Pääkirjoitus 4/23

Vanha Kummeli-sketsi alkaa näin: Ylen tutkivat toimittajat Mäntysalo ja Rimpiläinen rämpivät marraskuisessa pirkanmaalaisessa metsässä ja löytävät jonkinlaisen ulkoalttarin sekä pajusta askarrellun viisikannan. Muutama järsitty eläinmenluukin vilahtaa käsivaralta kuvatulla videolla. Epäiltynä on – pitipä arvata – perussuomalaisten ryhmissä vaikuttanut nelikymppinen mies, jota Yle kutsuu selvityksessään ”maisteriksi”. Tapaukseen liitetyllä videolla hahmo huojuu samassa metsikössä mustassa kaavussa ja menot vaikuttavat kotikutoisen kultistisilta.¹

Kun uutistenlukija kertoo poliisin vielä kesällä epäilleen, että pirkanmaalainen (ok)kultisti olisi kenties ollut valmiuksissa toteuttaa rituaalimurha kesäpäivänseisauksena, sketsi ei enää samalla tapaa naurata. Ylen tietojen mukaan samaa miestä epäillään nyt terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä laittomista uhkauksista ja julkisesta kehottamisesta rikokseen. Terrorismirikoksen tutkinta liittyy puoluetoimistoille kevään eduskuntavaalien alla lähetettyihin valepommeihin, mahdollinen rikokseen kehottaminen verkkokirjoitteluihin. Tämä ei ole sketsi: Jos rikosepäilyt osoittautuvat todeksi ja myönnetään, että kysymyksessä ei ole ollut yksityinen fantasia vaan okkulttisesti motivoitu poliittisella väkivallalla uhkailu tai siihen houkutteleminen, tapaus muuttuu yhteiskuntafilosofisesti kiinnostavaksi. Jotakin varsin sakeaa ja muinaista on pintautunut nuppineulankokoisesta reiästä päivänpoliittiseen massatajuntaan.

Mitä? Esimerkiksi: postsekulaarissa yhteiskunnassa kriittisen järjen pääasiallinen vastakohta ei ole vähäjärkisyys vaan alati palaava perustava tarve jäsentää kulloinenkin maailma siitä huolimatta. Tai: mukakukistuneen hengellisyyden tyhjiöistä puhaltaa musta tuuli – vaikka se pääsisikin iholle vain oven alta ja kevyenä vetona. Vaiko sittenkin: kaikki, mikä sadassa vuodessa on muuttunut kokonaan, ei ole muuttunut tuhannessa lainkaan.

*

Historioitsija Roger Griffinin sanoin ”deus absconditus on modernin suojeluspyhimys”. Eurosentrisesti varmasti näin, mutta sekularisaatio on tosiasiassa verrattain paikallinen ilmiö ja käytännössä tarkoittanut lähinnä vain kirkkokristillisyyden hiipumista. Filosofi Dominique Lecourt’n sanoin:

”Weberin näkemys lumouksen haihtumisesta alkaa näyttää harhaanjohtavalta yksinkertaistukselta. […] Tieteen historia Francis Baconista Keplerin kautta Newtoniin osoittaa, kuinka alkemistisiin ja astrologisiin myytteihin liittyvät magian ja ennustamisen taidot ovat seuranneet ja tukeneet tiedonhalun ponnisteluja. Tätä kaikkien rationalisteiksi itseään kutsuvien on hyvin vaikea myöntää.”²

Nykykulttuurissa esoteerinen aines on sitä vastoin valtavirtaistunut, ja se helposti näyttäytyy höpsähtäneenä ja monin osin läpikaupallistettuna uususkonnollisuutena enkelihoitoineen ja itseapuviisauksineen. Uususkonnollisuuden muotoja on tavattu pitää ensisijaisesti yksilöasioina. Kukin tulkoon autuaaksi ihan itse, omin perustein, mukavaa ja liberaalia.

