Keynes 2013. Toim. Paavo Järvensivu. Mustarinda-seura ry. Hyrynsalmi 2013, 60 s.
Kasvava kiinnostus Keynesiä kohtaan heijastuu myös Suomeen. Toissa keväänä järjestettiin Jyväskylässä kollokvio, joka poiki Tiede & edistys -lehden Keynes-teemanumeron 1/2014. Viime vuoden puolella ilmestyi osin samojen kirjoittajien kontribuutiolla Mustarinda-seuran vuosijulkaisu otsikolla Keynes 2013.
Merkittäviä ajattelijoita yhdistää monitulkintaisuus: Näkyykö ajattelussa jatkuvuus koko tuotannon läpi? Mitkä kannat sopivat vain aikansa taustaan, mitkä taas kantavat nykypäivään ja kenties ylikin? Jotkut nimet pulpahtavat esiin unholasta. Jotkut olivat aikaansa edellä, toiset taas vaikuttaisivat uudelleenluettuina tarjoavan vaihtoehtoja vallitseville opeille. John Maynard Keynes (1883–1946) on tällainen hahmo siinä kuin vaikkapa Martti Luther tai Karl Marx. Mikä mies Keynes oli, ja miksi hänet koetaan tärkeäksi nyt?
Kapitalismin syrjäytetty pelastaja
Lutherin maininta Keynesin yhteydessä ei ole tuulesta temmattu. Paul Krugman havaitsee historiallisen analogian 1900-luvun taloustieteellisen ajattelun ja 1500-luvun kristillisen ajattelun välillä ja sovittaa Keynesiä uskonpuhdistajaksi1Paul Krugman, Who was Milton Friedman? The New York Review of Books, Vol. 54, No. 2, 2007.. Siihen asti kun Keynes julkaisi vuonna 1936 teoksensa Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria taloustieteissä ja -politiikassa oikeaoppista oli vapaiden markkinoiden doktriini: kysynnän ja tarjonnan lain oletettiin vastaavan kaikkiin ongelmiin. Uskottiin, että kaikki mitä tuotetaan tulee ostetuksi. Valtio pysyköön sivussa taloudesta muuten kuin tietyn infrastruktuurin rahoittajana.
Klassisen taloustieteen ei kuitenkaan onnistunut selittää saati ratkaista 1930-luvun suurta lamaa. Keynesillä oli Krugmanin mukaan Lutherin rooli: hänellä oli riittävästi älyllistä kurinalaisuutta, jota tarvittiin heresian tekemisessä kunnialliseksi opiksi. Keynes ei ollut vasemmistolainen: hän tuli pelastamaan kapitalismia, ei hautaamaan sitä. Hän katsoi, että vapaat markkinat eivät takaa täystyöllisyyttä, yhtä kapitalismin kulmakivistä. Siksi tarvittiin vasemmistolaisuudelta haiskahtavia manööverejä: valtion laajamittaista interventiota talouselämään.
Tavallaan omat koirat purivat, kun uudessa tilanteessa kapitalismia pelastamaan ilmaantui klassisen taloustieteen uusliberaali haara. Se iski keynesiläisyyden nimissä harjoitetun politiikan yllättäen ilmaantuneeseen heikkoon kohtaan. Keynesin teoriassa tiettyä määrää inflaatiota oli siedetty vastapainona täystyöllisyydelle, koska niiden välillä näytti olevan positiivinen korrelaatio. 1970-luvun öljykriisin seurauksena sekä inflaatio että työttömyys kasvoivat samanaikaisesti, mikä ilmiö tulkittiin keynesiläisyyden virheeksi. Krugmanin analogiassa reformaatiota seurasi vastauskonpuhdistus, joka vuosituhannen vaihteeseen tultaessa oli Milton Friedmanin (1912–2006), ”vastareformaation johtohahmon Ignatius Loyolan”, johtamien joukkojen tarmokkaalla taistelulla onnistunut palauttamaan oikeaoppisen taloustieteen valta-asemaan.
Mutta mitä se toi tullessaan? Sekalaisen epäjärjestelmän, jossa valtioiden budjettien alijäämät pyrkivät edelleen kasvamaan; kroonisen velkaantumisen; holtittomasti toimivat rahalaitokset, joita pelastetaan verovaroin; valtioiden hyväuskoiset satsaamiset yksityiseen tuotantosektoriin työttömyyden kasvun tyrehdyttämiseksi; tuottavuuden jatkuvan parantamisvaatimuksen, joka puolestaan johtaa taipumukseen vähentää työvoimaa; lisääntyvät tuloerot; sosiaaliturvaan kohdistetut leikkaukset samalla kun talouskasvu hyytyy; globalisaation synnyttämän, ylivoimaiselta tuntuvan haasteen sovittaa yhteen lisääntyvä väestö ja vähenevät luonnonresurssit. Luetteloa voisi jatkaa. Kyynisyyden ja neuvottomuuden ilmapiirissä monet huolestuneet ihmiset ovat alkaneet vakavasti manata ”Keynesin paluuta”.
