Marraskuussa uutisoidun tutkimuksen mukaan maallikkolukijat pitivät enemmän tekoälyn kuin ihmisen kirjoittamista runoista1Brian Porter & Edouard Machery, AI-generated poetry is indistinguishable from human-written poetry and is rated more favorably. Nature Scientific Reports. Vol. 14, No. 26133, 2024, 1–12. Kielimallia koulutettiin kymmenen runoilijan korpuksilla Chaucerista ja Shakespearesta Plathiin ja Laskyyn. Koehenkilöillä tätä koulutusta ei ollut: yli 90 prosenttia osallistujista luki runoutta vuodessa joitakin kertoja tai ei lainkaan, ja kaksi kolmannesta ei tuntenut yhtäkään kohderunoilijaa, jota tekoäly oli imitoinut. Koska mallien kehittyminen on tätä kirjoittaessa liki räjähdysmäistä, poeettinen Turingin koe mennee pian läpi asiantuntijoiltakin.
Tuloksesta voi päätellä paljon tai ei paljoakaan. Paljon: kielellisen kompleksisuuden ensimmäinen ja viimeinen puolustusasema on epäinhimillistynyt, kaksituhatta vuotta poetiikkaa ja muutama sata hermeneutiikkaa on uudelleenarvioitava, runoilijoilta loppuvat nekin työt, joita heille ei koskaan annettu, ja niin edelleen. Ei paljoakaan: vaikka kielimallit olisivat ihmislukijalle jo liki huomaamattomia, ne eivät koe kieltä, eivätkä sitä koskaan koekaan.
Joka tapauksessa syntyy uusi mimeettisyyden ongelma: jäljittelyn täyskoneistuessa joudutaan palaamaan jäljittelemättömien ainutkertaisuuksien äärelle ja kielitaiteen perusteisiin, siis runouteen kokemuksena.
*
On merkittävä joukko muistettuja ja unohdettuja kirjailijoita, jotka ovat lopettaneet kirjoittamisen hahmottaessaan sen syystä tai toisesta mielettömäksi ryhtymykseksi, kykenemättömäksi kommunikoimaan välttämättömintä. Kenties kielimallit kiihdyttävät kirjoittajakunnassa vastaavaa tragediantajua, ja ”kirjoittaja” alkaa mieltyä pikemmin kielikoneen insinööri-kuraattorina kuin merkityksellisyyden luojana. Ennemmin kuin myöhemmin äänensä avannevat myös kirjallisten puhtauspyrkimysten vaalijat, jotka vakuuttelevat analogisuuttaan.
”Runouden jatkuva tehtävä on löytää uudelleen ja toisin se, mikä kielessä on aina jo ollut. Sen se tekee kosketuksissa kielen ja mielen rajoihin, joiden ylittäminen säilyy sille yhä näköpiirissä ja alati tavoittamattomana.”
Ankarin työ on silti edelleen sama: runouden jatkuva tehtävä on löytää uudelleen ja toisin se, mikä kielessä on aina jo ollut. Sen se tekee kosketuksissa kielen ja mielen rajoihin, joiden ylittäminen säilyy sille yhä näköpiirissä ja alati tavoittamattomana. Tämä runoudelle ominainen ymmärrys rokottaa tiedollista hybristä ja tyydyttämättömän nälkäistä ratiomaniaa vastaan. Se voidaan kielimalleille selittää lakina muttei opettaa kokemuksena.
*
Tinkimättömimmillään runous on välttämättömyydestä nousevaa kieltä. Runona jokin on kirjoitettu siten, että olisi väärin kirjoittaa toisin. Siksi runous luo toisinaan tästä omaperäisyydestä nousevaa ja usein vaikeasti sanallistettavaa ymmärrystä, joka ei sellaisenaan ole käännettävissä filosofiaksi. Runouden ja filosofian välillä vallitsee luova katkos, jota on molemmille tarpeellista olla silloittamatta.
