Vincent Bevins nimeää kirjansa If We Burn (2023) alaotsikossa 2010-luvun ”joukkomielenosoitusten vuosikymmeneksi”1Vincent Bevins, If We Burn. The Mass Protest Decade and the Missing Revolution. PublicAffairs, London 2023.. Los Angeles Timesin kirjeenvaihtajana Brasiliassa kannuksensa hankkinut journalisti piirtää globaalia kuvaa paikallisin tapausesimerkein. São Paulosta Tunisiin ja Kairoon, Hongkongista Kiovaan, Jakartaan ja Santiago de Chileen protestoijat lähtivät kaduille sankoin joukoin useammin kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.
Poliittisilta tavoitteiltaan ja vaikutuksiltaan moninaisia liikehdintöjä yhdisti julkisen tilan haltuunotto. Mielenosoittajat marssivat pääkaduilla ja usein leiriytyivät toreille, puistoihin tai aukioille. Istanbulissa liike sai alkunsa ympäristöaktivistien vastustaessa Gezi-puiston muuttamista ostoskeskukseksi ja laajeni Erdoğanin hallinnon haastaneeksi kansalliseksi protestiaalloksi poliisin vastatessa voimakeinoin. Occupy Wall Street nousi finanssikapitalismin vastaisen kamppailun symboliksi valtaamalla Zucotti-puiston rahoitusmaailman ytimestä. Egyptissä ja Ukrainassa Tahririn ja Maidanin aukioista tuli hallintoja kaataneita historian näyttämöitä.
Bevinsin katsannossa mielenosoitukset onnistuivat monissa maissa ainakin hetkellisesti tuomaan yhteen ihmisiä moninaisista taustoista ja aatteellisista ryhmittymistä. Liikehdinnät olivat useimmiten johtajattomia ja pikemminkin horisontaalisesti kuin hierarkkisesti järjestäytyneitä. Moniaalla myös hahmoteltiin ja kokeiltiinkin suoran demokratian ja yksimielisyyteen pyrkivän päätöksenteon muotoja. Toisaalta eriseuraiset sekä puolueisiin ja edustuksellisiin rakenteisiin varauksellisesti suhtautuvat mielenosoittajat kohtasivat organisatorisia ongelmia. Miten yhteisistä tavoitteista tai seuraavista toimista päätetään porukan kasvaessa? Kuka edustaa liikettä julkisuudessa ja kenen kanssa valtaapitävät neuvottelevat? Mikä taho täyttää valtatyhjiön, jos katuprotestit kampeavat hallitukset, hallinnot tai vallitsevat rakenteet paikoiltaan?
Vaikka Bevins korostaa fyysisessä tilassa kokoontumisen tärkeyttä ja liikehdintöjen paikallisia erityispiirteitä, hän luotaa myös uuden viestintäteknologian roolia kansannousuissa. Yhtäältä sosiaalinen media mahdollisti protestien digitaalisen järjestäytymisen ja mielenosoitusten mittakaavan kasvattamisen, toisaalta viraali kuvasto virkavallan ylimitoitetusta voimankäytöstä antoi sytykkeen protesteille tai ainakin kiihdytti niitä suurimmassa osassa liikehdintöjä2Sama, luku 20.. Uusilla viestintäalustoilla iskulauseet, tunnukset ja strategiat levisivät maasta toiseen, ja tuenosoituksia oli helppo jakaa maapallon toiselle puolelle. Toimittajat kaiuttivat katujen viestiä ja kanavoivat sitä perinteisiinkin joukkotiedotusvälineisiin ympäri maailman.
Bevins kysyy, miten ja miksi niin monet liikkeet lopulta epäonnistuivat ja mitä voimme epäonnistumisista oppia. Edistykselliset voimat jäivät pienten tai suurempien voittojen jälkeen alakynteen melkein joka maassa. Liikehdinnät tai niiden strategiat kaapattiin, tai muutosvoima kohdistettiin uudelleen. Useissa maissa poliisin tai armeijan väkivalta kiihtyi, hallinto kiristi otettaan tai valtaan nousivat autoritaarisemmat tahot. Sanalla sanoen vallankumous jäi tekemättä tai se söi lapsensa.
