”Toukomettinen.” Valistajana kunnostautuneelta emeritaprofessorilta saadaan lempisanan perään selityskin lempimiselle: ”Se on äänneasultaan tasapainoinen ja dynaaminen, viittaa mukavaan lintuun eli sepelkyyhkyyn ja sisältää nykyihmisen kannalta sopivan annoksen mystiikkaa, koska se on vanhassa hengellisessä kielessä esiintyvä murresana.” Kaisa Häkkisen seurassa kielen entisyydet yhdistyvät nykyisyyksiin. Eikä häntä lakkaa kiehtomasta suomen tuttuus ja vieraus taikka sanan yhteys käsitteeseen ja olioon.
Kouvolassa marraskuussa 1950 syntynyt Kaisa Häkkinen on useiden laajalle yleisölle suunnattujen tietokirjojensa ja lehtikirjoitustensa ansiosta tunnetuimpia suomalaisia kielitieteilijöitä ja oppineita ylimalkaan. Emeritan vauhti on melkoinen: paraikaa on rakenteilla suurtyönä sanakirja Mikael Agricolan noin 2 400 painosivua kattavasta tuotannosta. Tieteellisiä artikkeleita on hiljan syntynyt esimerkiksi eri-ikäisistä naisten nimityksistä kirjakielessämme, aina lähtien esiagricolalaisesta ”Jeesuksen muorista”. Tiheään tahtiin valmistuu lehtikolumneja ja täsmävastauksia tiedotusvälineille.
”Samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan: mistä tulee ’umpimähkään’ tai mitä ovat ’hippulat’, jotka vinkuvat. Ilahtuu, kun joku kysyy jotakin sellaista, mitä ei ole kysytty aiemmin. Siinä oppii itsekin jotakin uutta, kun selvittelee asiaa.”
Kuva: Timo Häkkinen.
Kirjoittaja myös lukee. Häkkisen käsissä on äskettäin kulunut niin turuksi käännetty Vares-dekkari Moukanpeli kuin Jaakko Tahkokallion yleistajuinen historiateos Pimeä aika. Varsinais-Suomeen jo vuosikymmeniä sitten asettunut tutkija kertoo jatkavansa vanhojen tuttujen aihepiiriensä koluamista.
”Eläkkeellä ollessa voin periaatteessa tehdä, mitä tahdon, vaikkapa lyödä hanskat naulaan ja lakata tekemästä mitään. Tutkiminen kiinnostaa kuitenkin edelleen, ja humanisti on siinä mielessä onnellisessa asemassa, ettei hän tarvitse kalliita laitteita ja laboratorioita työtä jatkaakseen. Nyt olen myös entistä enemmän ehtinyt harrastaa pihan ja puutarhan hoitoa. On hienoa, kun voi järjestää olemisensa olosuhteiden mukaan. Kun ulkona sataa ja tuulee, istun tietokoneen ääreen. Kun aurinko paistaa, muutun puutarhuriksi ja keräilijäksi.”
Opintiestä
Häkkisen vauvakirjassa mainitaan ”hauva”, ”heppa” ja ”pupu” ensimmäisten pukahdusten joukossa. Näiden rinnalle on onneksi kelpuutettu myös ”irrariskut” (verkkarihousut), ”kekkeriauto” (Checker) ja ”pirrali” (katerpillari). Rouskuvaa vokabulääriä on otettu haltuun kymmenkuisesta alkaen. ”Perinne on jatkunut”, professori tokaisee: tyttären ensimmäisiä sanomisia oli vähintään kuudella isolla ärrällä kajautettu ”moottoripyörä”. Monen muun perheellisen lingvistin tapaan Häkkinenkin tarkkaili lastensa kielenoppimista ja teki pienen tutkimuksenkin kuopuksen sananmuodostusstrategioista sen enempää Piaget’n linjoille lähtemättä.
Oma kiinnostus kieleen syntyi luontevasti. ”Isäni oli äidinkielenopettaja, ja meille luettiin paljon.” Menu sisälsi esimerkiksi Kiveä, Hellaakoskea ja P. Mustapään balladeja, äidin puolelta satuja ja lauluja. Opittuaan kirjoittamaan Häkkinen piti päiväkirjaa ja suunnitteli kirjailijuutta. ”Voitin kilpailunkin: runo julkaistiin lehdessä, mutta en koskaan saanut luvattua palkintoa.” Nuoruus sekoitti pasmoja sen verran, ettei ylioppilas tiennyt, mihin suuntautuisi. Oma paikka viulistina niin musiikkiopiston kuin kaupunginkin orkesterissa oli selvempi tapaus kuin tuleva leipätyö.
”Mikään vaihtoehto ei tuntunut ylivertaiselta. Ajattelin, että olisi hienoa olla sihteerinä jossakin isossa firmassa ja järjestellä muiden asioita. Saisi vaikuttaa huomaamatta. Toisaalta houkuttelivat talousopettajan tehtävä ja historian opinnot. Koko ajan pidin itsestään selvänä, että suomen kieli oli varsinainen vahvuusalani, ja kun kerran opettajia aina tarvittiin, päätin pelata varman päälle ja valita sen. Isäni ehdotti, että alkaisin opiskella suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, koska tutkimuksen osuus oli sillä puolella suurempi ja opinnot kuitenkin antaisivat saman pätevyyden äidinkielenopettajan virkoihin. Asia oli sillä selvä.”
Päätös ei ole kaduttanut. Panostus laveuteen tuntuu jälkikäteen onnekkaalta: ”Näköala kielen historiaan muodostui paljon laajemmaksi kuin pelkästään fennistiikan kautta. Fennougristiikan lisäksi opiskelin fonetiikkaa, kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoudentutkimusta ja yleistä kielitiedettä.” Alkuun kuvassa mukana olleelle klassilliselle filologialle ei riittänyt aikaa, joten latina jäi harrastuksen varaan. Skolaariin rooliin ei noin vain solahdettu.
”Opintoja aloittaessani en uskaltanut edes kuvitella, että voisin jäädä työskentelemään yliopistoon. Pian kuitenkin selvisi, ettei yliopistossa tarvitse olla yli-ihminen, vaan ahkeruus ja normaalit hengenlahjat riittävät pitkälle. Jo kolmannen vuoden keväällä hain assistentin paikkaa Turun yliopistosta, sain tehtävän ja pääsin oman akateemisen urani alkuun.”