Samanaikaisesti kaikilla Suomessa viime aikoina terrorismirikoksista epäillyillä äärioikeistolaisilla kuten ”maisterilla” on esitetty olevan kytköksiä teistiseen saatananpalvontaan, tarkemmin ottaen Order of Nine Angles -verkostoon, jolla on juurensa hermetistisessä esoteriassa³. Jos 90-luvulla ”saatanapaniikin” aikaan äärimmäistä saatanallisuutta etsittiin suurennuslasilla roolipeleistä, nyt sen voi hakematta löytää äärioikeistolaisten terroristikandidaattien taustalta.

Kun jänneväli on näin laaja, hengellisten ala-, vasta-, ja kulutuskulttuurien tutkimista tarvitaan jo pelkästään siksi, ettei turvallisen tilan enkelijoogaa ja rasistis-sadistista saatananpalvontaa tarvitse olettaa samaan ilmiökenttään. Perustavammin siksi, että hengellisen mielikuvituksen voidaan myöntää olevan poliittista. Ja kenties perustavimmin: sen erottelemiseksi, josko poliittinen, yrittäessään tehopuhdistautua arationaalisesta, sittenkin amputoi ymmärtämättään jotakin sellaista, mitä lopulta tarvitsisi asioidensa ylisukupolvisesti pitkäjänteiseen ajamiseen.

Kuten: ei-tiedon, ihmeentajun, koetellut luonteenmuokkauksen tekniikat ja ei-inhimillisestä nousevan todellisuusperiaatteen. Ja jos historiallisella sitkeydellä katsotaan olevan mitään todistusvoimaa: vuosisatoja ellei -tuhansia säilyneet instituutiot, estetiikat ja erilaiset viisausperinteet.

*

Jos unelma totaalisesta lopusta elähdyttää saatanallisen eskatologista mielikuvitusta siinä missä edistysuskonsa puoliksi tiedostamattaan menettänyttä jälkikapitalismiakin, klassisia esoteerisia oppeja⁴ pääosin yhdistää kiinnostus aikaan ennen alkua, Jumalan ”luomattomaan luontoon”. Kuuluisasti Augustinus ironisoi, että moisten kysymysten tutkijoille on varattu erityinen paikka helvetistä⁵, ja siksikin kristikunnalle oli todellinen helpotus, että nimenomaan katolinen pappi, Georges Lemaître, esitti myöhemmin hyväksytyn alkuräjähdysteorian Edwin Hubblen havaintojen pohjalta.

Filosofisesti vaikutusvaltaisin esoteria on ollut eräänlaista hypermetafysiikkaa, joka ei tutki niinkään oppia olevan tai olemisen takaisista periaatteista, vaan näiden akosmista ja radikaalin apriorista alkuperää. Toisin kuin mystiikka, jonka dogmaattinen teologia onnistuu usein vielä (enemmän tai vähemmän vaivoin) sulattamaan sisäänsä, klassinen esoteria pyrki nostamaan esiin kysymyksiä, jotka on kätketty maailman alusta saakka, tai täsmällisemmin – joiden verhoamiseksi maailma on luotu. Näin ollen esoteerinen tiedonintressi on monesti kirjaimellisen faustilainen ja niin käytännössä kuin symbolisesti raivannut tietä moderneille luonnontieteille. Mutta toisin kuin modernit arvovapaat tieteet, se ei ole epistemologisesti hybrinen, vaan lähtee lähes poikkeuksetta ajatuksesta, että ulkoisen luonnon kurittamalla kuulusteleminen johtaa ennemmin tai myöhemmin ja vääjäämättä henkis-hengelliseen alhoon.

*

Edes nykytiedon valossa on vaikeaa löytää ennen 1850-lukua montaakaan filosofian suurta nimeä, jolla ei olisi ollut olennaista kytköstä johonkin aikansa esoteeriseen ajattelujuonteeseen. Fakta on sisäsiistitty, mutta sillä on seurauksensa. Ihan vain ajatuskokeeksi: koska Hegel lähinnä systematisoi, teutonisoi ja käsitteellisti hermeettisen korpuksen usein nyansoitua dialektiikkaa⁶, marxilaisilta oli aatehistoriallisesti sivistymätön ohilyönti vain yhdistää neuvostot sähköverkkoon, kun teollisuusmasuunit olisi taustateorian perusteella pikemminkin pitänyt rakentaa hermeettis-alkemistisin periaattein. Neuvostoavantgardisteille Hlebnikovista Malevitšiin tämä oli toki itsestään selvää, mutta kukapa taiteilijoilta olisi kysynyt.

