Aikalaisanalyyseissa toistuu diagnoosi tulevaisuuden synkkenemisestä. Omaan tulevaisuuteen saatetaan suhtautua myönteisemmin tai kielteisemmin, mutta harva katsoo maailman menevän parempaan suuntaan. Poliittisten ja taloudellisten uhkakuvien ohella tulevaisuudennäkymiä heikentää yhteiskuntiemme ekologisen perustan mureneminen: etenevä ympäristökriisi kaventaa ja sulkee mahdollisia polkuja, ja parhaatkin tulevaisuudet käyvät yhä huonommiksi.1Ville Lähde, Tere Vadén & BIOS-tutkimusyksikkö, 12 käsitettä maailmasta. niin & näin, Tampere 2026, 9–10, 21, 231, 275. Asenteiden ja aineellisen maailman muutokset heijastelevat murrosta suhteessamme tulevaisuuteen. Tutkijat ovat sanallistaneet tulevaisuuskäsityksen muutosta eri tavoin, mutta perusviesti on sama: tulevaisuus ei enää tunnu avoimelta.
Jonathan White kutsuu kirjassaan In the Long Run (2024) tätä aikalaiskokemuksen läpäisevää piirrettä tulevaisuuden lyhentymisen tai sulkeutumisen tunnuksi. Ilmastonmuutoksen, tekoälymurroksen, kärjistyvän eriarvoisuuden, geopoliittisen epävakauden ja epävarmuutta tuottavien pandemioiden kaltaiset uhat luovat tunnetta siitä, että aika on käymässä vähiin. Kokemusta vahvistaa viime vuosikymmeninä yleistynyt ”hätätilan politiikka”: kriisejä ei nähdä demokraattisen muutoksen mahdollisuuksina, vaan päätöksiä tehdään pakon edessä tai ne kehystetään välttämättömiksi, usein välittävät demokraattiset instituutiot ohittaen. Edustukselliset elimet näyttäytyvät jähmeydessään kykenemättöminä vastaamaan polttavimpiin uhkiin, siinä missä reaktiivinen hätätilan politiikka on lyhytnäköistä ja tyytyy usein vähään. Epäsuhta asioiden kiireellisyyden, päättäjien kunnianhimon puutteen ja rajallisten vaikutusmahdollisuuksien välillä luo voimattomuuden tunnetta niin arjessa kuin politiikan ylätasolla.2Jonathan White, In the Long Run. Profile Books, London 2024, 1, 9, 169–171, 214–215.
Suvi Salmenniemi, Pilvi Porkola ja Hanna Ylöstalo pureutuvat teoksessaan Arkipäivän utopiat (2026) samaan kokemukselliseen maastoon luonnehtiessaan nykyistä yhteiskunnallista tilannetta ”anti-utooppiseksi ja post-poliittiseksi”. Heidän katsannossaan edistysuskon ja toiveikkuuden ovat korvanneet neuvottomuus ja näköalattomuus, ja dystooppiset näkymät ja katastrofikuvastot ovat vieneet tilaa paremman maailman visioilta. Vallitsevassa ilmapiirissä voidaan parhaimmillaankin vain viivyttää vääjäämättömiä kehityskulkuja, puhuttiinpa hyvinvointivaltion purkamisesta tai ilmastonmuutoksesta. Whiten tapaan kirjoittajat näkevät osasyyksi politiikan muutoksen: politiikan alistaminen taloudelle ja teknokratisoituminen on rapauttanut luottamusta demokraattisiin instituutioihin, synnyttänyt voimattomuutta ja luonut kokemusta vaikutusmahdollisuuksien vähentymisestä. Taustalla on myös perustavanlaatuisempi poliittisen mielikuvituksen ehtyminen: kollektiivinen kyvyttömyys hahmotella toivottavia tulevaisuuksia ja polkuja niiden saavuttamiseen.3Suvi Salmenniemi, Pilvi Porkola & Hanna Ylöstalo, Arkipäivän utopiat. Gaudeamus, Helsinki 2026, 9–11, 198
Timo Miettinen esittää kirjassaan Demokratian aika (2024) kolmannen selityksen aikaperspektiivin kaventumiselle ja tulevaisuuden vaihtoehtojen häviämiselle. Hänen mukaansa kylmän sodan jälkeen historiasta on tullut pikemmin nykyhetken oikeuttamisen kuin tulevaisuuden kuvittelun väline. Liberalismia luonnehtivan historiattomuuden ohella Miettinen nostaa populistisen nostalgian ja autoritaaristen hallintojen suosimat uhrikertomukset esimerkeiksi ”ajallisuuden tyhjentämisen” tavoista. Halu palata idealisoituun menneisyyteen sekä hyvityksen hakeminen historian vääryyksille ja nöyryytyksille ilmentävät poliittisen mielikuvituksen kriisiä siinä missä ”historian lopun” vaihtoehdottomuuskin. Kuten Miettinen kiteyttää, historiaa ei enää nähdä muutoksen eikä vaihtoehtoisten tulevaisuudennäkymien lähteenä.4Timo Miettinen, Demokratian aika. 6. p. Teos, Helsinki 2024, 214–215, 240.