Helsingissä vietetyn opiskeluajan suurimmaksi mullistukseksi Häkkinen nostaa siirtymisen pienestä kaupungista isoon. ”Menimme pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa naimisiin jo ensimmäisenä opiskeluvuonna, joten parin etsintään ei tarvinnut käyttää aikaa”, hän lausahtaa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Vallilassa. Ilmapiiriä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen pienessä yhteisössä Häkkinen luonnehtii ”todella hyväksi”. Tutuksi tuli myös Pohjoisten kansojen instituutti (1930–) Leningradissa, jonne kielisukulaisia saapui opettajakoulutukseen eri puolilta Neuvostoliittoa.
”Kielitieteen edistys tuli kuvaan sitä kautta, että oppiaineessa harrastettiin historiallis-vertailevan kielentutkimuksen rinnalla yleistä kielitiedettä ja kokeiltiin erilaisia kielioppiteorioita ja kuvausmalleja kuten esimerkiksi generatiivista transformaatiokielioppia, joka oli siihen aikaa uusinta uutta. Koulukielioppi ei ollutkaan ainoa mahdollinen kielioppi! Yleisen kielitieteen puolella perehdyttiin myös matemaattiseen kielitieteeseen, johon sisältyi logiikan opintoja. Syntaksin ja semantiikan merkitystä korostettiin yhä enemmän, kun taas perinteisessä kielentutkimuksessa päähuomio oli ollut äänne- ja muoto-opissa.”
Aviomiehen valtiotieteelliset opinnot johtivat sosiaalisesti värikkäämpään ja särmikkäämpään ylioppilaselämään. ”Korkeakulttuuri oli kirosana ja kaikki elitistiset harrastukset pannaan julistettuja”, Häkkinen letkauttaa monien opiskelijoiden asenteesta. Taistelulaulut eivät häneen vedonneet, kun ei selvinnyt, ”kenelle milloinkin ja mistä syystä” pitikään olla solidaarinen: ”Oli paras kieltää itsensä ja omistautua opiskelulle.”
Turussa valmistui 1973 gradu Vogulin Sosvan murteen äännerakenteesta. Nykyään puhutaan pohjoismansista, jonka fonologian generatiiviseen kuvaukseen Häkkinen paneutui. Sen jälkeen hän tutki esimerkiksi suomen ja unkarin vokaalifoneemeja, kunnes oli vuorossa lisensiaatintyö Eräistä suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisista piirteistä ja niiden taustasta (1978), jossa ruodittiin ”fonotaksia” eli ”sitä, millaisten periaatteiden mukaan äänteet järjestyvät tavuiksi ja erilaisiksi äänneyhdistelmiksi”. Niinpä selvisi muun muassa se, että tavutyyppejä oli kymmenen ja niistä yleisin CV eli konsonantti + vokaali: ”Yleisin sananalkuinen konsonantti oli k, sitä seurasi todennäköisimmin a, sitten tuli n ja sen jälkeen i. Suomen todennäköisin sana oli siis ’kani’.”
Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen assistentuurin 1972–1979 ja 1981–1983 jälkeen Häkkinen hoiti saman aineen professuuria ja välillä myös yleisen kielitieteen apulaisprofessuuria. Fonologian ohella hänelle sittemmin suoranaiseksi leipälajiksi tullut etymologia pysyi mukana opetuksen ansiosta ja pääsi sitten komeasti esille väitöskirjassa Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta (1984). Tuleva varsinainen opus magnum eli muhkea Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004) sai esiasteensa vain vähän myöhemmin, kun Nykysuomen sanakirjan lisäosana ilmestyi Etymologinen sanakirja (1987) ja sen jälkeen vielä Mistä sanat tulevat (1990).
Tässä vaiheessa (1984–1993) Häkkinen vaikutti Åbo Akademissa suomen kielen apulaisprofessorina. Tulevien finskan opettajien evästäjänä alkoi ymmärtää uudella lailla omaa äidinkieltään toisena kielenä.
”Se oli hyödyllistä myös suomen kirjakielen tutkimisen kannalta, sillä ruotsi on kaikista maailman kielistä se, joka on eniten vaikuttanut suomen kielen kehitykseen tuhannen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Sain myös hyvän käsityksen siitä, millaisia virheitä ruotsinkieliset todennäköisimmin tekevät suomea käyttäessään, ja sillä tiedolla on ollut käyttöä esimerkiksi Agricolan äidinkieltä pohtiessa.”
Virka vaihtui 1993–1999 professuuriksi mutta sitten sai ruotsinkielinen korkeakoulutus jäädä. Häkkinen vaikutti Turun yliopiston suomen kielen professorina 1999–2015. Hän palveli myös humanistisen tiedekunnan dekaanina 2004–2009, aluksi vasten tahtoaan. Mielekästä tekemistä hallintotehtävissä kuitenkin riitti: täytyi puolustaa ”humanisteja ja varsinkin kielentutkijoita, jotka hallintoväen ja muiden tiedekuntien edustajien mielestä olivat enimmäkseen tyhjänpäiväisiä surkimuksia, jotka kuluttivat yliopiston resursseja mutta eivät tuottaneet mitään”. Monikaan ei käsittänyt, että ”suuri osa peruskoulujen ja lukioiden aineenopettajista on humanistimaistereita”. Jos administrointi oli pakkopullaa, pedagogia maittoi.
”Opettaminen on aina ollut minulle tärkeää, koska se on pannut minut selvittämään asioita itselleni ja auttanut löytämään ne kohdat, joista tutkimusta kannattaa jatkaa eteenpäin. Asioita ei voi selittää ymmärrettävästi ja uskottavasti, jos ei itse ymmärrä niitä ja niiden merkitystä.”
Varsinainen läpimurto oli työskentelykurssin muuntaminen tietoteostalkoiksi. ”Siinä opittiin samalla sekä teoriaa että käytäntöä”, Häkkinen riemastuu. ”Toimitetun tietokirjan tuottaminen on aivan erilainen prosessi kuin esimerkiksi väitöskirjan tai kaunokirjallisen teoksen kirjoittaminen”, hän jatkaa ja huomauttaa, ettei ”kustannustoimittajia varsinaisesti kouluteta missään”. Hän ajatteli, että opiskelijoiden on hyvä harjoitella tällaisia taitoja turvallisessa ympäristössä kokeneempien seurassa.