”Toinen Keynes” – moraalifilosofi, utopisti ja taiteen ystävä
Mustarinda-seuran Keynesiin keskittyvä teemajulkaisu valaisee taloustieteilijä-filosofin vähemmän tunnettuja puolia. Keynesiläisyydellä ymmärretään yleensä kokonaiskysynnän, täystyöllisyyden edellytysten, rahoitusmarkkinoiden vakauttamisen ja makrotaloudellisen tasapainon kysymyksiä. Keynesin paluu hyvän taloudenpidon agendalle tarkoittaa kuitenkin myös ”merkityksen paluuta” tai sellaisia kysymyksiä kuin ”miten talous tukee hyvää elämää”, Teppo Eskelinen huomauttaa artikkelissaan. Keynes oli Adam Smithin tapaan ennen muuta moraalifilosofi. Kumpikin pohti hyvän elämän edellytyksiä ja näki taloudella siihen nähden välineellisen arvon. Taloustieteen kuva molemmista ajattelijoista on torso.
Eskelisen mukaan esimerkiksi Keynesin utooppinen puoli on unohdettu. Aristokraattinen filosofi uskoi, että ”taloudellinen ongelma” voidaan ratkaista sadan vuoden kuluessa: se ei ole ihmisrodun pysyvä ongelma. Keynesin utopiassa kehitys etenee evolutionistisesti. Riittävä vaurastuminen tarvitaan, jotta ihminen vapautuu jokapäiväisen leivän huolesta: rahanahneus väistyy ja aidon moraalin ja elämän runsaudesta nauttimisen aika koittaa.
Lauri Holappa katsoo Keynesin rakkauden taidetta, filosofiaa ja estetiikkaa kohtaan leimaavan hänen talousteoriaansa. ”Taloudellinen ongelma” on kuitenkin ratkaistava ehtona elämän todellisen tarkoituksen saavuttamiselle. Keynesin ’tuotannon rahateorian’ lähtökohtana Holappa näkee epävarmuuden pitkän aikavälin kehityksestä. Yritykset on saatava investoimaan ja ihmiset käyttämään ostovoimaansa epävakauden uhan torjumiseksi. Vakaa kehitys edellyttääkin valtion aktiivista talouspolitiikkaa. Tasapaino voidaan saavuttaa ylemmällä tai alemmalla tuotannon tasolla: verotulot ylittävällä varainkäytöllä luodaan kysyntää korkeammalle tuotannolle, ja varaintarpeen ylittävällä veronkannolla taas voidaan supistaa kysyntää, jolloin tuotantokin asettuu alemmalle tasolle.
Holapan mukaan keskuspankkirahoitus synnyttäisi uusia tulovirtoja vähentäen työttömyyttä ilman pelättyä hyperinflaatiota. Alijäämäisillä budjeteilla kasvatettava yksityisen sektorin kulutusvoima saisi yritykset laajentamaan tuotantoaan. Nyt sen sijaan ’taloudesta’ huolehtimisen logiikka edellyttää ”jatkuvaa kurjistumista: leikkauksia, palkanalennuksia ja jokaiselle elämänalueelle työntyvää markkinalogiikkaa”. Holappa uskoo, että keynesiläisen politiikan toteuttaminen olisi edelleen mahdollista.
Craufurd Goodwin kertoo taiteilijoista ja intellektuelleista koostuvan Bloomsbury-ryhmän vaikutuksesta Keynesin ajatteluun. Vapautta painottava Maynard – kuten häntä piirissä kutsuttiin – oli aito liberaali. Vapaus voitaisiin parhaiten toteuttaa ”heilahduksitta toimivassa kilpailu- ja markkinataloudessa”. Tavoitteelle välttämätön puuttuminen verotukseen ja julkiseen kulutukseen oli hänelle vastahakoista. Bloomsbury-ryhmässä vahvistui Keynesin epäily taloustieteilijöiden ’rationaalisen toimijan’ hypoteesia kohtaan. Myös Freudin lukeminen avasi hänelle ihmisluonnon irrationaalisuutta. Keskittyminen markkinoiden kysyntäpuoleen sai niin ikään sysäyksen taiteilijaystävien piiristä: ongelmana ei ollut saada taiteilijoita tuottamaan vaan ”suostutella kysyjiä ostamaan”. Keynes hylkäsi kuvan ihmisistä ”homogeenisina ja arvattavina hyödyn maksimoijina”. Taiteilijaystävät auttoivat taloustieteilijää ymmärtämään markkinatalouden monimutkaisia häiriöitä.
