”Olen Tšernobylin todistaja… [K]ummasta minä todistan, menneisyydestä vai tulevaisuudesta? […] Mielestäni Tšernobyl on alkua uudelle historian kaudelle. Se on sekä tietoa että näkymä tulevaisuuteen. Aikaisemmat käsityksemme itsestämme ja maailmasta ovat ristiriidassa keskenään. […] Tšernobyl on ennen kaikkea aikaan liittyvä katastrofi.”1
Näin kirjoitti Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitš dokumenttiromaaninsa Tšernobylista nousee rukous (1997) laajennetun laitoksen esipuheessa kaksikymmentä vuotta historian suurimman ydinonnettomuuden jälkeen. Ukrainassa syntynyt ja Valko-Venäjälle asettunut Aleksijevitš taltioi kirjassaan Tšernobylin vaikutuspiirissä eläneiden kokemushistoriaa – ”tunteiden, ajatusten ja sanojen arkipäivää”. Teos asettaa tehtäväkseen tavoittaa Tšernobylin maailman – niiden ihmisten eletyn todellisuuden, joille Tšernobyl ei ollut metafora tai symboli vaan koti.2
Kuva: Antti Salminen
Historianfilosofisessa katsannossa Aleksijevitš tarkentaa katastrofin läpikäymisen ja siitä kertomisen väliseen ”mykkään hetkeen”, jossa aika menee sijoiltaan. Tavoitteena on ilmaista sanoin kokemus, jossa aiemmin tiedetty tai kuviteltu ylittyy ja joudutaan kosketuksiin jonkin tuntemattoman kanssa. Aleksijevitšille uusi aikakäsitys syntyy sen tiedostamisesta, että ihminen on omalla toiminnallaan levittänyt ympäri maapalloa radioaktiivisia aineita, joiden vaikutus on ”ihmiselämän näkökulmasta” ikuista. Tämä aiheuttaa käsityskykymme ylittävää ”tuntematonta kauhua”.3 Aleksijevitš palaa toistuvasta ajatukseen, että hän merkitsee historian sijaan muistiin tulevaisuutta – jotain odottamatonta, vielä selvittämätöntä:
”Tšernobyl on salaisuus, joka odottaa vielä ratkaisuaan. Tulkitsematon merkki. Kenties 21. vuosisadalle esitetty arvoitus. Tai haaste.”4
***
Tšernobylia on jälkikäteen ollut vaikeaa hahmottaa Aleksijevitšin sanoin ”aikaan liittyvänä katastrofina”, joka pakottaa muuttamaan aikaisemmat käsityksemme itsestä, maailmasta ja tulevaisuudesta. Oman aikamme jäsentäminen ilmastokatastrofin aikakautena sekä antroposeenin ja kuudennen sukupuuttoaallon kaltaisten käsitteiden vakiintuminen julkiseen järjenkäyttöön ovat sittemmin tehneet ihmistoimien geologisten vaikutusten ja planetaarisen mittakaavan käsittämisestä asteen helpompaa ja sitäkin pakottavampaa. Hidastelu ilmastotoimissa, jatkuva kulutuksen kasvu ja dekarbonisaation kiire ovat myös tehneet ydinvoimasta jälleen salonkikelpoisempaa – ja entistä polttavamman ajattelun aiheen.
Venäjän hyökkäyssota palautti Tšernobylin haasteen koko inhimillisellä ja historiallisella painollaan aikalaistietoisuuteen. Venäjän joukot valtasivat Geneven sopimusten vastaisesti Tšernobylin käytöstä poistetun ydinvoimala-alueen sodan ensipäivinä. Sittemmin Venäjä on ottanut haltuunsa Zaporižžjan alueella sijaitsevan Euroopan suurimman toimivan ydinvoimalan, jonka lähistöllä asuu miljoona ihmistä. Sotatoimien ulottaminen asutuskeskusten ympäröimälle ydinvoimala-alueelle mahdollistaa voimalan käyttämisen ihmiskilpenä, Putinin ”likaisena pommina”. Venäjän entisen presidentin Dmitri Medvedevin elokuinen vihjailu ydinonnettomuuksien mahdollisuudesta (muissakin) Euroopan ydinvoimaloissa osoittaa, etteivät puheet ”ydinterrorismista” ole täysin tuulesta temmattuja: Venäjän puheilla ja toimilla on selvästi voimapoliittinen pelotefunktio.