”Niinpä teimme suomen kielestä kolmella eri kurssilla kolmiosaisen tietokirjan, johon kukin kirjoitti itsenäisesti valitsemansa osuuden ja samalla osallistui toisten artikkelien arviointiin ja editointiin. Muutamat valitsivat aihepiirin, josta ennestään eivät tienneet mitään mutta halusivat oppia, osa taas kirjoitti oman työkokemuksensa perusteella esimerkiksi suomen opettamisesta toisena tai vieraana kielenä. Kirja koottiin, oikoluettiin ja painatettiin. Lopuksi harjoiteltiin julkistamistilaisuuden järjestämistä.”
Palkittu tutkija ei tee numeroa ukkovallan varjoista omalla polullaan. Vähättelyltäkään ei ole vuosien varrella vältytty, ”mutta on vaikea sanoa, onko se johtunut siitä, että olen nainen, turkulainen humanisti vai muuten vain pienen ja vaarattoman näköinen”. Häkkinen myöntää olleensa monissa yhteyksissä ja yhteisöissä ensimmäinen nainen tai ainakin ensimmäisten joukossa. Mutta kun portit ovat auenneet ja tunnustustakin on tullut, hän ei näe aihetta valittaa. ”Saattaahan se olla, että menestys olisi ollut vielä parempi, jos olisin iso ja komea mies”, emerita kumminkin sutkauttaa.
Kielentutkimuksen ulottuvuuksia
Lingvistiikan ala on laajentunut valtavasti viime vuosikymmeninä. Tämän merkille paneva Häkkinen lisää, että ”kukaan yksittäinen tutkija ei voi seurata koko kentän kehitystä”. Toisaalta tietoa melkein mistä hyvänsä saa nopeasti. Kuinka hän itse mahtaisi uudistaa perusesityksensä Kielitieteen perusteet (1994), jos se pitäisi tehdä nyt?
Häkkisen mukaan etenkin kielitypologian harjoittamiselle – maailman eri kielten vertailulle – on netin aikakaudella roimasti aiempaa paremmat mahdollisuudet. Mutta lingvistiikkaan paneutuminen alkaa yhä ”kielen perusyksiköiden ja peruskategorioiden kuvaamisesta”. Jos kielitiedekirjasta tekisi uuden version, sisältö muuttuisi tekijän mukaan typologian lisäksi ennen kaikkea kielitieteellisen toiminnan yleiskuvauksesta ja semantiikan kuvausmalleista.
Etymologia on häkkisläisittäin nähtynä lingvistiikan ydintä. Leksikaalisuudet pysyvät historiallis-vertailevassa kielentutkimuksessa avainasemassa, ja vaikka tutkimus sitten kohdistuisi johonkin muuhun, ”aineistoksi tarvitaan aina sanastoa ja tietoa” sen osien iästä ja vaiheista.
Mutta sanojen alkuperälouhinnan merkittävyys ja vetovoimaisuus on Häkkisestä perusteltavissa toisinkin. Voidaan painottaa sitä, kuinka sanastoa – toisin kuin pelkkiä äänteitä – ”ei voi tyhjentävästi tutkia pelkkänä kielellisenä systeeminä”, vaan äänneasun lisäksi tarkastelua vaativa merkitys tuo tullessaan yhteyden ”kielenulkoiseen maailmaan ja ihmisen ajatteluun”.
Reitti etymologiaan kulki sanankeruun teitä. Häkkinen tarvitsi pöyhittävää äännehistorian luennoilleen tapausesimerkeiksi säännöllisiksi katsottavissa olevista muutoksista. Valkeni, että ”jos todella halutaan verrata tietyn äänteen vastineita yhtä aikaa kaikissa sukukielissä ja vielä tietyssä äänneympäristössä, tapauksia löytyy kiusallisen vähän, vaikka kaivaisi esiin kaikki tunnetut tapaukset”. Piti koettaa ”seuloa esiin luotettavin sanamateriaali ja katsoa, millaisia päätelmiä sen pohjalta olisi mahdollista tehdä”. Häkkinen havaitsi, että yhden ja saman aineiston perusteella on mahdollista päätyä eri tuloksiin aina sen mukaan, miten vääjäämättömiä aukkoja tulkitaan.
”Etymologiassa ei ole mitään metodiikkaa”, kuului unkarilaisen professorin lannistavaksi tarkoitettu kommentti nuorelle tutkijalle. Kielen kehityskäänteiden valaiseminen sanahistorioin ja -johtamisin herätti kummastusta niin muissakin fennougristeissa kuin myös yleisen kielitieteen auktoriteeteissa. Häkkisen Suomen Kielitieteellisen Yhdistyksen sihteerinä tekemä ehdotus sanastontutkimuksen seminaarista torjuttiin epäkiinnostavana. Hän löysi tarpeeksi etymologista otetta puoltavaa ajattelua indoeurooppalaisen kielentutkimuksen piiristä. Ja Suomessa pitkään vallinnut opinnäytetöiden ohjauksettomuus varmisti muutenkin itsenäisyyden: ”Sain puuhailla omiani kaikessa rauhassa.”
Tämä selittää kenties paljonkin Häkkisen intellektuellityypistä. Yhdistelmä metelitöntä puurtamista ja omapäistä etenemistä saattaa juontua vieroksuttuun aihepiiriin iskeytymisestä, joka toisaalta selittynee juuri sillä. Joka tapauksessa kiistaton erikoisasiantuntemus ja korkea-asteinen riippumattomuus ovat tukeneet kiinnostusta oman alan ahtaimmat rajat ylittävään julkiseen järjenkäyttöön. Etymologinen sanakirja ja Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa (1996) ovat yleiseen käyttöön laadittuja töitä. Suomalaisten maahantulosta esitettyjä kirjavia mielipiteitä oli hyvä oikoa ja tasapainottaa tutkimukseen perustuvalla kielihistoriallisella tietoteoksella. Sanakirjaa taas joudutti tarve korvata vaikeaselkoiset, sisäpiirillekin vaikeasti avautuvat aiemmat opukset sanastomme alkuperästä.