Filosofi Keynesin ajattelua taustoitti eetikko G. E. Mooren (1873–1958) antiikin perua oleva käsitys perimmäisten arvojen toteutumisesta ”mielentilassa, joka seuraa totuuden, kauneuden ja rakkauden tavoittelua”. Keynes torjui utilitaristisen näkemyksen henkeä kohden lasketusta hyödykkeiden ja palvelujen kulutuksesta onnistumisen mittarina: ”siitä puuttui ihmisen saavutusten ydin”. Tämä tarkoitti hänelle pitkää hyppyä poispäin tieteilijäkollegoistaan kohti bloomsburylaisia taiteilijaystäviään. Aateloiduksi tullessaan Maynard valitsi Tiltonin lordin arvonimen pikkutalon mukaan, jossa hän vietti onnellisia hetkiä bloomsburylaistensa kanssa.
Paavo Järvensivu arvioi artikkelissaan keynesiläisen ajattelun mahdollisuuksia vaikuttaa talouskasvusta luopumiseen. Taustalla on huoli niukkenevista resursseista, minkä takia ”nykyinen kulutustaso ei ole mahdollinen pitkään”. Kiihtyvä tuotteiden ja palvelujen sykli ei tuo elämään merkitystä: hyvinvointi rakentuu laajalti markkinoiden ulkopuolella. Holapan tavoin Järvensivu katsoo julkisten palvelujen rahoituksen hoituvan yhteistyössä keskuspankin kanssa ilman talouskasvun vaatimusta. ”Niukkuutta on, mutta se on muualla kuin valtion kirstussa – päinvastoin kuin nyt annetaan ymmärtää.”
Järvensivu toteaa uusliberaalin politiikan haluttomuuden ottaa esille kysymystä hyvästä elämästä ja sen perusteista. ”Se olettaa parhaaksi, että kukin yksilö huolehtii hyvinvoinnistaan tarjoamalla työvoimaansa ja ostamalla hyödykkeitä markkinoilta.” Uuteen elämäntapaan tuskin siirrytään markkinoitten aloitteesta. Järvensivu huomauttaa, että vähentäessään tuotantoaan tai kulutustaan yritys tai yksilö vain vähentää vaikutusvaltaansa markkinoilla. ”Tarvitaan väistämättä markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä.” Järvensivun mukaan keynesiläisessä ajattelussa on mahdollista ottaa resurssien niukkuus vakavasti. Tämä tukee myös ”ei-taloudellista elämää”. Hän uskoo, että modernin rahateorian mukaisen politiikan avulla talouskasvusta voidaan luopua.
Näkökulmia Keynesin jälkeiseen kapitalistiseen realismiin
Provosoivan haastattelun Järvensivu on tehnyt Mark Fisheristä, jonka teosta Capitalist Realism. Is There No Alternative? (2009) monet pitävät yhtenä parhaista aikalaisdiagnooseista. ’Reaalikapitalismi’ torjuu kaikki fundamentaaliset muutokset suvaitsemalla, käyttämällä hyväksi ja samalla suhteellistamalla kaiken. Taistelu kumouksellisuuden ja kesyttämisen välillä on käyty katkeraan loppuun. Kapitalismista on tullut ainoa kuviteltavissa oleva järjestelmä. Kapitalistisen realismin uutta tasoa kuvaa lannistunut tunne siitä, että asiat vain huononevat, eikä sille voida mitään: ”Nyt kohtaamme oikeastaan nihiliberalismin, uusliberalismin nihilistisen muodon.” Uusliberalismin mekaanisesti toistettujen fraasien takaa puuttuu vakaumus: ”Emme tarvitse enää kapitalismin tai luokan käsitteitä ollenkaan.” Hyvinä strategeina uusliberalistit ovat vallanneet myös Britannian työväenpuolueen. Fisherin mukaan hampaattoman ay-liikkeen pitäisi jatkossa perustua prekaariin työntekijään vakinaisessa palkkatyössä olevan miestyöläisen sijaan.
’Työn kultti’ askarruttaa Fisheriä. ”On löydettävä uudestaan aika, jota ei voi selittää tavanomaisen liiketalouden käsittein”, Fisher toteaa. Aikapankit ilmentävät ajatusta, että aika on tärkein hyödykkeemme. Tällä hetkellä iso Toinen askartelee bisneksen imperatiivin ympärillä. Se tulee haastaa epäsuorasti, hitaasti etenevillä hegemonisilla muutoksilla. Mediaan tulisi synnyttää uudenlainen kieli: ”Se että sosiaalidemokratia saatiin näyttämään mahdottomalta tai epärealistiselta, onnistui ujuttamalla uusliberaali kieli työskentelykieleksi.” Uusliberalismin tyranniasta ja unesta heräävät ihmiset joutuvat kehittämään erilaisia strategioita, sekä kulttuurisia että poliittisia.
