Pääkirjoitus 2/22

Ukrainan sodan alkupäivinä 24.2. Putinin hovifilosofiksi väitetty Alexandr Dugin kirjoitti päivityksessään:

”Tämä ei ole sota Ukrainan kanssa. Tämä on konfrontaatio planetaarisena ilmiönä ymmärretyn globalismin kanssa. […] Venäjä on suljettu pois globalistisista verkostoista. Sillä ei ole enää vaihtoehtoa: joko se rakentaa oman maailmansa tai katoaa. […] Kuten aina, aloitamme kaikkein vaikeimmat ja vaarallisimmat prosessit. Olemme nyt luomassa lähtökohtaa todelliselle moninapaisuudelle.”¹

Ei ihme, että halutaan tähdentää kysymyksen olevan jostakin muusta kuin sodasta, jos kysymys on ontologisesta erikoisoperaatiosta. Ontologisesta siksi, että Duginin läpipoliittinen luenta (”Neljäs poliittinen teoria”) filosofi Martin Heideggerin ’ontologisesta’ on hänen ajattelunsa pohjavirta, siinä missä mytologinen historiatulkinta venäläisestä maailmasta ja spekulaatio sen kohtalosta. Heideggerin vaivoin peittelemää tulkintaa kansallissosialistisen liikkeen suuruudesta olemishistoriallisena tapahtumana (Ereignis) vastaa duginilaisittain Venäjän mobilisaatio mytopoliittisella näyttämöllä:

”Neljännen poliittisen teorian sydämessä, sen magneettisessa navassa, sijaitsee Ereigniksen lähestymisrata, joka ilmentää olemisen juhlavaa paluuta sillä nimenomaisella hetkellä, jolla ihmiskunta unohtaa sen tyystin, siinä määrin, että sen viimeiset jäljet katoavat.”²

Näin solmittuna suurta eroa ei silloin ole siinä, yhdistyvätkö salamasodan panssaridivisioonat teutoniseen okkultismiin vai Uralin takaa tuodut rekanrähjät militarisoituun ortodoksisuuteen. Taisteluhuumeet ovat mitä todennäköisimmin samat.

*

Nykylännestä katsottuna tällainen ajattelu ja Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy vähintään irrationaalisena ja korkeintaan absurdina. Miten muka voisi olla, että kapitalistinen liberaalidemokratia ei edelleenkään olisi yleisinhimillisten halujen toteutuma? Tosin vain lännelle tämä on ongelma. Venäjällä niin absurdille kuin irrationaalisellekin on äärimmäisen kultivoidut ja nyansoidut traditiot niin taiteessa, filosofiassa kuin teologiassakin.

Jos kerran Venäjä haluaa omavaraiseksi imperiumiksi eli kolonialistiseksi autarkiaksi, se on onnekseen näiden kahden suhteen jo valmiiksi omavarainen. Yritetään siis kysyä toisin. Voiko tosiaan luonnonvaroiltaan niin mahtava, Eurooppaa energiakahleissaan niin sujuvasti ja kauan pitänyt valtio todella haluta jotain muuta kuin petrodollareita? Kyllä: se voi haluta sielun ja se voi haluta maailman. Olkoonkin, että moinen sielu olisi murhaavassa sodassa kypsytetty, olkoonkin, että sen maailma (tarkoitan: metsät) jo valmiiksi tulessa. Olisihan kovin hätäistä olettaa, että duginlaiselle viisaalle viisaus merkitsisi hyvyyttä, totuutta tai kauneutta.

Edistynein ja raskain Nato-sotakoneistus ei yhtään historiallisemmilla aikajänteillä paljonkaan auta, jos Venäjää nyt riivaava henki ymmärtää olevansa lännen mytopoliittinen tiedostamaton. Ja jos se haluaa sitä.

*

Esseessään ”Tolstoin varjo” esseisti ja runoilija Vladimir Jermakov toteaa:

”Mutta jos Foucault on oikeassa, hänen oikeassa olemisestaan ei ole juuri hyötyä, koska edessä olevaa kriisiä ei voi torjua, eikä kriittinen järki pysty sitä organisoimaan. Todellisuuteen suunnattu, analyysiin keskittynyt keinotekoinen valo paljastaa kaiken, mutta samalla se sokaisee sisäisen näön eikä kykene paljastamaan olemassaolon salaisuutta. Varjo on välttämätön, jotta syntyisi binokulaarinen näkö, ja vain se vastaa tietoisuuden kaksinaista, fyysis-metafyysistä luonnetta.”³