Suomeksi ajattelun ja runouden yhteys on semminkin heiveröinen. Tilannetta ei helpota, että suomeksi ei pahemmin hyödytä ajatella ja hädin tuskin enää voikaan. Niin tieteen kuin taiteenkin lähtökohtaisesti yleisenglantilainen kirjoitus luulottelee universalismiaan ja maailmankansalaisen maailmankieleyttään. Englanti on kuningasvesi, johon kielikokemukselliset erot sulautetaan kuriositeetteina. Ne voidaan yleisen ymmärrettävyyden nimissä ohittaa. Mutta tuolla englannilla on pian yhtä vähän maailmaa kuin kieltäkään, sillä se on juuristaan ja kärhistään kiinni globaalin pohjoisen teknologis-militaarisessa kompleksissa ja taloudellisen kasvun tuhoisimmissa myyteissä (lue: ”realismissa”), jotka ovat normaalitieteillään ja -taiteillaan iloisesti kiihdyttämässä kohti nollavuottaan. Englanti on luonnontuhon äidinkieli, toki toisinaan esimerkiksi venäläisellä tai kiinalaisella aksentilla.
*
Toisaalta: Ajattelulla on tyyli ja tyylillä mieli, tiedostamattaankin ja objektiivisimmillaankin. Ajattelun stilistiikka tuo ilmaisun piiriin sen, mikä ei ole väitelauseilla ilmaistavissa. Se kommunikoi tiedostumattomista häiveistä ja katveista, jotka ovat vain osin arkikielen tavoitettavissa tai sille tyystin vieraita. Kirkaskin tyyli on lopulta kutsu järjen hämärään, jossa ratkaisevat muodonmuutokset uhkaavat mahdollisuuksillaan.
”Kirkaskin tyyli on lopulta kutsu järjen hämärään, jossa ratkaisevat muodonmuutokset uhkaavat mahdollisuuksillaan.”
Esimerkiksi, hämäryydestä: Jos Herakleitoksen suurimmilta osin kadonnut Luonnosta (Περί φύσεως, n. 535–475 eaa.) julkaistaisiin nyt, se saisi todennäköisesti runouden kirjastoluokituksen. Määrittelyä tukisivat teoksen runsaat troopit ja figuurit, aforistisuus ja merkitystiheys siinä missä Theofrastoksen, tuon laiskan kriitikon, valitus teoksen vaikeatulkintaisuudesta ja ”keskeneräisyydestä”.
Onhan nimittäin niin, että kirjoitettu filosofia syntyy vasta esisokraatikkojen runollisuudesta, joka on sitä paljolti sattumien oikuista (vrt. ”hourivat tekoälyt”): kappaleet ovat lyhyitä ja tiheitä, väitelauseet irtoavat konteksteistaan, ja yksittäiset sanat alkavat hehkua metonymista lupausta laadukkaasta ja oudosta tiedosta. Filosofia (oppina, ei viisautena) alkaa saostua vasta näistä kallisarvoisista häiriöistä, jotka nimenomaan epätäydellisinä vetävät puoleensa yhä uusia polvia tulkitsijoita, spekulantteja ja täydentäjiä. ”Objektiivisuus”: tyyli, jolla on intressi.
*
Jos kustantajilla on huolensa kirjan ostajista, kirjailijoilla on entistä ainaisempi huolensa lukijuudesta – kirjoittajiahan vaikuttaa tätä nykyään olevan enemmän kuin tosissaan lukevia. Samalla vaikuttaa siltä, että useimmilta kirjoittavilta ihmisiltä puuttuu riittävä luottamus teostensa lukijuuden hitaaseen syntymiseen. Tämä on sikäli ymmärrettävää heikkouskoisuutta preferenssejä korostavassa hyperliberalismissa, jossa nopea yksilökohtainen makuarvostelma on lopulta ainut puhuva taiteellinen kriteeri. Näin syöpyy luottamus kielen välttämättömyyksien hitaaseen ja epävarmaan kollektiiviseen tunnistumiseen, runouden pohjaveden taskujen muodostumiseen.
