Kenties yllättäen vastauksen Carneylle tarjosi toinen ”arvopohjaisen realismin” nimiin vannova valtionpäämies. Intiassa maaliskuun alussa pitämässään puheessa tasavallan presidentti Alexander Stubb haastaa ajatuksen murtuman vääjäämättömyydestä3Stubb piti avauspuheenvuoron New Delhissä 5. maaliskuuta järjestetyssä Raisina Dialogues -konferenssissa. Puhe verkossa: www.presidentti.fi/en/inaugural-address-by-president-of-the-republic-of-finland-alexander-stubb-at-the-raisina-dialogue-2026-in-new-delhi-india-on-5-march-2026/ . Hän muistuttaa kohdallisesti, etteivät kansainvälisten sääntöjen rikkomukset vielä tee koko järjestystä tyhjäksi. Vallitsevalta liberaalilta maailmanjärjestykseltä putoaa pohja vasta, jos säännöt yleisesti hylätään. Stubb hahmotteleekin tietä takaisin instituutioita ja normeja kunnioittavaan kansainväliseen järjestykseen, jota voi ja pitää uudistaa vain sen ydinperiaatteet säilyttäen4Stubb nimeää erityisesti YK:n peruskirjassa määritetyt periaatteet, joihin sen jäsenmaat ovat sitoutuneet: väkivallasta pidättäytyminen sekä suvereeniuden ja kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen.. Lasta ei pidä heittää pesuveden mukana.
On varottava myös kyynistä tulkintaa, jonka mukaan lännen valtapyrkimyksiä palvellut vallitseva järjestys saakin mennä. Tooze kuvaa ajatuksen tuhoisuutta kehityspolitiikassa. Kestävän kehityksen tavoitteita voi hyvin pitää idealistisina, utopistisina ja tekopyhinäkin, mutta niiden hylkääminen vailla mitään korvaavaa ”ei ole realismia vaan nihilismiä”. Vaikkei kokonaisvaltaista kehitysagendaa enää hyväksyttäisikään globaalisti, esimerkiksi lapsikuolleisuuden vähentämisen ja digitaalisen osallisuuden kaltaiset osatavoitteet ovat silti tärkeitä. Vastaavasti Tooze muistuttaa, että USAID on paitsi levittänyt Yhdysvaltain vaikutusvaltaa myös ollut ”maailman suurin avustusoperaatio”, joka on pelastanut ihmishenkiä esimerkiksi HIV/AIDSin ja malarian vastaisilla toimillaan. Yhtyäkseni Toozen vetoomukseen minkään ei pitäisi estää rikkaita maita korvaamasta puuttuvaa apua ja edistämästä arvokkaita päämääriä muilla kokoonpanoilla Yhdysvaltain vetäydyttyä. Whytea mukaillakseni pahimmassa tapauksessa tekopyhyyden korvaa avoin julmuus.
*
Ennen kaikkea puhe murtumasta paljastaa järjestysten poliittisen ja historiallisen luonteen. Pikemmin kuin vanhan järjestyksen vääjäämättömänä loppuna, järjestelmätason kriisin voi nähdä tilaisuutena määrittää sen tulevaisuuden suuntaa. Tämä vaatii sen kriittistä punnintaa, mikä on säilyttämisen arvoista ja mille perustalle tai periaatteille muuttuvaa järjestystä rakennetaan.
”Pikemmin kuin vanhan järjestyksen vääjäämättömänä loppuna, järjestelmätason kriisin voi nähdä tilaisuutena määrittää sen tulevaisuuden suuntaa.”
Kysymys kuuluukin, miten ja kenen ehdoilla uutta järjestystä lopulta jälleenrakennetaan. Carneyn visiossa keskisuurten valtojen tulee vähentää riippuvuuttaan suurvalloista sekä liittoutua strategisesti ja tapauskohtaisesti useiden eri toimijoiden kanssa. Stubb on taas pitänyt esillä globaalin etelän vaikutusvallan kasvattamista uudistamalla monenvälisiä instituutioita. Tuoreessa puheessaan hän korostaa Intian merkitystä maailmanjärjestyksen tasapainottamisessa ja esittää, että maailman johtajat kokoontuisivat YK:n perustamisen hengessä New Delhiin sopimaan yhteistyön suuntaviivoista.
Nykyistä sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä ovat olleet luomassa ja ylläpitämässä muutkin kuin valtionpäät. Whyte nostaa haastattelussaan esiin vuoden 1948 YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen laatijat. Heistä monet toimivat kaksoisroolissa maansa edustajina ja ajattelijoina, joiden filosofiset sitoumukset ja käsitteelliset kehittelyt ohjasivat muotoiluja siinä missä reaalipolitiikka ja sattumakin. Tooze puolestaan luonnehtii YK:n jäsenmaiden vuonna 2015 yksimielisesti hyväksymiä kestävän kehityksen tavoitteita puutteineenkin poikkeukselliseksi, kaikenkattavaksi visioksi. Samana vuonna solmitun Pariisin ilmastosopimuksen ohella ne edustavat Toozen sanoin ”tietynlaisen universalismin huippuhetkeä”. Poliittisen tahdon lisäksi nämä globaalit sopimukset vaativat diplomaattisia ponnisteluja, asiantuntijatyötä ja kansalaisten luomaa painetta. Jos monenväliset instituutiot kuten YK menettävät uudessa maailmanjärjestyksessä merkitystään, uhattuna on kansainvälisen päätöksenteon ja kollektiivisen ongelmanratkaisun arkkitehtuuri5Carney huomioi puheessaan saman uhan, mutta vähättelee ratkaisussaan monenvälisten instituutioiden roolia..
Kansainvälisten instituutioiden edustuksellisuuden parantaminen on vain yksi keino pyrkiä aiempaa demokraattisempaan maailmanjärjestykseen. Historiallisesti myös kansanliikkeillä ja puolueilla on ollut merkittävä rooli yhteiskunnallisen muutoksen ajamisessa, kanavoituipa vaikutus suoraan demokraattisten prosessien välittämänä tai epäsuoremmin agendan asettamisena ja paineen luomisena. Ari-Elmeri Hyvönen muistuttaa tässä numerossa julkaistussa puheenvuorossaan, ettei demokratia myöskään toimi vain vallitsevien instituutioiden puitteissa. Tuodessaan moninaisia näkemyksiä esiin julkisessa tilassa se voi myös tuottaa oivalluksia, ruokkia yhteiskunnallista mielikuvitusta ja luoda kokonaan uusia instituutioita. Yksinapaisen kansainvälisen järjestyksen murtuma voidaankin nähdä Hyvösen sanoin ”avautumana”, mahdollisuutena uusille aluille.
Lopulta demokraattisen kansalaisyhteiskunnan on näytettävä voimansa kansainvälisen yhteisön perimmäisten tavoitteiden punninnassa. Sotilaallisen varautumisen, strategisen autonomian ja velkasuhteen taittamisen kaltaiset pyrkimykset ovat korkeintaan välineitä perustavampien päämäärien tavoittelussa. Ottaapa maailmanjärjestys mitä institutionaalisia muotoja hyvänsä, ratkaistavana on ympäristökatastrofien, ydinaseiden leviämisen, teknologisen vallan keskittymisen ja jyrkkenevän eriarvoisuuden kaltaisia kohtalonkysymyksiä.