Antti Majava kuvaa artikkelissaan absurdit mittasuhteet saavaa julkisen rahan tuhlausta kahden kehityshankkeen ympärillä Kainuussa ja Joutsenossa. Paljastuu loputtomien virheinvestointien sarja ja yhteisten resurssien tärväämistä rakennemuutosta potevissa kunnissa. Johtopäätös on, että markkinaliberalismin rantauduttua Suomeen 1980-luvulla kuluja on karsittu terveydenhoidosta, kulttuurista ja sosiaalitoimesta ja varoja on siirretty yrityksille. ”Valtio on usuttanut matkailukeskukset, sairaalat, museot, kunnat ja kansalaiset kilpailemaan toisiaan vastaan”, Majava tiivistää. Hän uskoo Holapan ja Järvensivun tavoin, että keynesiläistä logiikkaa noudattamalla valtio tai EU voisi rahoittaa olennaisia toimintoja keskuspankin kautta.
Heikki Turusen lapsuudenkuvaus 1950-luvun maaseutumiljöössä ei jätä epäilyn sijaa, missä ja milloin elettiin ennen Paratiisista karkottamista. ”Kestävä kehitys” on siis taakse jäänyttä elämää, kuten otsikosta voi päätellä: ”Harmaantuva maalaiskirjailija muistelee: kestävän kehityksen silminnäkijänä”. Julkaisijan edustaja on katsonut parhaaksi kommentoida Turusen jutustelua täysin vastakkaisilla mielikuvilla sodanjälkeisestä ajasta ”aikamoisena helvettinä” alkoholisoituneina sodista palaavine miehineen, väkivallan uhkineen ja raskaine töineen. Kirjailijalle on kuitenkin annettu hövelisti viimeinen sana: ”Höpö höpö…”
Onko syytä toivoa Keynesin paluuta?
Keynes 2013 on sisällöltään osittain ristiriitainen julkaisu: aina ei käy ilmi, mihin kukin kirjoittaja tähtää. Yhtäältä ollaan etsimässä keinoja saada talous uudelleen kasvu-uralle keynesiläisillä metodeilla. Haikaillaan täystyöllisyyden perään julkisen sektorin työpaikkoja lisäämällä, mutta ei välitetä kommentoida kasvavan byrokratian ongelmaa. Toisaalta Keynesin ajatuksista haetaan tukea degrowth-idealle. Keynesiä ikään kuin houkutellaan matkaoppaaksi eri suuntiin.
Tässä juuri on suuren ajattelijan monitulkintaisuuden ongelma. Erilaiset fraktiot painottavat asioita eri tavoin. On keynesiläisiä, uuskeynesiläisiä, uusklassisia keynesiläisiä, jälkikeynesiläisiä… Tuotantokapitalismin pelastajasta tuskin on kulutuskapitalismista pelastajaksi. Keynesiläisellä talouspolitiikalla voitaisiin varmaankin antaa tekohengitystä hapettomalle reaalikapitalismille, mutta sillä ei ole avaimia ’taloudellisen ongelman’ ratkaisuun.
Hylätessään rationaalisen valitsijan hypoteesin Keynes lähestyi taloustieteen haarojen yhteistä tabua: vastausta kysymykseen, miksi talouden tulee jatkuvasti kasvaa. Thorstein Veblen (1857–1929) oli jo 1900-luvun taitteessa kuvannut näyttävän kulutuksen ja varallisuuden välityksellä käytävää kilpailua sosiaalisesta asemasta. Kilpailun suhteellisuudesta johtuu, että maalilinjaa ei voida asettaa. Kuluttajien varustautuminen on loputonta. Taloustiede ottaa tämän ilmiön historiattomana faktana, ja keskittyy keksimään keinoja talouskasvun ylläpitämiseksi. Marxia mukaillen voi väittää, että tuotannon tulee kasvaa vain niin kauan kuin kuluttajana on itsestään, toisista ihmisistä ja luonnosta vieraantunut ihminen. Miksi tuotannossa noudatettu säästäväisyys muuttuu kulutuksessa tuhlailuksi? Keynesin tähyily taloustieteen katvealueelle ei lopulta johtanut irtautumiseen työ- ja tuotantokeskeisestä maailmankuvasta.
Keynes 2013 -julkaisun aloittama vakava keskustelu vaihtoehdoista nykymenolle on entistä elintärkeämpää. Tervetullut julkaisu debatoi myös kuvituksellaan, joka koostuu julkaisijan järjestämän näyttelyn valokuvista. Artikkeleiden sekaan on siroteltu suomalaisista ja ulkomaalaisista viestimistä poimittuja katkelmia, joista monet kontraavat varsinaista tekstiä.
