Humanistisessa perinteessä ajatellaan usein, että vain ihmisellä on maailma (Welt). Vain ihminen luo merkityksiä, vain ihmisellä on arvoja, vastuita ja velvollisuuksia sekä ”vapautta olla vapaa”1Ks. esim. Sami Pihlström, Ihmisen maailma. Esseitä humanismista, totuudesta ja ajattelun tilasta. niin & näin, Tampere 2021.. Muilla eläimillä saattaa olla kokemuksia ja tuntemuksia, erityisiä tapoja kokea ympäristö (Umwelt), mutta ei ”maailmaa” tässä merkityksessä.
Mutta entä jos muillakin lajeilla on jonkinlaisia merkityksiä, arvoja, vastuita, omanlaisiaan maailmoja? Enemmän tai vähemmän toisenlaisia kuin meillä, siis sellaisia, joita emme tunnista? Thomas Nagelia kaiutellen ”emme tiedä, millaista on olla lepakko” – saatika millaista on olla puun juuri, joka kietoutuu yhteen sienirihmaston ja monimuotoisen bakteerikannan kanssa2Thomas Nagel, Millaista on olla lepakko? (What is it like to be a bat, 1974). Suom. Jukka Partanen. niin & näin 1/2010, 31–40.. Millaisia merkityksiä maaperä muodostaa? Emme tiedä. Voimme silti myöntyä siihen, että maaperässä voi olla merkityksiä.
Vielä olennaisemmin: millaisia kysymyksiä avautuu, jos myönnymme tähän ei-tietämiseen ja muiden maailmojen mahdollisuuteen?
Kädellistutkija Christine Webb kuvailee teoksessaan Erityisin eläin (2025) biologian, ekologian ja etologian kehitysvaiheita ja erityisesti sitä, miten näillä aloilla on korostettu ihmisen erityisyyttä muiden lajien kustannuksella. Vasta viime vuosikymmeninä on uskaltauduttu kysymään, millaisia kulttuureja muilla eläimillä voi olla – tai millä tavoin vaikkapa metsän eri osat kommunikoivat toistensa kanssa. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella näitä kysymyksiä ei juuri kysytty, koska niitä pidettiin mahdottomina. Kun niitä nyt kysytään, saadaan vuosi vuodelta vakuuttavampia vastauksia. Laululinnut muodostavat lauseita. Varislinnut valmistavat ja käyttävät työkaluja. Metsän puut sekä kilpailevat keskenään että tekevät yhteistyötä. Herneet oppivat. Ihminen saattaa olla erityinen, mutta niin ovat kaikki muutkin lajit, kukin omalla tavallaan.3Christine Webb, Erityisin eläin. Myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta (The Arrogant ape and a new way to see humanity, 2025). Suom. Kaisa Kortekallio. Kosmos, Helsinki 2025. Ks. myös Daniel Chamovitz, What a plant knows. A field guide to the senses. Farrar, Straus and Giroux, New York 2012.
Webb lainaa antaumuksella muusikko ja lintuharrastaja Len Howardin vuonna 1952 julkaistua teosta, jossa Howard kuvailee elämäänsä pihapiirinsä lintujen kanssa. Hän oppii tuntemaan linnut yksilöinä ja seuraa heidän kasvuaan, pesintäänsä ja monenlaisia ongelmanratkaisutilanteitaan. Howard kuvailee täsmällisesti ja eloisasti heidän toimiaan, eleitään ja keskinäisiä suhteitaan. Etenkin talitiaiset kiehtovat häntä. Vastoin ajan vallitsevaa käsitystä Howard esittää linnut älykkäinä, oppivina ja toisistaan monin tavoin poikkeavina – ei homogeenisina lajeina, joiden jokaista yksilöä ohjaavat yksinkertaiset vaistot.4Len Howard, Birds as individuals. Vintage Classics, London 2024. Vastaavia havaintoja on Suomessa tehnyt tietokirjailija Kaarina Davis, joka on antanut pihapiirinsä muotoutua metsän eläinten turvapaikaksi5Kaarina Davis, Linnunlaulua ja varoitushuutoja. Omakustanne 2022..
Howard, Davis ja Webb korostavat, että näiden havaintojen erityisyys syntyy siitä, että havainnoija ei lähesty lintuja objekteina vaan asettuu heidän kanssaan vastavuoroiseen suhteeseen. Yksinkertaisimmillaan: linnut eivät pelkää havainnoijaa. He voivat käyttäytyä rennosti.