Siinä missä Dugin (Heideggerin vanavedessä) etsii veristä ontologis-poliittista kujaa ulos metafysiikasta ja transatlanttisesta universalismista, Jermakov antaa nihilistis-konsumeristiselle nykyisyydelleen toisenlaisen venäläisen vastauksen. Hän palaa Tolstoihin anarkokristillisenä metafyysikkona ja radikaalina pasifistina, samaan Tolstoihin, joka kirjoittaa: ”Todellisuudessa sota on vain armeijoiden olemassaolon väistämätön seuraus; armeijoita taas hallitukset tarvitsevat yksinomaan työväen hallitsemiseen” (”Kirje vääpelille”, 1899)⁴.

*

Tolstoilaisesta näkökulmasta Venäjän ongelma ei ole sovittamaton juopa sekularisoitumistaan ja humanismiaan heikentyneen lännen ja ontologista ratkaisua etsivän uusfasismin välillä. Jermakovin perspektiivistä kysymys on aatehistoriallisesta sisäpolitiikasta, äärinationalistisen johtajavallan ja ortodoksisen metafyysisen humanismin kiistasta. Jälkimmäisen ytimestä hän jatkaa:

”Siitä, mikä ihmiskunnalla on edessään, voisi käyttää nimitystä katumus, tuon kreikkalaisen sanan μετάνοια [metanoia] alkuperäisessä, kirjaimellisessa tarkoituksessa. Silloin se ei tarkoita itsensä alentamista, vaan itsensä muuttamista, ei persoonallisuuden rakenteiden perestroikaa, josta selviydytään rationaalisella toiminnalla, vaan muodonmuutosta, jossa minuus puhkeaa kotelostaan perhoseksi, käyttääksemme Tolstoin omaa allegoriaa. Tällainen muutos on mahdoton ilman metafyysistä perustaa.”⁵

Jos ontologia on todetusti aivan helvetin vaarallista ja metafysiikka tylsimmillään kosmisen helmitaulun hiljaista hiihtoa, valinta voi olla ruton ja koronan väliltä. Siksi varjoa tarvitaan, ja muodonmuutosta. Sillä kysymys ei ole missään olennaisessa merkityksessä Putinin tai Duginin psykologiasta, vaan siitä, että Eurooppa unohti varjonsa ja hylkäsi dialektiikan, binokulaarisen tajunsa. Se unohti, että pimeästä näkee valoon, mutta valosta ei näe pimeään.

*

Vaan on materiallakin sanansa Euroopan reunalla: Jermakovin osoittaman vanhavenäläisen metafyysisen perustan alla kiemurtelee ikiroutaista energiaa, siperialaista kaasua ja öljyä, kuljettava suonisto. Imperialistinen sotakone on kääntänyt sen päivänvaloon ukrainalaisilla pelloilla, eikä se hyvältä näytä. Euroopan (erityisesti Saksan) fossiiliriippuvuus on siinä määrin kova, että energiantuonti on monin poliittisin venkoiluin yritetty jättää pakotteiden ulkopuolelle. Siitä irrottautuminen on hyvin vaikeaa ja aivan välttämätöntä, eikä vain humanitaarisista syistä. Euraasian päästöjen mustasta virrasta valtaosa pulppuaa romahdusalttiin imperiumin muinaisroudasta. Tässä valossa Venäjän toimintaa voi tulkita Euroopan toistaiseksi vasta hennosti yrittämän fossiilivieroituksen oireena. Vaikka askeleita katkolle otettaisiinkin entistä ripeämmin, on paljonpuhuvaa nähdä, miten energiannälkäinen Eurooppa toimii pakotteiden joskus ehkä höltyessä. Repsahtamisen vaara on ilmeinen.

*

Siinä missä Dugin peräänkuulutti Venäjän tarvetta rakentaa oma maailmansa, sellaisen tarvitsisi nyt kyllä moni muukin. Mytopoliittisilla sotakoneilla sitä ei luoda kestävästi eikä kestäväksi. Sitä vastoin hajautettu ja defossiloitu energiaomavaraisuus on askeleista ensimmäisiä, tärkeimpiä ja hankalimpia. Ei vähiten siksi, että (nopea tai hidas, haluttu tai vastahakoinen) siirtymä fossiilisten polttoaineiden jälkeisiin maailmoihin, tuo todellinen monikeskeisyys, voi sekin olla olemishistoriallinen tapahtuma.