Pääkirjoitus 2/21

Suostumuksesta saivartelun vaarat


Kuva: Tommi Kakko.

Tämän päivän tasa-arvokeskusteluja kritisoidaan usein Yhdysvalloista sumeasti ja vailla suhteellisuudentajua vieraaseen ympäristöön laivatuksi tuontitavaraksi. Joskus paikallisnyanssit yllättävät: Ranska vaikutti pitkään olevan kulttuurina niin konservatiivinen, ettei #MeToo lyö läpi. Vasta hiljattain on alkanut varsinainen keskustelu seksuaalisesta väkivallasta – kärkenä #MeTooInceste. Gallian puhutuin kipupiste on lasten ja nuorten hyväksikäytön hiljaisen mahdollistamisen perinne.

Ranskalainen insestinvastainen järjestö Face à l’inceste julkaisi vuodenvaihteessa kyselytutkimuksen, jonka vastausten perusteella peräti kymmenen prosenttia maan väestöstä on lapsena tai nuorena joutunut insestin kohteeksi1. Luku on häkellyttävän suuri, kun ottaa huomioon, että kysely rajoittui nimenomaan insestiin eikä alaikäisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön yleensä.

*

Sekä alaikäisten hyväksikäyttö että insesti ovat nousseet keskustelunaiheiksi kirjallisuuden ansiosta, peräkkäisinä kevättalvina 2020 ja 2021. Ensin kustantamojohtaja Vanessa Springora julkaisi teoksen Suostumus (2021, Le Consentement 2020), sitten oikeustieteilijä Camille Kouchner tuli julkisuuteen kirjallaan La Familia Grande (2021).2 Springora kuvaa, miten tuli 14-vuotiaana 49-vuotiaan kirjailija Gabriel Matzneffin hyväksikäyttämäksi (tai ”viettelemäksi”, kuten sitä silloin kutsuttiin). Kouchnerin romaanissa kerrotaan, miten hänen isäpuolensa, valtiotieteilijä ja entinen europarlamentaarikko Olivier Duhamel käytti hyväkseen Kouchnerin niin ikään 14-vuotiasta kaksoisveljeä ”Victoria”.

Kumpikin tapaus sattui 1980-luvun jälkipuolella, ja kumpikin kirjailija nimeää 1968 kumousvuoden jälkeisen äärimmäisen sallivuuden ilmapiirin yhdeksi osatekijäksi siinä, etteivät toiset aikuiset tohtineet puuttua tilanteisiin, vaikka olisivat olleet niistä tietoisia. Opiskelijamellakoiden jälkeisessä maisemassa kaiken salliminen oli vastaisku katolilaiselle puritanismille; nokkela iskulause ”On kiellettyä kieltää” (”Il est interdit d’interdire”) oli 20 vuotta myöhemminkin sopiva maksiimi. Teineille käyttökelpoisempi 1960-luvun evästys olisi ollut kehotus olla luottamatta kehenkään yli 30-vuotiaaseen.

Insestin ja pedofilian käsittely on nostanut jälleen pinnalle myös 1970-luvun keskustelun alaikäisten suostumuksesta ja suojaikärajasta. Erilaista vetoomuksia ja avoimia kirjeitä julkaistiin kaikkiaan kolme vuosina 1977–1979. Keskustelu ei ole nykynäkökulmasta vanhentunut hyvin. Nyanssit on silti syytä palauttaa mieleen.

Vetoomuksista ensimmäinen ja poleemisin, Le Mondessa tammikuussa 1977 julkaistu, paljastui myöhemmin Matzneffin itsensä laatimaksi. Siinä vaadittiin vapauttamaan tutkintavankeudesta kolme ranskalaismiestä, jotka olivat olleet seksuaalisessa yhteydessä 13- ja 14-vuotiaiden poikien ja tyttöjen kanssa Meudonin naturistiyhteisössä. Allekirjoittajien joukossa on ajan kärkifilosofeja kuten Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, Gilles Deleuze ja Félix Guattari, Roland Barthes ja Jacques Derrida sekä tulevia ministereitä kuten Jack Lang sekä Camille ja ”Victor” Kouchnerin isä Bernard Kouchner.3