Häkkinen ei ole kelluva spekuloija. Häntä tuskin saisi maalaamaan freskoa esimerkiksi kielen ilmaantumisesta ihmislajin historiaan. Kysymykseen siitä hän vastaa todeten asian kiinnostavaksi mutta hyläten saman tien mahdollisuutensa arvioida sitä lingvistikkona järin pätevästi. Taitavasti hän irrottaa aiheesta sen itselleen läheisimmän lohkon.
”Kielen synty ei varmasti ole ollut mikään kertakaikkinen tapahtuma vaan kehityksen on täytynyt jatkua ja symbolikielen rakentua vähitellen hyvin pitkän ajan kuluessa. Ajattelen tätä evoluutiota prosessina, joka jatkuu edelleen. Kieli ja sen sanasto muuttuvat koko ajan, esimerkiksi abstraktien käsitteiden ja termien osuus nykysuomessa todistettavasti paljon suurempi kuin se oli Agricolan aikana. Tämä näkyy esimerkiksi sellaisissa tapauksissa, joissa Agricola on epätoivoisesti yrittänyt löytää suomenkielistä vastinetta ominaisuudennimille. Onko misericordia suomeksi ’surkeus’ vai ’surkiaus’? Onko Widerwärtigkeit suomeksi ’vastoinkäyminen’, ’vastoinkäymys’ vai ’vastoinkäymisyys’? Uutta tietoa ihmiskielen kehityksen varhaisvaiheisiin voi tuoda lähinnä eri ihmislajien kehitystä ja levittäytymistä koskeva monitieteinen tutkimus, ja niin kuin tiedetään, sillä saralla tehdään tämän tästä uusia löytöjä, jotka romuttavat kaikki entiset käsitykset. Sen sijaan jo kehittyneen kielen suhde ajatteluun ja kielenulkoiseen todellisuuteen on jatkuvasti ajankohtainen asia, josta myös kielentutkija voi tehdä itsenäisesti uusia havaintoja, kun maailma ja kieli muuttuvat.”
Häkkisen mukaan ”kokonaiskäsitystä tästä kaikesta on mahdotonta muodostaa”. Olennaista on osata tarkata asiaankuuluvia ”tapauksia ja esimerkkejä” ja niiden pohjalta kenties ”linjoja ja trendejä”. Häkkisen sanoin ”luonnollinen kieli muuttuu koko ajan, mutta se ei muutu miten tahansa”. Uuden tietotekniikan suoma entistä kätevämpi pääsy aiempaa verrattomasti suurempiin aineistoihin kertoo nykyisistä mahdollisuuksista edistyä niin kielten typologioiden kuin historioiden penkomisessa.
Halu kertoa toisille havainnoista ja aikomuksista – sen verran Häkkinen esittää kuin esittääkin kielen synnystä. Jaetussa todellisuudessa on pitänyt elää yhdessä. Häkkinen painottaa tässä kielen valikoivuutta: se heijastelee käyttäjiensä ajatuksia huomaamisen ja ilmaisemisen arvoisista asioista niin heidän sisällään kuin ympärillään. Sanat nostavat maailmasta esiin jotain muuten sivuuttuvaa. Tätä ymmärrystä kielestä voi professorin mukaan sovitella yhtä hyvin nykypuhumisiin kuin menneiden aikojen jäänteisiin.
Etymologiasta Häkkinen mainitsee saman tien tähdellisen seikan. Se ei ole vain yhä tärkeää sanavartaloiden perimmäisten lähteiden selvittämistä, vaan se voi olla myös kieleen jo tulleiden sanojen muodon ja merkityksen tutkailua. Nykysuomenkin sanoista ”hämmästyttävän suuri osa” on nuorehkoja: ”Esimerkiksi lukusana ’yksi’ kuuluu ikivanhaan perintösanastoon, mutta sen johdokset ’yhteisö’, ’yhtiö’, ’yhtälö’, ’yksikkö’, ’yksilö’ ja ’yksityinen’ ovat tulleet käyttöön vasta 1800-luvulla.” Häkkinen sanoo suoraan, että tällaisen ”sanaston kehitys on usein mielenkiintoisempaa ja kertoo enemmän ihmisestä ja hänen maailmastaan kuin johtamattomien perussanojen tutkiminen”.
Neljän tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja sen kokemiseen onkin vaikea päästä kiinni. On jäänyt vain jälkiä jostain. ”Nykyisin tunnettujen kantauralilaisten sanojen lukumäärä on parisen sataa. Jokainen ymmärtää, ettei se voi olla minkään luonnollisen kielen koko sanasto.”
Kaikista etymologisista seikkailuistaan Häkkinen muistaa ehkä lämpimimmin perehtymistään mursuun ja norsuun. Ne osoittautuivat saman saamelaisperäisen lainasanan murteellisiksi muunnelmiksi, jotka kirjakieli sitten eriytti omiin tehtäviinsä. Häkkinen ehti tuskailla, miten jo Agricola saattoi käyttää toista niistä elefanttia tarkoittaessaan ja miten kahdella hyvin erilaisella eläimellä saattoi olla yhteinen nimi. Paha oli keksiä, millaisissa yhteyksissä koko sana levisi myöhäisen keskiajan suomeen. Paljastui, että Agricola ei kirjoittanut niinkään maailman suurimmasta maaeläimestä (tai sen afrikkalaisista tai intialaisista lajivaihtoehdoista) kuin sen havitelluimmasta osasta. Jopa kolmimetrisiksi pidentyneistä etuhampaista saatava norsunluu liitti tämän otuksen toiseen (joskin vain metristen ja kulmahampaista pidentyneiden) syöksyhampaiden omistajaan, arktisten vesien mursuun. Suomalaiset eivät tunteneet kumpiakaan, mutta arvokas luonnonmateriaali (veistettävän luun lisäksi myös kestävä nahka) tunnettiin täälläkin, saatiinpa sitä norsusta tai mursusta.