Tšernobylista nousee rukous tarjoaa välineitä kollektiivisten ydintuhopelkojenkin käsittelyyn. Kauhu ei enää ole täysin tuntematonta: Tšernobylin maailman dokumentaatio antaa osviittaa siitä, millaista on elää ydinonnettomuuden välittömässä vaikutuspiirissä. Aleksijevitš varoittaa kuitenkin lipsumasta myös ”kauhun banaaliuteen”5. Ajatusta vapaasti kehitellen pelon arkipäiväistymisellä voi olla kahdensuuntaisia kielteisiä vaikutuksia. Yhtäältä ydinkatastrofin uhkaan voi turtua tai suhtautua fatalistisesti, jolloin riskien punninta ja pahimpien skenaarioiden arviointi unohtuvat. Toisaalta pelko ydinonnettomuudesta – tai sotatoimin aiheutetusta ydinkatastrofista – saattaa läpäistä jokapäiväisen kokemuksen lamaannuttavana eksistentiaalisena uhkana, jota on hankala suhteuttaa ydintuhon todennäköisyyteen.
***
Uudempi tutkimus on suhteellistanut Aleksijevitšin piirtämää kuvaa Tšernobylin käänteentekevyydestä ”1900-luvun tärkeimpänä tapahtumana”6. Silminnäkijöiden haastattelujen, aikalaisraporttien sekä kolmen vuosikymmenen aikana käydyn julkisen ja tieteellisen keskustelun lisäksi tutkijoilla on käytössään aiemmin salaiseksi luokiteltua arkistomateriaalia: valtionhallinnon, kommunistisen puolueen ja KGB:n dokumentteja. Kontekstoiva historiantutkimus on luonut ehjemmän kokonaiskuvan niin Tšernobylin tapahtumahistoriasta kuin onnettomuuden asemasta kansainvälisessä ja paikallishistoriassa.
Tuoreella tutkimuksella on historianfilosofisiakin ulottuvuuksia. Kirjassaan Manual for Survival (2019) Kate Brown esittää, että Tšernobylin onnettomuus on hyödyllisintä jäsentää osana ”suurta ydinkiihdytystä” (the great nuclear acceleration). Toisin sanoen Brown asettaa Tšernobylin lukuisten pienempien ydinvoimalaonnettomuuksien, ydinkokeiden ja niiden ydinlaskeumien sekä ydinaseiden varustelukilvan historialliseen jatkumoon. Globaalin näkökulman rinnalla korostuu ydintuhojen vahvasti paikallinen luonne, etenkin radioaktiivisen saastumisen kansanterveydellisten, (agro)ekologisten ja maantieteellisten seurausten epätasainen jakautuminen lähialueillakin. Edeltävien ydinlaskeumien historian ja onnettomuuden vaikutusten ”pitkän hännän” jäljittäminen vähentävät houkutusta ajatella Tšernobylia kairoksena, yhtenä käänteentekevänä ajanhetkenä. Brownin katsannossa Tšernobylin onnettomuus jäsentyy pikemminkin erottuvana pisteenä jatkumolla.7
Myös Serhii Plokhy tunnistaa kirjassaan Tšernobyl. Ydinkatastrofin historia (2018, suom. 2020) ainutkertaisuuden ja yhteismitattomuuden korostamisen riskit. Historiasta on hankala ottaa opiksi ja varautua tulevaan, muutettavat muuttaen, jos mitään vastaavaa ei kuvitella (enää) mahdolliseksi tapahtua. Plokhy muistuttaa myös ajallisen etäisyyden mytologisoivasta vaikutuksesta: ”Mitä kauemmas menneisyyteen onnettomuus loittonee, sitä enemmän se alkaa tuntua myytiltä ja sitä vaikeampi on ymmärtää sen tosielämän syitä ja seurauksia.”8 Brownin tapaan Plokhy kirjoittaa Tšernobylin historiaa pitkällä aikajänteellä aina vuoteen 2018 asti, jolloin vaurioituneen neljännen reaktorin päälle rakennettu uusi suojakuori vihdoin valmistui. Näin hän muistuttaa Tšernobylin historian olevan meidän historiaamme.