Bevins kuitenkin välttää jälkiviisauden karikot kuvatessaan kehityskulkuja yhtäältä tapahtumista tuoreeltaan raportoineena aikalaistodistajana, toisaalta satoja aktivisteja jälkikäteen haastatelleena tietokirjailijana. Näin teos tavoittaa liikkeiden koko elinkaaren alkusysäyksestä vallankumouksen huumaan ja tukahduttamisesta jälkipuintiin niin osallistujien kuin tarkkailijan näkökulmasta.
*
Mielenosoitukset eivät 2020-luvulla osoita laantumisen merkkejä, mutta optimismi tuntuu hiipuneen. Jos 2010-luvun demokraattiset kansannousut otettiin maailmalla pääsääntöisesti innokkaasti vastaan, niiden epäonnistumiset murensivat uskoa katujen politiikkaan. Kyynisissä tulkinnoissa arabikeväästä tuli varoittava esimerkki järjestelmätason muutoksen riskeistä: liikkeiden pitäisi hallintojen kaatamisen sijaan pyrkiä vähittäisiin edistysaskeleisiin3Ks. Ari-Elmeri Hyvönen, Arabikevään tragediasta. Politiikasta.fi 2.2.2016. Verkossa: https://politiikasta.fi/arabikevaan-tragediasta/. Vaikka länsimainen yhteisö on viime vuosinakin osoittanut tukeaan esimerkiksi Iranin sosiaaliselle vallankumoukselle ja Valko-Venäjän vastarintaliikkeelle, liikehdintöjen väkivaltainen tukahduttaminen on myös ruokkinut pessimismiä ja kääntänyt median huomiota toisaalle. Myanmarissa yhteiskunnan suhteellisen liberalisoimisen vuosikymmen päättyi helmikuussa 2021 vallankaappaukseen, kun sotilasjuntta esti demokraattisesti valitun parlamentin kokoontumisen ja pidätti vaalit voittaneiden puolueiden johtajia. Juntta vastasi virkamiesten ja työntekijöiden lakkojen ja katuprotestien käynnistämään vastarintaan väkivaltaisesti, mikä johti oppositiovoimista koostuvan rinnakkaishallinnon luomiseen ja myös uusien aseellisten kapinallisryhmien perustamiseen. Vallankahvaan takertuvan juntan kovenevat otteet ja kiihtyvät sotatoimet ovat ruokkineet aseellista vastarintaa ja ajaneet maan poliittiseen umpikujaan.4Francis Wade, After the Coup. London Review of Books 30.11.2023, 39–40. Ks. myös Rauli Virtanen, Myanmarin sisällissota kiihtyy – uusi sukupolvi tarttuu aseisiin. Yle 17.1.2022. Verkossa: https://yle.fi/a/3-12273529. Pelkästään lopputuloksia tarkastelemalla olisi houkutus tehdä Bevinsin kirjasta ja viime aikojen kansannousuisista kohtalonuskoinen johtopäätös, että aikamme protestiliikkeet noudattavat samaa kaavaa ja ovat tuomittuja epäonnistumaan.