Esitellyt teokset pitävät tulevaisuuden hupenemista demokratian kohtalonkysymyksenä. White ja Miettinen yhdistävät modernin demokratian nousun ideaan avoimesta tulevaisuudesta: ajatukseen siitä, että tuleva eroaa nykyisestä ja siihen on mahdollista vaikuttaa. White myös painottaa, että erimielisyyteen, mielipiteen vaihtamiseen ja virheiden korjaamiseen nojaavat demokraattiset instituutiot toimivat vain pitkällä aikavälillä.5Ks. White 2024, 2–3. Arkipäivän utopiat lisäksi korostaa, että vaihtoehtojen kuvittelun ohella elinvoimainen demokratia vaatii jatkuvaa uudistamista6Salmenniemi, Porkola & Ylöstalo 2026, 198.. Tulevaisuusperspektiivin typistyminen vie näin pohjaa demokratialta eteenpäin suuntautuneena, itseään korjaavana hankkeena. Whiten sanoin demokratia kyllä kestää myllerrykset ja taka-askeleetkin, mutta ei lopun odotusta.7White 2024, 214–215.
*
Käsillä olevaa Tulevaisuus-teemanumeroa motivoi edellä hahmottuva ristiriita: aikamme kaipaa kipeästi tulevaisuuteen suuntautumista, mutta tulevaisuushorisonttimme päinvastoin lyhenee ja uhkaa jopa sulkeutua. Mikä tulevaisuudettomuuden kokemusta luonnehtii ja ruokkii? Miten poliittista mielikuvitusta voisi elvyttää? Miten tulevaisuuden ja demokratian kohtalonyhteys käännetään noidankehästä luottamusta kumpaankin vahvistavaksi kierteeksi?
Numeron kirjoituksissa tulevaisuussuhdettamme luodataan ensinnäkin erittelemällä vallitsevien kehityskulkujen tunneperustaa. Hanna Kuusela peilaa esseessään Thomas Mannin Taikavuorta (1924) nyky-yhteiskunnan ilmapiiriin, jossa tulevaisuususko hiipuu ja kaikki on ”mennyt liian pitkälle”. Hän näkee romaanin kuvaamassa maailmansotia edeltävässä tunneilmastossa paljon samaa kuin nykyisessä halussa tehdä tyhjäksi aiemmat demokraattiset saavutukset ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mikko Salmela erittelee puolestaan tutkimusartikkelissaan, miten ajallemme tyypillinen moraalinen suuttumus kanavoituu yhtäältä demokratiaa vastustavien ja toisaalta sitä tukevien yhteiskunnallisten liikkeiden polttoaineeksi.
Pasi Takkinen kysyy väitöslektioon pohjautuvassa kirjoituksessaan, miten kasvatusajattelun pitää muuttua ajassa, jossa elämäntapamme on osoittautunut kestämättömäksi – jossa ”[t]ulevaisuus on ammennettu tyhjiin, kulutettu loppuun”. Elämäntapamme uudistaminen vaatii Takkisen mukaan luontosuhteemme ohella teknologiasuhteemme ja sen materiaalisen perustan kriittistä valaisua. Emme voi tuudittautua lupaukseen, että teknologia kyllä hoitaa ympäristökriisin, saati vastuuttaa tulevia sukupolvia ratkaisemaan planetaariset ongelmat. Kestävyydenjälkeinen aika velvoittaa sitä vastoin meitä etsimään vastuullisempaa suhdetta teknologiaan tässä ja nyt itsekasvatuksen ja aikalaiskritiikin keinoin.
Hanna-Riikka Roine, Laura Piippo, Ville-Pekka Sorsa ja Esko Suoranta tarkastelevat puolestaan yhteisartikkelissaan, miten kertomakirjallisuus voi tukea demokratiaa ylläpitävää ja uudistavaa kuvittelukykyä. Kirjoittajat painottavat, ettei kirjallisuuden lukeminen välttämättä edistä demokratiaa, vaan sen kyky vahvistaa (tai heikentää) demokratiaa riippuu aina käyttötavoista. Kirjallisuus voi kyllä auttaa ymmärtämään näkökulmien erilaisuutta ja kehittää mahdollisen tajua8Kirjoittajat nojaavat etenkin Hanna Meretojan tutkimuksiin painottaessaan kirjallisuuden kykyä vahvistaa näkökulmatietoisuuttamme ja mahdollisen tajuamme., mutta niiden valjastaminen demokratian tekemiseen vaatii kirjallisuuden ”tarjoumien” tietoista hyödyntämistä. Esimerkiksi yhdessä lukeminen voi tukea jaetun näkemyksen tai yhteisen tahtotilan muodostamisesta ja toiminnan hahmottelua. Artikkelissa nostetaan esiin tulkintayhteisöjen rooli kirjallisuuden potentiaalin tunnistamisessa ja siihen tarttumisessa. ”Demokratian kuvittelua” ei pidä myöskään ymmärtää kapeasti älyllisenä harjoitteena, vaan siihen kuuluu kirjoittajien mukaan käsitteellisen ajattelun lisäksi myös käytännön kokeiluja, arkista demokratian tekemistä.