Lukuhuolia lietsomassa leimuaa kokonainen kansankynttilöiden rovio, jonka polttoaineena on lukijoiden kompetenssin romahtaminen ja lukijuuteen käytetyn ajan digitoitu pulverisoituminen. Toki niinkin, mutta taiteellisin perustein yhdelle kirjailijalle riittää muutama kyllin paneutuva lukija.
*
Hieman ennen kuolemaansa 1985 Italo Calvino kirjoitti Kuuden muistionsa esipuheessa: ”Luotan kirjallisuuden tulevaisuuteen, koska tiedän, että joitakin asioita vain kirjallisuus voi antaa omien erikoispiirteittensä ansiosta.” Jos nämä erikoispiirteet, mezzi specifici, sivuutetaan toisarvoisina yleisen tarinoinnin ja ”jälkikirjallisuuden” hyväksi, tuohon tulevaisuuteen ei enää kannata luottaa.
*
Jälkikirjallisuus. Tässä tilanteessa tekstin ilmaisuvälineellä ei vaikuta olevan monille enää paljoakaan väliä. Toisin sanoen kirjaesineen oma ohjausinformaatio on hälvennyt, se on siirtymässä syrjään, jonnekin tarinatalouden takahuoneisiin. Voimassa on häiritsevä konsensus mediumien välillä, ja vielä useammin, niiden omistajien, hyväksi.
Niin vallitsee lähtökohtainen sekaannus, esimerkiksi: äänikirja ei ole kirja missään olennaisessa merkityksessä. Se on äänite tai enintään kuunnelma. Kaikkinaisen tarinoimisen aikalaisuudessa kirjoitus on loisivalle markkinapusellukselle alistettua kuin mikä tahansa toinenkin alkutuotannon laatu. Kirjailija voi todeta – perustuu tositapahtumiin –, että mainittujen äänitteiden syrjäyttäessä painetun kirjan, hänen on nyt kirjoitettava kaksi kirjaa vuodessa yhden sijaan. Tätä vaatii realismi.
”Massiivikielimallien vaikutusten ohella nykyisyydessä onkin viitteitä siirtymisestä jälkikirjalliseen aikaan ja kohti uussuullista kulttuuria, toisin sanoen vanhan kunnon logosentrismin arvoihin ja käytänteisiin.”
Massiivikielimallien vaikutusten ohella nykyisyydessä onkin viitteitä siirtymisestä jälkikirjalliseen aikaan ja kohti uussuullista kulttuuria, toisin sanoen vanhan kunnon logosentrismin arvoihin ja käytänteisiin. Näin oikeaa kirjallisuutta edustavat edes jonkinlaista autenttisuutta tavoittelevan kertojan ääni (mieluiten tekoälysyntetisoituna) ja kirjailijan itsensä horjumattoman läsnäolon aura autofiktiolla tai ilman. Uussuullisia tarinoita tarvitaan lähinnä yhden ja saman oivalluksen kertomiseen: jälkiteollisena yleisyksilönä huljumiseen kukin löytäköön oman henkilökohtaisen oikeutuksensa. Kullakin olkoon loukkaamaton vapautensa olla tuotteistettujen halujensa palveluksessa, jos siihen on varaa.
Kun taide yrittää näin puhua taloudelle sen omalla kielellä, se on luopunut kaikesta siitä, mihin sitä alun perin on tarvittu. Se on hylännyt mezzi specificinsä. Hyödykkyytensä luulotellussa välttämättömyydessä se on silloin luovuttanut arvokkaimpansa – ratkeamattomassa toiseudessa pysyttäytymisen. Ja niin mikään ei ole sille enää välttämätöntä, koska jokainen ratkaisu on realistinen.
*
Näin ollen: kirjoitettakoon vähemmän, entistä harkitummin ja painavammin, niin että jokainen lause voi olla askel tai hengenveto, kompastuminen tai salpautuminen.
Jotta voidaan vaalia yhtä lausetta, joka pelastaa pelastettavissa olevan. Kärsivällisesti kuin aika itse se voi kyllä odottaa. Sitä ei ole vielä kukistettu. Sitä ei vielä ole kirjoitettu.