Yleiskielestä kielenhuoltoon
Suomi on Häkkisen sanoin ”hyvin taipuisa” kieli. Hän tähdentää, että ”periaatteessa kuka tahansa voi kehittää sitä muodostamalla uusia sanoja ja iskeviä ilmauksia”. Tyypillisessä tapauksessa kohdataan tutuista aineksista muodostettuja uusia sanoja, päätellään enemmän tai vähemmän vaivattomasti niiden merkitys osien tai asiayhteyden perusteella eikä edes huomata, että sana on uusi. Häkkinen myös teroittaa, että suomeen ”pääsee helposti käsiksi”, kun maassa on edistynyt kirjastolaitos ja mahtavat – vähitellen digitalisoituvat – arkistot niin kirjakielestä kuin murteista ja nimistöstä sekä tutkijoiden että harrastelijoiden käyttöön. Niinpä ”yleiskielen syntyä on mahdollista seurata vaihe vaiheelta”.
1800-luvun tilanne on askarruttanut Häkkistä tuon tuostakin. XIX vuosisadan alkupuolen suuriruhtinaskunnassa ei vielä ollut ”suomen yhteistä yleiskieltä”. Puuttuivat niin ohjeistavat kieliopit ja kielenhuolto kuin myös ”auktoriteetti, joka olisi osannut ja uskaltanut sanoa, millaista yleiskielen pitäisi olla”. Niinpä kaikki käyttivät kieltä niin kuin sattuivat taitamaan.
Aiheessa onkin hauska viipyä. Häkkisen mukaan ”yleiskirjakielen voi nähdä yhteiskunnallisena ja sosiaalisena yhteispelinä, jolla on hyvä olla yhteiset säännöt samaan tapaan kuin esimerkiksi liikenteessä tai jalkapallo-ottelussa”. Jotkut haaveilivat ihannekielen täydellisestä kuvaamisesta käyttäjilleen lakia säätävän kieliopin avulla, kun taas toiset suosivat luonnollista kehitystä, jossa suomi ”itse hakisi omat uomansa, kun sitä ahkerasti käytettiin”. Muutamassa vuosikymmenessä todettiin, että kielen rakenne oli päättämällä päätettävä tai sopimalla sovittava. Luotiin opillinen kuvaus kielestä ja yhtenäisten suositusten pohjalta koulukieliopit iskostettaviksi kansalaisten tajuntaan.
Yksikään murre ei itsessään kelvannut tai riittänyt koko kansakunnan suomeksi. Missään niistä ”ei ollut ilmaisukeinoja yhteiskunnan, teknologian ja kulttuurin ajankohtaisten ilmiöiden kuvaamiseen”, Häkkinen selittää. Länsimurteet tekivät itseään tykö yleiskielen pohjaksi, koska ne tuntuivat valmiimmilta ottamaan ruotsin paikan, mutta itämurteita kannatettiin niissä koetun suuremman ilmaisuvoiman ja puhtauden eli ruotsivaikutusten suhteellisen vähyyden vuoksi. Kummin vain, yhteistä koodia tarvittiin.
Häkkinen on korostanut niin Agricolassa kuin Lönnrotissa halua ja kykyä kompromisseihin kirjasuomen kehityksen eri ratkaisuvaiheissa. Lönnrotilaisessa näkemyksessä hän on tuonut esiin ajatuksen yleiskielen erityisestä tehtävästä ikään kuin korkeamman abstraktiotason ilmentäjänä. Kun Häkkiseltä kysyy, olisiko tässä Lönnrotin oivalluksessa kenties jotain hedelmällistä muistettavaa meillekin, hän ei torju ehdotusta.
”Nykyään monet ajattelevat, että kielenhuollon oppaissa ja sanakirjoissa kuvattu yleis- ja kirjakieli on se oikea ja varsinainen suomen kieli ja murteet ja yleis- ja aluepuhekielet sen huonompia muunnoksia. Toisaalta kielenhuollon ohjeet ja korjaukset koetaan loukkauksiksi omaa syntyperäisen kielenpuhujan kielitajua ja ilmaisuvapautta vastaan. Olisi tosiaan hyvä Lönnrotin tapaan tähdentää, että kirjakieli on koko kieliyhteisöä yhdistävä kielen taso, mutta sen rinnalla voivat elää ja kukoistaa myös muut kielen variantit tarvitsematta asettaa niitä johonkin arvojärjestykseen.”
Kaksikkoon viittaaminen osoittautuu palkitsevaksi muutenkin. Häkkinen innoittuu ”ilmeisesti aika erilaisten henkilöiden” rinnastelusta. Jos Agricola oli ”itsetietoinen ja varma vaikuttaja, joka mielellään asettui johtoasemaan”, Lönnrot oli ”rahvaanomaiseen taustaansa vetäytyvä työmyyrä, joka tukeutui omiin vahvuuksiinsa kansanperinteen alalla”. Kirjakielen koostamisen näkökulmasta heitä yhdisti käytännöllinen järkevyys: ”He epäilemättä tajusivat, mitä vallitsevissa oloissa oli realistista tavoitella, jos halusi toimia suomen kielen hyväksi.”
Reformaation yleistä kansankielisyyden eetosta toteuttaneella Agricolalla oli ajalleen tai sivistyneistön viiteryhmälleen kaikkea muuta kuin selviömäisesti ”taustatukenaan suomen kielen taito”. Lönnrot puolestaan saattoi ammentaa kokemuksistaan sorrettuun enemmistökieleen kotiutuneena uuden kansainvälisen kansallisuusaatteen paikallisoperaattorina. Häkkinen muistuttaa, että ”kummallakaan ei ollut selvää näkemystä tai valmista mallia siitä, millaista suomen kirjakielen tarkalleen ottaen piti olla”. Siinä missä Agricola otti aineksia eri murteista ”hädän tähden”, Lönnrot kokeili niin murteita kuin uudismuodosteita. Piti valita ensin ja korjailla jälkikäteen. ”Kaikkea ei saatu kerralla kuntoon”, Häkkinen ynnää.