***
Maailmat muotoutuvat suhteissa. Voidaan jopa sanoa, että maailmat ovat suhteita: yksilö tai populaatio suhteutuu ympäristöönsä ja muihin olentoihin erityisillä tavoilla. Ihmisten suhteet muihin eläimiin voivat olla vastavuoroisia tai esineellistäviä, avoimia tai välineellistäviä, kunnioittavia tai riistäviä. Millaisia ne ovatkaan, ne ovat eettisiä suhteita siinä missä ihmisten välisetkin – joskus karmivia, yleensä sotkuisia, useimmiten avoimia muutokselle.6Maailmojen muotoutumisesta erityisesti kirjallisuudessa ja taiteessa ks. Elsi Hyttinen & Karoliina Lummaa (toim.) Sotkuiset maailmat. Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 129, Jyväskylä 2021. Lehmä saattaa päätyä tuotantolaitoksesta Tuulispään tilalle. Minkki voi karata tarhastaan. Laulujoutsen saattaa tulla ammutuksi tai päätyä kirjailijan kuvailemana kansalliseksi symboliksi.
Webb korostaa, että ihmiskeskeisestä ajattelusta luopuminen vaatii runsaasti poisoppimista. Jos ajattelua rajaa oletus, jonka mukaan muilla eläimillä ei ole merkityksiä tai kulttuureja, silloin noita merkityksiä tai kulttuureja ei voida tutkia. Jos ajattelua rajaa oletus, jonka mukaan kaikkia muita olentoja on verrattava ihmisen lajipiirteisiin ja käyttäytymiseen, silloin niiden erityislaatuisuutta on hankala ennakoida tai havaita. On siis tunnistettava ihmiskeskeiset arviointitavat ja tietoisesti siirrettävä ne syrjään, vähä vähältä.
Webb kysyy: miksi emme suhtautuisi muihin eläimiin olettaen, että heidät voi kohdata vertaisina elävinä olentoina? Asettamatta ehtoja sille, millaisia olentoja heidän tulisi olla?
Webb kuvaa oman asennoitumisensa avautumista ja sen mukanaan tuomia muutoksia niin muiden eläinten havainnoinnissa kuin heidän kohtaamisessaankin. Vasta opittuaan Howardilta, että linnut saattavat opettaa poikasiaan, Webb havaitsi itsekin heidän tekevän niin. Vasta muiden ihmishavainnoijien siirryttyä hetkeksi taka-alalle, odotuksista tyhjänä hetkenä, Webb saattoi oleskella paviaaniyksilön seurassa tasavertaisella tavalla.
Poisoppiminen edellyttää hellittämistä, tulosvastuuttomuutta, joutilaisuutta. Opiskelijoitaan Webb kehottaa ”katsomaan hitaasti” eli viettämään tavallista pitempiä aikoja jotakuta muunlajista havainnoiden – vailla painetta tuottaa katsomisharjoituksesta esimerkiksi kurssiesseitä tai raportteja.
***
Kun mieli jo kääntyy kohti tulevaa vuotta, on sopiva aika tehdä linjauksia ja lupauksia – tai ainakin aiesopimuksia itsen kanssa. Entäpä jos tulevana vuonna antaisin otteen herpaantua? Hellittäisin jostakin itsepintaisesta ajattelumallista tai oletuksesta, joka rajoittaa suhtautumistani muihin olentoihin? Purkaisin – tietämättä vielä, mitä tilalle rakentuu?
Runous saattaa auttaa päästämään irti. Katja Meriluodon Puun avaruudesta -kokoelmassa kuljeskellaan kaarnan alla, takerrutaan pihkaan ja nakerrellaan rakenteita hajalle. Viimeisessä jaksossa, otsikoltaan ”Päpsiäinen”, asetutaan hetkeksi hyönteisruumiiseen.
Maistuu petulta ja toukalta, kesä.
Maistuu juolukan vetisyydeltä, aamun karheudelta.
Tuuli nuolaisee tuntosarviani,
olen sinulle jotain läpikuultavaa,
sanot: nyt tunnistan,
työnnät jäkälöityneet sormesi unikähärien läpi,
kosket nitistämättä, olen enemmän kuin kuva.
Tämä on totta, tämä on kaiverrettu keloon, sanoo todistaja,kuusi, kuusi kukkalatva.7Katja Meriluoto, Puun avaruudesta. Aviador, Helsinki 2025, 66.