Michel Foucault kieltäytyi, mutta allekirjoitti samaan oikeusjuttuun liittyvän avoimen kirjeen, jonka kärjeksi nostettiin seksuaalivähemmistöjen epäoikeudenmukainen kohtelu. Suojaikäraja samaa sukupuolta olevien välisessä seksuaalisessa kanssakäymisessä oli 1940-luvun fasistisen Vichyn hallituksen jäljiltä 21 vuotta, kunnes se laskettiin 1974 18 vuoteen ja yhdenmukaistettiin heteroseksuaalisen kanssakäymisen 15 vuoteen vasta 1982. Le Mondessa toukokuussa 1977 julkaistussa avoimessa kirjeessä ei vaadita aikuisten ja lasten välisen seksuaalisen kanssakäymisen täyttä dekriminalisointia (jos kohta tapausten käsittelyä alemmassa oikeusasteessa), mutta pohditaan, missä iässä nuorta henkilöä voi pitää kykenevänä ilmaisemaan vapaasti suostumuksensa4.

Foucault jatkoi keskustelua ”lapsiseksuaalisuuden vaaroista” yhdessä seksuaalivähemmistöaktivisti Guy Hocquenghemin ja oikeustieteilijä Jean Danet’n kanssa France Culture -radiokanavalla huhtikuussa 19785. Foucault aloittaa puheenvuoronsa kertaamalla hiljattaisia takaiskuja taistelussa homoseksuaalisuuden vapautumiseksi ja huomauttaa, etteivät voimassa olleet lait määrittele selkeästi ”siveyttä” mutta käyttävät sitä silti lyömäaseena.

Kolmikko ajautuu hakoteille pähkäillessään alaikäisten suostumuksen käsitettä. Danet huomauttaa, että siinä missä raiskauksen uhrilla on todistustaakka osoittaa suostumuksen puutteensa (eli vastustelunsa), aikuisten ja alaikäisten välisessä seksuaalisessa kanssakäymisessä taas alaikäisten suostumusta ei kerta kaikkiaan oteta huomioon ja hyväksytä, vaikka siitä osoitettaisiin näyttöä. Hocquenghem pohtii, että lasten ja aikuisten väliset suhteet (muutkin kuin seksuaaliset) ovat affektiivisesti niin monimutkaisia, ettei niitä aina edes voi palauttaa suostumuksen ilmaisuun. Vaikka keskustelijat tuomitsevat seksuaalisen väkivallan ja pakottamisen, he eivät näe, että alaikäisten kohdalla suostumuksen epäluotettavuutta, häilyvyyttä ja tilannesidonnaisuutta ei noin vain voi ohittaa pyristelemällä eroon koko käsitteestä sen hankaluuden takia. Foucault kyseenalaistaa, onko psykiatrialla oikeutta suojella lasta tämän omalta seksuaalisuudelta, vaikka lapsi olisi suostuvainen. Jos Springoralta, entiseltä nuorelta, kysytään, kyllä olisi ollut.

*

Springora kääntää dynamiikan toisin päin: ”Kyseenalaiseksi ei olisi pitänyt asettaa minun ihastumistani vaan hänen ihastumisensa.” Olennaisempaa kuin arvuutella lapsen ja nuoren päätösvaltaa omaan ruumiiseensa, olisi tiedustaa, millä oikeudella aikuinen on kajoamassa tähän ruumiiseen. Matzneffille pedofilia ei ole mielenkiintoinen ajatuskoe vaan kirjallisen provokaation varjolla harjoitettu systemaattinen elämäntapa:

”G. ei ollut tavallinen mies. Hän oli ottanut asiakseen ryhtyä seksisuhteisiin vain koskemattomien tyttöjen ja alle murrosikäisten poikien kanssa ja kertoa niistä kirjoissaan. Sitä hän teki, kun hän käytti minun nuoruuttani seksuaalisiin ja kirjallisiin tarkoituksiinsa. Hän tyydytti laissa kielletyn intohimonsa minun avullani joka päivä ja rehvastelisi taas voitonriemuisesti saavutuksellaan uudessa romaanissaan.”6

Joskus nerokkain suojautumiskeino on kätkeä rikos kaikkien nähtäville. Asema kulttikirjailijana on tuonut lisäturvaa. Ennen kaikkea puritanismin syytös on ollut aikalaisille niin kauhistuttava, että se on toiminut väärintekijän koskemattomuuden takaavana talismanina. Tämän sai tuta kanadanranskalainen kirjailija Denise Bombardier noustuaan spontaanisti vastustamaan Matzneffia Apostrophes-keskusteluohjelmassa televisiossa 1990. Bombardier kutsui tyttövalloituksillaan retostelevaa Matzneffia ”säälittäväksi” ja julisti Kanadan olevan Ranskaa pidemmällä lasten oikeuksien edistämisessä. Ranskalainen yhteiskunta ei ollut valmis vastaanottamaan tällaista satikutia, ja Bombardier leimattiin kateelliseksi vanhaksi harpuksi.