”Mahdotonta mutta mielenkiintoista.” Näin hän taas kuvaa sen kuvittelemista, miltä suomalaisista tuntui suomen siirtyessä kirjoitukseksi. Ehkä se koettiin siirtymänä latinankielisen liturgian pyhyydestä, salamyhkäisyydestä tai taianomaisuudesta johonkin arkipäiväisempään. Mutta kun kirjakielen syntyaikoihin lukutaito oli tuiki harvinaista, painetun tai käsin piirretyn tekstin identiteetti hipoi samantekevyyttä. Koko asia oli lähinnä vain osa papiston olopiiriä, kun nämä herranpalvelijat, sielunpaimenet ja kansanvalistajat pyrkivät välittämään sanaa, kulttuuria ja erilaisia tietoja väestölle. Yhtä kaikki suomi alkoi puskea esiin laajemmillekin joukoille paperista luettuna ja laulettuna. ”Kieli nousi ikään kuin uudelle tasolle”, Häkkinen pohtii ja nostaa esiin virsisävelmiin sepitetyn kansanrunouden yhtenä ensimmäisistä uudenlaisen omaehtoisen kielellisen toiminnan esimerkeistä.
Monikielisyydestä käsittämiseen
Kielenhuollosta puhuttaessa Häkkinen etsiytyy luontevasti useiden mahdollisten ratkaisujen ja johdonmukaisten siirtojen linjalle kielellisten ongelmien sovittelussa. ”Kirjoitetaanko esimerkiksi ’vastaavantyyppinen’ yhteen vai erikseen?” hän antaa esimerkin. ”Monet ongelmat koskevat nimenomaan kirjoitusasua, koska kirjoittaminen ei puhumisen tavoin perustu ihmisen luontaiseen kykyyn vaan se on erikseen opiskeltava.” Kenenkään kielentaju ei riitä loputtomiin taikka päde kaikissa pulmatilanteissa. ”Kirjoittamisen yksityiskohtia on tietoisesti hiottava, koska suuri osa sen normeista perustuu sopimuksiin.” Tältä pohjalta Häkkinenkin suosii kielenhuoltoa instituutiona.
”Sellaisissakin tapauksissa, joissa on useita periaatteessa oikeita ratkaisuja, on kaikille helpompaa, jos joku asioista enemmän tietävä kertoo, mikä ratkaisu kokonaisuuden kannalta kannattaa asettaa etusijalle. Monissa tapauksissa on annettavissa johdonmukainen sääntö tai suositus siitä, miten akuutti ongelma ratkaistaan. On pelkästään järkevää, että jokin kielenhuollon tapainen asiantuntijaryhmä kerää tietoa kielenkäytön todellisista ongelmista ja niitä koskevista aiemmista päätöksistä, tekee valinnat ja esittää ratkaisut yksityisten kielenkäyttäjien puolesta. Ilman taustatietoa yksittäisistä ratkaisuista tulee satunnaisia ja todennäköisesti ristiriitaisia keskenään. Myös kielenoppijat ja opettajat ovat kiitollisia, jos kaikkia vastaan tulevia kieliongelmia ei tarvitse itse ruveta pohtimaan tyhjältä pöydältä.”
Viittaus julkisen sanan laatuun ei saa Häkkisen sormea heristeleväiseksi. Osoittamisesta se ei kuitenkaan laista: ”Mitä tärkeämmästä julkaisusta on kysymys, sitä tärkeämpää on myös, että siinä käytetty kieli on yksityiskohtia myöten esimerkiksi ja ohjeeksi kelpaavaa.” Äidinkielen kirjoituskäytäntöjen oppiminen varaa edelleen hyvinä pidettyihin esimerkkeihin. Jos tällainen oli aikoinaan yli sadan vuoden ajan ensimmäinen suomalainen Biblia (1642), nyt monen katse kääntyy suuriin ja kunnianarvoisiin viestimiin. Joku voisi olla syvästi huolestunut vaikkapa Ylen tai HS:n horjuvista oikeakielisyyskutyymeista, oikoluvun romahduksesta tai ylisummaan laimeasta kiinnostuksesta ansiokkaaseen suomeen, mutta Häkkinen ei härnäänny tuomitsevaksi. Hänestä kaikki voivat kysyä, antavatko muille hyvää vai huonoa mallia. Oikeinkirjoituksen hallintaa hän kuvaa osaksi toimittajan ammattitaitoa, on se sitten tietotekniikka-avusteista tai ei.
”Virheistä voi yrittää syyttää kiirettä, mutta oikein kirjoittaminen ei ole yhtään sen hitaampaa kuin väärin kirjoittaminen.”
Ehkä Häkkisen asennoituminen on tässä asiassa yllättävänkin tiukkaa lajia. Ankaruus loistaa sen sijaan poissaolollaan, kun puheeksi tulee englannin kielen runsastuminen nuoren polven käyttämässä äidinkielessä. Häkkinen viittaa tyynesti siihen, kuinka suomi on ”tuhansien vuosien ajan ollut kosketuksissa muihin kieliin ja muuttunut suuresti niiden vaikutuksesta”. Vastaavasti kirjoitus- ja kirjapainotaito ovat muokanneet kielen rakennetta jo satoja vuosia. Kaiken kukkaraksi monikielisyys ei ole sen enempää harvinaista maapallonlaajuisessa nykytarkastelussa kuin historiallisissa paikalliskatsannoissakaan. Kokonaan toinen – ja saman tien tuhoisa – asia on se, jos yleistyy käsitys suomen kielen laadun yhdentekevyydestä tai suomen tarpeettomuudesta. On hyvä osata tulla toimeen vierailla kielillä, joiden rinnalle mahtuu hyvin ymmärrys äidinkielen tärkeydestä.
Häkkinen itse on julkaissut tieteellisiä tekstejä ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Takana on koulussa päntätty keskipitkä ranska ja yliopistosta latinan rinnalla saadut venäjän perusteet. Sukukieliä tuli myös opiskeltua, mutta Häkkinen ei lähde kehuskelemaan viron, saamen, unkarin, mordvan, marin tai mansin hallinnallaan. ”Minun kannaltani hyvä vaihtoehto on reseptiivinen monikielisyys: keskustelussa saa käyttää kaikkia niitä kieliä, joita muutkin osaavat.” Parhaaseensa nojaava puhuja ei ainakaan tule ohjanneeksi kuuntelijoita kehnoille teille. Häkkinen muistaa osallistuneensa erikoiseen disputaatioon Inarin Siida-museossa: ”Väittelijä käytti inarinsaamea, toinen vastaväittäjä pohjoissaamea ja minä suomea, ja hyvin meni.”