Bevins kuitenkin varoittaa takaperoisesta historian luennasta, jossa protestiliikkeiden katsotaan vääjäämättä johtaneen nykytilanteeseen5Bevins 2023, luku 20.. Niin kyynisissä kuin pessimistisissäkin tulkinnoissa unohdetaan, että liikehdintöjen lopputulema on aina epävarma ja muutosten aikajänne pitkä. Tällöin myös ohitetaan niin protestoijien itsensä kuin sivustaseuraajien tapahtumille antama merkitys, kuten Ari-Elmeri Hyvönen asian kiteyttää.6Hyvönen 2016. Esimerkiksi Iranissa ja Valko-Venäjällä naisten johtamat kansannousut ovat luoneet uudenlaista toimijuutta ja solidaarisuutta herättäen toivoa lähellä ja kauempana7Kamin Mohammadi, Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa. niin & näin 4/2022, 10–12. Verkossa: https://netn.fi/artikkelit/naisten-johtama-iranin-kansannousu-antaa-minulle-toivoa/; vrt. Susanne Dahlgren, Iranista, hiusten leikkuusta ja toivosta. niin & näin 1/2023, 47–49. Verkossa: https://netn.fi/artikkelit/iranista-hiusten-leikkuusta-ja-toivosta/. Katarina Sjöblom, Hoivaava solidaarisuus poliittisena voimana – Naiset Valko-Venäjän vallankumousliikkeessä. niin & näin 1/2023, 104–106. Verkossa: https://netn.fi/artikkelit/hoivaava-solidaarisuus-poliittisena-voimana-naiset-valko-venajan-vallankumousliikkeessa/. Sisäisten konfliktien ja etenkin rohingya-muslimien vainojen repimässä Myanmarissa vastarinta on synnyttänyt etniset, uskonnolliset ja alueelliset rajat ylittäviä uusia liittoumia, ja vähemmistöryhmätkin ovat laajasti edustettuina varjohallituksessa. Myös aiemmin marginalisoidut nuoret ja naiset ovat vastarintalikkeessä aktiivisia.8Ks. Wade 2023. Bevinsin tapausesimerkitkin muistuttavat, että mielenosoitukset kumpuavat pitkästä traditiosta, ja etenkin etulinjassa on usein jo aiemmin organisoituneita ryhmittymiä. Toisin sanoen tämän päivän protestiliikkeet kylvävät muutoksen siemeniä ja luovat perustuksia huomisen aktiiviselle kansalaisyhteiskunnalle.
”Länsimaissakin suhtaudutaan mielenosoittamiseen omalla maaperällä aiempaa kielteisemmin.”
Jälkiviisautta ja tappiomielialaakin huolestuttavampaa on, että länsimaissakin suhtaudutaan protestointiin omalla maaperällä aiempaa kielteisemmin. Jan-Werner Müller kertaa London Review of Booksissa julkaistussa puheenvuorossaan, miten monissa perinteisissä demokratioissakin on viime vuosina rajoitettu kokoontumisvapautta ja nakerrettu mielenosoittamisen edellytyksiä9Jan-Werner Müller, Protest Problems. London Review of Books 8.2.2024, 8–9.. Britannian kiisteltyjen protestilakien pontimena oli puuttua etenkin kansalaistottelemattomuuteen kannustavien ympäristöliikkeiden keinovalikoimaan, kuten liikenteen häirintään ja kohteisiin lukittautumisiin, mutta niiden tulkinnanvaraisuus on mahdollistanut pysäytykset ja pidätykset vähäisinkin perustein. Baijerissa on vastaavasti pidätetty ympäristöaktivisteja pitkiksikin ajoiksi ennaltaehkäisyn nimissä10Ilmastoaktivistien seurannasta, pidätyksistä ja tutkinnoista Saksassa ja myös Ranskassa, ks. myös Riham Alkousaa & Juliette Jabkhiro, Insight: Europe Cracks Down After Rise in ’Direct Action’ Climate Protests. Reuters 10.8.2023. Verkossa: www.reuters.com/world/europe/after-rise-climate-direct-action-europe-cracks-down-2023-08-10/. Müllerin katsannossa julkisen tilan militarisoituminen kiihtyi Yhdysvalloissa Trumpin kaudella sekä puheissa että teoissa erityisesti vastareaktiona poliisiväkivaltaa protestoineisiin ja rodullista tasa-arvoa ajaneisiin Black Lives Matter -mielenosoituksiin. Palestiinaa tukevia mielenosoituksia on kielletty tai rajoitettu monin tavoin ja perustein etenkin Saksassa. Kuten Müller katsauksessaan kiteyttää, niin fyysistä kuin laillistakin tilaa osoittaa mieltä kavennetaan.
*
Tähän numeroon haastateltu filosofi Jennifer Gaffney näkee liberaaleissa nyky-yhteiskunnissa merkkejä perustavanlaatuisemmastakin ”poliittisen alueen” rapautumisesta. Hänen analyysissaan ymmärryksemme julkisen alueen luonteesta ja tarkoituksesta on hapertunut ja kuvittelemme ”politiikan tapahtuvan vain hallintorakennuksissa”. Arendtia seuraten Gaffney peräänkuuluttaa näyttäytymisen tiloja, joissa toiset voitaisiin kohdata sanoin ja teoin osana moninaista poliittista yhteisöä – erimielisinä mutta yhteisten ongelmien äärellä.