Teoskolmikko myös havainnollistaa, millaista tietoa ydinkatastrofin kaltaisesta monisyisestä kriisistä voidaan tuottaa tilanteessa, jossa onnettomuus koskettaa laajasti ihmisiä ja elonpiiriä mutta valtaapitävien intresseissä on peitellä tapahtunutta ja hankaloittaa tiedonkulkua. Plokhy jäljittää viranomaisten, puolueväen, työntekijöiden ja kansalaisaktivistien toimintaa ennen ja jälkeen onnettomuuden runsaista kirjallisista lähteistä ammentaen. Brown puolestaan tukeutuu avautuneiden arkistojen ja järjestöjen virallisten dokumenttien ohella tutkivaan journalismiin, havainnoivaan kenttätyöhön, paikallisten tutkijoiden, lääkärien ja viranomaisten aikoinaan keräämään dataan ja jopa Neuvostoliiton aikaiseen kansalaistieteeseen. Plokhyn ja Brownin teokset myös osoittavat, kuinka helposti tiedontuotanto ja -levitys ajautuvat kriisiin katastrofin katveessa. Siinä missä Aleksijevitš kirjoitti ”tulevaisuuden kronikkansa” aikalaistodistajana, meidän vastuunamme on punnita hänen taltioimaansa todellisuutta suhteessa omaan aikaamme ja kertyneeseen lisätietoon.
***
Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tarkastajien vierailu Zaporižžjan voimala-alueelle elo-syyskuun taitteessa on myönteinen ennusmerkki, vaikka tiedot sotatoimien jo aiheuttamista vaurioista rakennuksissa huolestuttavatkin. Tarkastajien päästäminen voimalaan ja järjestön edustajien jääminen paikan päälle luovat varovaista toivoa, ettei Zaporižžjassa kyde uutta Tšernobylia – tai pääse valloilleen tuntemattomia kauhuja. Mikä tahansa sotatoimista välillisesti tai suoraan aiheutuva ydinkatastrofi – piittaamattomuudesta johtuva onnettomuus, Putinin ”likaisen pommin” laukeaminen tai strateginen ydinisku – kääntäisi sodan kulun ohella historian suuntaa. Inhimillinen ja ekologinen hinta olisi valtava riippumatta ydintuhon laajuudesta saati siitä, mihin suuntaan tuuli sattuu puhaltamaan. Silloin oltaisiin kasvokkain ”aikaan liittyvän katastrofin” kanssa.
Vaikka pahimmalta säästyttäisiin, aika näyttää, seuraako sotaa uusi ”ydinkiihdytyksen” jakso, suvantovaihe vai hallittu jarruttaminen. Zaporižžjan voimalan eristäminen suojavyöhykkeellä IAEA:n ehdotuksen mukaisesti ja alueen demilitarisointi yhteisellä sopimuksella olisi tärkeä ensiaskel. Ponnisteluja ydinaseriisunnan edistämiseksi pitää niin ikään jatkaa. Plokhy esitti jo ennen Ukrainan sodan eskalaatiota, että globalisaation vastaisena aikana geopoliittiset motiivit, energiakriisien nationalistiset ratkaisuyritykset ja ydinvoimateknologian lisääntyvä käyttö etenkin kehittyvissä maissa pakottavat punnitsemaan myös ”rauhan atomin” vaaroja9.
Vastaukseksi Plokhy ehdottaa ydinvoimaloiden rakentamisen ja käytön kansainvälistä lisävalvontaa, terrorismin, kyberhyökkäysten ja luonnonmullistusten kaltaisten moninaisten uhkien tiedostamista ja entistä turvallisempien, kestävämpien ydinvoimateknologioiden kehittämistä10. Riskienhallinnan tarve kasvaa nykytilanteessa, jossa monet maat kaavailevat ydinvoimalle aiempaa suurempaa roolia niin Venäjän fossiilisesta kiristysruuvista irtaantumisessa kuin myöhästyneiden ilmastotoimien paikkaajana. Tulevan varalle on syytä ammentaa oppia myös Tšernobylin historiasta – ei myyttinä, symbolina eikä metaforana vaan ”tietona ja näkymänä” tulevaisuuteen.