Sekulaarioletetussa nykyisyydessä esoteeriset perinteet tulevatkin ymmärrettäviksi nimenomaan taiteena ja taiteissa. Esoteerinen eetos on elävä fossiili taiteellistyypillisistä ja usein analogioilla operoivista hermeneutiikoista, joissa hyvälaatuisen tiedon tuli vaikuttaa tietäjäänsä mahdollisimman monin tavoin: taidollisesti ja hyveellisesti, hengellisesti kultivoivasti ja usein myös esteettisesti. Renessanssin ja uuden ajan alun juutalais-kristillinen alkemia, esimerkiksi, ei suinkaan ollut vain kemian epäkypsä alkeismuoto tai varhaisen empiirisen tieteen kuollut oksa vaan ars philosophorum, jossa kädentaito, kauneudentaju ja hengellinen harjoittaminen eivät olleet millään olennaisella tapaa erotettavissa. Jos jokin, tuo erottamattomuus ja sen vaativuus teki siitä mahdottoman hyväksyä edistyksellisen tieteen kaanoniin.

*

Läntinen tiede syntyi kirkon kellareissa, ja se on saavuttanut nykyiset huippunsa Jumalan haamun varjossa. Jos 1800-luvun lopun eurooppalaislähtöistä elämää määrittävä diagnoosi oli Jumalan kuolema ja sen lieveilmiönä raitistuminen esoteerisista huuruista, luonnon kuolema seurasi vuosisata nietzscheläistä lääkärintointa myöhemmin. Argumentit ovat tunnetut: ”koskematonta” luontoa ei enää ole eikä monin osin ole koskaan ollutkaan. Ihminen on jo ennen nykyihmistä muokannut lokeronsa ja verkostonsa häkellyttävän laajoille alueille. Ktoonisimmista syvänteistä ja Antarktiksen saavuttamattomimmista kolkista löydetään mikromuovia, ja kiertorata alkaa muuttua korkeatekniseksi avaruusromun tunkioksi. Tässä antroposeenikertomuksessa ihminen (toki vain tietty ja tiedemielinen) löytää kuvansa jätöksistään yhä yllättävämmistä paikoista.

Syytetyn penkille on usein aseteltu kristillistä luontosuhdetta. Lynn Whiten klassikkoartikkelin ”The Historic Roots of Our Ecologic Crisis” (1967) argumentti kristinuskon dualismista ja sillä oikeutetusta luomakunnan herruudesta on edelleen voimissaan. Ainakin vielä jokin aika sitten oli varsin muodikasta moittia sanaa ”luonto” sen ”teologisesta painolastista” tai, heideggerilaisemmin sanottuna, ”ontoteologisuudesta”. White käänsi virheellisellä dualismiolettamalla ympäristökriisin ongelman teologiseksi kysymykseksi ja ennakoi montaa myöhempää keskustelua, jossa filosofia siinä missä politiikkakin huomaa hieman hölmistyneenä välienselvittelynsä hengellisten perinteiden kanssa olevan edelleen alkutekijöissään. Yksi oire kehityksestä on ollut ekologisesti kestävän hengellisyyden etsiminen esoteerisista kaanoneista (animisti- sista perinteistä puhumattakaan)⁷. Näin esoterian aatehistoria haastaa pienemmän oikeudella juutalais-kristillisen perinteen kohtaamaan ekologisen varjonsa.

*

Aikoihin filosofia ei ole ollut erityisen motivoitunut toppuuttelemaan tietämistä viisauden nimissä. Harmittavaa kyllä, kulttuurin kyky rajoittaa itseään parhaan ymmärryksensä mukaan ja pysyä rajauksissaan ylipolvisesti on sen kypsyyden mitta. Tätä tajua saavutettaneen yhtä vähän ihmisuhreilla kuin nykyisten erityistieteiden eetoksella. Tarvitaan ymmärryksen muotoja, jotka nukkuvat pitkää unta.