Yllättävämmin Gaffney ei usko, että nykyiset protestiliikkeet onnistuisivat luomaan näyttäytymisen tiloja ainakaan Yhdysvaltain polarisoituneessa poliittisessa tilanteessa, vaikka hän tunnustaakin niiden tavoitteet ja työn tärkeiksi. Gaffneylle mielenosoitukset ovat pikemminkin samanmielisten viestin välittämisen väline kuin erimielisten kohtaamisen paikka.
”Katuprotestit muistuttavat julkisen alueen merkityksestä ja tehtävästä.”
Yhtä kaikki katuprotestit muistuttavat julkisen alueen merkityksestä ja tehtävästä. Ensinnäkin ne tekevät erimielisyyden näkyväksi. Ne myös teroittavat, Mülleria mukaillakseni, että demokratiassa eletään jaetussa tilassa sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden mielipiteitä on hankala sietää. Arkisten kasvokkaisten kohtaamisten ja yleisötilaisuuksien tavoin mielenosoitukset ovat Habermasin termein osa paikallista julkisuutta riippumatta siitä, millainen merkitys niille annetaan sosiaalisessa mediassa ja perinteisissä joukkoviestimissä. Laajempaan julkisuuteen suodattuessaan ja siellä voimistuessaan niiden viestit tuovat kuitenkin julkiseen keskusteluun kilpailevia kantoja ja voivat muovata yleistä mielipidettä.11Ks. Jürgen Habermas, A New Structural Transformation of the Public Sphere and Deliberative Politics (Ein neuer Strukturwandel der Öffentlichkeit und die deliberative Politik, 2022). Käänt. Cioran Cronin. Polity, Cambridge 2023, 30–31. Vaikka joukkomielenosoitukset, kadunvaltaukset tai vaikkapa yliopistoille pystytetyt telttaleirit eivät suoraan loisi tiloja vastavuoroiselle ajatustenvaihdolle, ne tekevät rodullisen tasa-arvon, Palestiinan konfliktin ja ilmastokatastrofin kaltaisista yhteisen maailman polttavista ongelmista hankalampia ohittaa.
*
Yhteiskunnallisen liikehdintöjen ja joukkoprotestien tärkeyttä demokratialle voidaan punnita myös laajemmasta historiallisesta ja yhteiskuntateoreettisesta perspektiivistä. Filosofi Jürgen Habermas muistuttaa, että valistuksen ajan perustuslailliset vallankumoukset perus- ja ihmisoikeuksien julistuksineen valoivat demokraattisten yhteiskuntien perustan. Ne tekivät kansalaisista lain silmissä vapaita ja tasavertaisia. Poliittisen itseymmärryksen rinnalla kehittyi uudenlainen historiallinen tietoisuus tulevaisuudesta, kyvystä kurottaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen tuolle puolen. Vastaavasti Habermas painottaa perus- ja ihmisoikeuksien tyydyttymätöntä tai täyttymätöntä luonnetta ihanteina. Demokraattisen poliittisen yhteisön säilyminen vaatii, että kansalaiset kokevat osallistuvansa oikeuksiensa asteittaiseen toteuttamiseen.12Sama, 5–8.
Kuten Habermas muistuttaa, yhteiskunnalliset liikkeet herättävät yhä uudelleen tietoisuuden siitä, etteivät eri tavoin alistetut, syrjityt, riistetyt tai ulossuljetut ryhmät ole vielä päässeet perus- ja ihmisoikeuksien piiriin – tai nauttimaan niiden hedelmistä. Myös joukkoprotestit saavat liikevoimaa tästä epäsuhdasta ja jännitteestä ihanteiden ja todellisuuden välillä.13Sama, 7, 11.
Julkisen tilan kaventaminen ja poliittisten oikeuksien rajoitukset eivät siten murenna vain liberaalin demokratian perustaa. Ne rapauttavat myös uskoa parempaan tulevaisuuteen – ja mahdollisuuksia toimia sen puolesta.