Vuoden 1978 radiokeskustelussa Foucault maalailee puritanismin johtavan ”vaarojen yhteiskuntaan”, joka jaotellaan vaarassa oleviin ja vaarallisiin jäseniin. Seksuaalisuuden ”universaalista vaarasta” tulee niin miesten ja naisten, lasten ja aikuisten tai vielä samaa sukupuolta olevien aikuisten keskinäisiä suhteita vainoava kelmeä haamu. Se, että hyväksikäytön ja insestin uhrit murtavat hiljaisuuden nyt, näin suurella volyymillä, vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin, puhunee sen puolesta, että he elivät jo valmiiksi vaarojen yhteiskunnassa, ei teoriassa vaan käytännössä. Tai kuten Springora summaa: ”siveyskäsitysten vapauduttua myös uhrien ääni pikkuhiljaa vapautuu”7.

Muuttuneita moraali- tai siveyskäsityksiä olennaisempaa on, että eilisen alaikäiset ovat nyt aikuisia, joilla on asemaa puhua omasta näkökulmastaan ja kokemuksestaan – nyt heitä kuunnellaan ensimmäistä kertaa tällä painokkuudella. Aiemmin he eivät olleet osapuolia vaan objekteja.

*

1968 mellakoiden henkistä perintöä arvioinut professori Julian Bourg huomauttaa 1970-luvun puhetilan olleen kulttuurista valtaa käyttävien miesten hallitsemaa, eikä maskuliinisessa ilmapiirissä esiintynyt kovinkaan paljon itsekriittistä pohdintaa radikalismin seksuaalietiikasta. Bourg mainitsee feministikirjailija Cathy Bernheimin tuoneen esiin, ettei ”antimoralistinen” diskurssi jättänyt tilaa hahmottaa yksilön eettisten rajojen ja rajoittamattoman halun toteuttamisen ristiriitaa: seksuaalisessa väkivallassa halua ei voi erottaa vallankäytöstä.8

Yksilön autonomian ensisijaistamisen ilmapiirissä jäi näkemättä, ettei valtarakenteista päästä eroon vain sillä, että päätetään varhaisteinien olevan suvereeneja suostumaan seksuaalisiin tekoihin paljon heitä vanhempien ja heihin mahdollisesti auktoriteettiasemassa olevien aikuisten kanssa. Nämäkin ovat risteäviä yhtäaikaisia asianhaaroja: samalla kun 1970-luvun lainsäädäntö oli seksuaalivähemmistöjen kannalta kiistatta epätasa-arvoinen ja kohtuuton, suojaikärajan poistamista ajava liike palveli myös hyväksikäyttäjien etuja ja auttoi ylläpitämään heitä suojelevia sosiaalisia sumuverhoja.

Viitteet & Kirjallisuus

  1. 1. facealinceste.fr/blog/actualites/le-nouveau-chiffre-de-l-inceste-en-france
  2. 2. Natasha Lehrer, The Matzneff scandal shows France’s attitude to consent is finally starting to change. The Guardian 10.1.2020. #Metooinceste : après l’affaire Olivier Duhamel, des centaines de victimes témoignent sur Twitter. Le Monde 16.1.2021.; Kim Willsher, ”That’s enough”: France confronts decades of neglect of incest cases. The Guardian 10.2.2021.
  3. 3. lemonde.fr/archives/article/1977/01/26/a-propos-d-un-proces_2854399_1819218.html
  4. 4. dolto.fr/fd-code-penal-crp.html
  5. 5. Litteroitu keskustelu englanniksi verkossa: ipce.info/ipceweb/Library/danger.htm
  6. 6. Vanessa Springora, Suostumus (Le consentement, 2020). Suom. Lotta Toivainen. WSOY, Helsinki 2021, 108.
  7. 7. Sama, 171.
  8. 8. Julian Bourg, From Revolution to Ethics. May 1968 and Contemporary French Thought (2007). 2. p. McGill-Queen’s University Press, Montreal & Kingston 2017, 220–222.