Rannattomasti kielen jännittävyyksissä liikkunut keskustelu tuntuu kaipaavan keskittämistä johonkin pääasialliseen. Äkkiä tekee mieli kysyä, arveleeko Häkkisen itse, että hänen omaehtoisimmat hienot kirjansa – Linnun nimi (2004), Agricolan yrtit (2007) ja Aaloesta öljypuuhun (2011) – tuovat esiin hänen kielentutkijalaatunsa ja ajattelijapersoonansa. Ainakin ne kaikki ovat suoranaisia välienselvittelyjä sanan, käsitteen ja olion suhteista.
Häkkinen myöntää oitis kuvion vetävyyden. Hänen pitkää päivätyötään sanaston kartoittajana selittää kuulemma hyvinkin se erityinen viehätys, joka piilee äänne- ja muotorakenteen tuolla puolen: useimpien sanojen ”merkityssisältö kytkeytyy tiettyyn käsitteeseen, joka puolestaan kytkeytyy joukkoon kielenulkoisen maailman olioita”. Tuntuu hyvältä kuulla, että lingvistiikan raudanluja ammattilainen pitää tärkeänä ja kiintoisana alansa peruskurssin vannotusta, jonka mukaan ”olion ja sanan välillä ei ole suoraa yhteyttä vaan se syntyy käsitteen kautta”. Sama vanha totuus teki kuulemma mitä konkreettisimmin itseään tiettäväksi esimerkiksi suomalaiseen linnunnimistön kehitykseen perehtyvälle professorille.
Alun perin Häkkinen aikoi selvittää yksinkertaisesti ”sanaston tietyn osajärjestelmän” muutoksia ja tähän vaikuttavia tekijöitä. Mutta runsaan materiaalin järjestäminen vei heti ongelmiin. ”Tilannehan oli sekava, kun yksi ja sama nimi voi kansankielessä viitata useaan eri lintulajiin ja yhdellä lajilla voi olla jopa kymmenittäin eri nimiä.” Kirjakielen kerrostumissa oli niin ikään suuria eroavaisuuksia. Silloin Häkkinen koki, että hänen on väännettävä itse itselleen rautalangasta se ajatus tai näkymä, jossa tavalliset ihmiset ovat tehneet toisilleen selkoa fyysisistä elinpiireistä erilaisine asukkeineen. Tästä päästiin eroihin maailman ja kokemuksen esitieteellisen jäsentämisen ja luonnontieteellisten luokitusten ja taksonomioiden välillä.
”Nykyajan kielitieteilijä voi vastaavasti lähteä liikkeelle biologian lajikäsityksestä, ajatella sitä kielellisen käsitteen vastineena ja rakentaa sanastosysteemin rungon sen varaan. Kun sana-aineisto on saatu yhdenlaiseen loogiseen järjestykseen sen avulla, sen jälkeen sitä on mahdollista jaotella ja ryhmitellä uudestaan myös muin perustein, esimerkiksi sananmuodostustavan tai etymologisen taustan mukaan. Nykynimistön synnyssä tärkeä havainto oli se, että se ei ollut syntynyt itsestään, vaan se oli luotu oppitekoisesti monivaiheisten pohdintojen ja keskustelujen jälkeen. Tieteellispohjaisessa termistössä johtava periaate on, että yhdellä oliokategorialla ja sitä vastaavalla käsitteellä on yksi ja vain yksi varsinainen nimi, joka on valittu tieteellisin perustein, mutta kansankielessä tällainen ei päde.”
Tutkijan ja yleistajuisen tietokirjan tekijän oli virittäydyttävä perusasioiden äärelle. Häkkinen oivalsi kuin uutena asian, jonka oli periaatteessa jo pitkään tiennyt: selväpiirteiseen nimien järjestelmään päästiin vasta taustalle hahmottuneen selväpiirteisen käsitejärjestelmän tuella. Tämä tuntui uudelta, koska hän joutui syventymään lintunimistön kysymyksiin pitkälle eriytyneen ornitologisen tietouden mutta samalla myös mahdollisen menneen kokijan näkökannalta. Omat kokemukset linnuista välittivät perspektiivien erilaisuutta. Häkkinen tajusi aiempaa vahvemmin sen, miten ”tavallisen kielenkäyttäjän mielessä tällaista käsitesysteemiä ei automaattisesti ole”, vaan järjestelmä piti saada esiin kielenkäyttöä järjestelmällisesti tutkimalla. Vastaavasti tieteessäkin uudet nimitykset kertoivat edistymisestä lajikäsityksissä, ”kun esimerkiksi opittiin erottamaan vihertikka ja harmaapäätikka omiksi lajeikseen tai todettiin, ettei partatiainen olekaan tiainen vaan timali”. Linnunnimistön tutkimus pakotti Häkkisen miettimään myös sanan ja termin suhdetta.
”Yleiskielen sana on usein semanttisesti epämääräinen ja sumearajainen, termi taas on tarkasti määritelty ja yksiselitteinen. Käytännössä sanan ja termin raja voi hämärtyä, koska osa termeistä on saatu termittämällä eli määrittelemällä kielessä ennestään ollut sana määrätarkoitusta varten uudella tavalla. Alan tuntija tunnistaa termit ja ymmärtää ne termeiksi, mutta ei välttämättä kuka tahansa kielenkäyttäjä.”
Lopuksi
Häkkisen ajattelua on selvästi ruokkinut pitkäaikainen työskentely Åbo Akademin suomieksperttinä. Suomen kielen oppiminen ja opettaminen toisena tai vieraana kielenä työllistää runsaasti kielen ammattilaisia ja kuuluu nykyfennistiikan ydinaiheisiin. Professori iloitsee siitä, että useat opiskelijat innostuvat nykyään tästä näkökulmasta suomeen ja valitsevat opintoihinsa kuuluvan harjoittelun paikaksi mielellään jonkin ulkomaisen opetuspisteen tai hakeutuvat kotimaassa maahanmuuttajakoulutuksen pariin. Häkkinen katsoo, että tässä kehityksessä yhtyvät lingvistiikan perusasiat ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Ehkä entistä harvemmat suomen opiskelijat joutuvat selittämään läheisilleen, miksi haluavat päntätä jo osaamaansa kieltä.
”Maahanmuuton myötä monille suomalaisillekin on valjennut aivan uudella tavalla se, miten tärkeää on oppia, ymmärtää ja puhua maassa maan kieltä.”