*
Oppia tulevaisuuden avartamiseen voi ammentaa myös edellä käsitellyistä tietokirjoista. Salmenniemi, Porkola ja Ylöstalo muistuttavat, että pessimistinen puhe politiikanjälkeisyydestä ja mielikuvituksen ehtymisestä saattaa myös heikentää kykyämme tunnistaa nykyisiä kamppailuja ja vastarinnan muotoja. Tämän välttääkseen he kääntävät huomionsa ekologisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti kestävämpiä elämänmuotoja hahmotteleviin arkipäivän utopioihin, ”yhteisöihin, joissa eletään yhdessä todeksi yhteiskunnalliseen muutokseen tähtääviä käytäntöjä”.9Salmenniemi, Porkola & Ylöstalo 2026, 11, 34. Tulevaisuuden kuvittelun muotoina niitä luonnehtii ”prefiguratiivinen” pyrkimys luoda toisin tekemisen tapoja, joiden toivotaan yleistyvän tulevaisuuden yhteiskunnassa. Voimattomuuden tuntuun vastataan toimimalla niin kuin muutos olisi jo tapahtunut, mikä haastaa taipumuksemme lykätä muutosta kaukaiseen tulevaisuuteen.10Sama, 12, 19, 24–25, 101, 201.
In the Long Run muistuttaa myös demokraattisten organisaatioiden historiallisesta merkityksestä tulevaisuuden avaamisessa. Puolueet ja esimerkiksi työväenliike ovat muutosohjelmineen valaneet uskoa tulevaan ja tarjonneet ihmisille mahdollisuuden samastua itseä kestävämpään aatteeseen11White 2024, 6–7, 10.. Vaikka niiden asema muutoksen ajureina on heikentynyt, yhteiskunnallisia liikkeitä, kansalaisjärjestöjä ja muita pysyvämpiä ”samanmielisten yhteenliittymiä” tarvitaan edelleen yhteisten vaatimusten muotoilemiseen ja edistämiseen. Aikamme kaipaa tulevaisuuden hahmottelun tiloja, jotka mahdollistavat jaettujen toiveiden kiinnittämisen johonkin vaalikaudet ylittävään ja siirtävät osan taakasta yksilöitä laveammille harteille.12Sama, 214–215.
Demokratian aika taas puolustaa historiallisen ajattelun merkitystä demokratian edellyttämälle tulevaisuuden avoimuudelle. Miettisen mukaan tulevaisuuksien kuvittelu pohjautuu tulkinnoille menneisyydestä. Tällä hän ei viittaa pelkästään kykyymme oppia historiasta vaan käsitykseen historian luonteesta inhimillisiin valintoihin ja osin sattumaankin perustuvana. Muutos on nykyhetkessä mahdollinen, koska historiakin olisi voinut olla toisenlainen.13Miettinen 2024, 13–14. Ympäristökriisi asettaa ekologiset reunaehdot Miettisen korostamalle ”ihmisen kyvylle muovata kehityksen suuntaa”, ja erilaiset polkuriippuvuudet rajoittavat valintojemme alaa. Historiallinen ajattelu auttaa kuitenkin tunnistamaan toimintamahdollisuuksia tässä perityssä tilanteessa muistuttaen, etteivät nykyiset kehityslinjat ole välttämättömiä.14Lähde, Vadén & BIOS-tutkimusyksikkö 2026, 62, 202–203, 207, 210, 270; vrt. Miettinen 2024, 240. Jos tulevaisuudettomuuden kokemuksen yksi tunnuspiirre on mahdollisuuksien tunnun heikkeneminen15Ks. Tad Skotnicki & Kelly Nielsen, Toward a theory of alienation: futurelessness in financial capitalism. Theory and Society. Vol. 50, No. 6, 2021, 837–865 (837–838, 242); vrt. Salmenniemi, Porkola & Ylöstalo 2026, 100., historia teroittaa mahdollisen tajua siinä missä kaunokirjallisuus ja monitieteinen ympäristötutkimuskin.
Kestävä muutos vaatii pitkän aikavälin näkökulmaa, tehtiinpä demokratiaa arkipäivän utopioissa, eduskunnassa tai historian näyttämöllä. Edistysuskon sijaan se edellyttää uskoa tulevaisuuteen sinänsä. Aikaa ei ole loputtomasti, mutta Whitea lainatakseni on toimittava ”niin kuin aikaa olisi vielä jäljellä”16White 2024, 215; vrt. Lähde, Vadén & BIOS-tutkimustyksikkö 2026, 208–209..