Kielen yhtaikaisen tuttuuden ja vierauden kokemukset muistuttavat sen nostattamista voimakkaista tunteista. ”Juurikin” on Häkkisen tässä haastattelussa mainitsema valinta inhotussanakseen. Hän arvelee sen erityisen ärsyttävyyden kumpuavan siitä, että vanhat hyvät ”juuri” ja ”juuri niin” muistuttavat olemassaolostaan ja paremmuudestaan niin raikuvasti sen kajahtaessa tai lurahtaessa keskustelijan suusta. Ehkä viheliäisyyttä lisää se, että raskaaseen rotaatioon päässyt muodoste on periaatteessa aivan korrektia tekoa: liitepartikkeli -kin on tällättävissä melkein minkä tahansa sanan pyrstöksi. Täysin vakiintunut ”juurikaan” tuntuu vielä suovan oikeutustaan uudemmalle villitykselle.
Toisenlainen esimerkki hiuksia nostattavasta nykysanasta on ”narratiivi”. Se edustaa Häkkisestä mukahienoa ilmausta, jolla halutaan kirvoittaa mielikuva kansainvälisestä ajattelutavasta. Hänestä se yhdistyy uuteen hallintojargoniin.
”Jos vaikuttamaan pyrkivän esitykseen ei sisälly sanoja ’innovaatio’, ’strategia’, ’visio’ ja ’lisäarvo’, on aivan sama, miten järkeviä ajatuksia siinä muuten esitetään. Ei sitä kuitenkaan oteta vakavasti. Kokeiltu on.”
Lempisanojen päättäminen on hankalampaa. Häkkisen mukaan suomen kielen kauneimpien sanojen äänestyksissä pärjäävät ”äiti” ja ”rakas” käyvät esimerkeiksi merkityksen ylivallasta: ”Molempien äänneasu on pikemmin ruma kuin kaunis.” Vastaavasti ”suloinen” ääntyy kauniisti ja mielikin nyökytyttää, mutta tyylisävy luisuu makeudessaan ällöttäväksi. Häkkisen sydän sykkii ”luottamus”-sanalle, jonka ongelmaksi tulee kuitenkin ryöstöviljely yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lopulta hän noutaa mielisanansa siivekkäiden maailmasta.
Hyvän kielenkäytön tuntomerkiksi emerita mainitsee tyylin ja sisällön yhteensopivuuden. Parhaassa asiatekstissä Häkkinen ei kiinnitä kieleen erityistä huomiota. Kaunokirjailijoista hän kiittää Juhani Ahon lehtimiesmuistelmia, joista aukeaa ”elävä näköala suoraan 1800-luvun lopun Suomeen”. Tämä sopinee yhteen sen kanssa, että nykylukija herkästi ihastuu Ahon pitkän lauseen soljuvuuteen ja saa avaran näköalan Suomen lisäksi suomeen, ja kumpaankin näistä epäsuorasti myös 2020-lukulaisissa toisinnoissaan.
Vaan rajansa kaikella. Häkkinen sanoo ykskantaan, että ”on paljon asioita, joita ei voi pukea sanoiksi”. Hän ei pidä tätä suomen asiana tai ylimalkaan ”kielikohtaisena kysymyksenä”. Kaikki seuraa hänen mukaansa siitä, että ”ihminen aistii, kokee ja kuvittelee asioita monin eri tavoin, ei pelkästään kielen avulla”. Häkkisestä ei auta muu kuin ”antaa sanallisia vihjeitä ja viittauksia ja toivoa, että lukija tai kuulija on kokenut jotakin vastaavaa ja muistaa kokemuksensa synnyttämän tunteen, esimerkiksi talviöisen tähtitaivaan loputtoman syvyyden, lehtimetsän tuoksun sateen jäljiltä ja lintujen keväisen laulukonsertin auringon noustessa”.
Kaisa Häkkisen teoksia
Kielemme tuntemus. Näkökulmia suomen kielen tutkimukseen ja opetukseen. Äidinkielen opettajien liitto, Helsinki 1983. (yhdessä Raija Ruusuvuoren kanssa)
Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta. Väit. Turun yliopisto, Turku 1984.
Suomen kielen sanaston historiallista taustaa. Åbo Akademi, Åbo 1985.
Suomen kielen äänne- ja muotorakenteen historiallista taustaa. Åbo Akademi, Åbo 1985.
Etymologinen sanakirja. Nykysuomen sanakirja. WSOY, Helsinki 1987.
Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, Helsinki 1990.
Mistä sanat tulevat. Suomalaista etymologiaa. SKS, Helsinki 1990.
Kielitieteen perusteet. SKS, Helsinki 1994.
Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. SKS, Helsinki 1996.
Suomalaisen oppikirjan vaiheita. Suomen tietokirjailijat, Helsinki 2002.
Linnun nimi. Teos, Helsinki 2004.
Nykysuomen etymologinen sanakirja. Teos, Helsinki 2004.
Agricolan yrtit. Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla. Kirja-Aurora, Turku 2007. (yhdessä Terttu Lempiäisen kanssa)
Agricolan aika. BTJ, Helsinki 2007. (toim. yhdessä Tanja Vaittisen kanssa)
Mursun ja norsun jäljillä. Virittäjä 4/2007, 482–500.
Suomen kielen tutkimuksen historia. Turun yliopisto, Turku 2008.
Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Teos, Helsinki 2011. (yhdessä Terttu Lempiäisen kanssa)
Suomen kieli. Opiskelijan tietokirja 1–3. Turun yliopisto, Turku 2011–2014. (yhdessä suomen kielen maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden kanssa)
Tutkimuksia Westhin koodeksista. Turun yliopisto, Turku 2012.
Suomalaisen linnunnimistön etymologinen sanakirja. Turun yliopisto, Turku 2013.
Spreading the Written Word. Mikael Agricola and the Birth of Literary Finnish. Engl. Leonard Pearl. FLS, Helsinki 2015.
Mikael Agricolan Uusi testamentti (verkkojulkaisu). Suomen Pipliaseura, Helsinki 2017.
Matthias Alexander Castrén. Fennica. Manuscripta Castreania, Linguistica I. Suomalais-Ugrilainen Seura, Helsinki 2019.