Valtteri Raekallion, Jaakko Yli-Juonikkaan ja Harry Salmenniemen monitaiteinen esitys Valvojat (2023) levittäytyi elo-syyskuussa Helsingin ydinkeskustaan. Teos yhdisteli tanssia, kirjallisuutta ja pelillisyyttä kuten Raekallion aiemmatkin yhteistyöt. Tällä kertaa tyylilaji ja kirjallinen sisältö oli synkänjylhä sekoitus Yli-Juonikkaan Jatkosota-extran (2017) äärioikeistoparodiaa sekä Salmenniemen novelleista tuttua viistoa päällekirjoittamista, jossa jokin ensin ehkä asialliselta vaikuttava lähtee suistumaan raiteiltaan kohti pimeyttä.
Valvojien kehys oli yhteinen turvallisuusharjoitus, johon yleisö osallistui ohjenuoranaan ”tarkkaile, kannusta, palkitse”. Alkajaisiksi kartoitettiin Rautatientorilla Aleksis Kiven patsaan läheisyydessä vaanivia vaaroja ja epäilyttäviä henkilöitä, esimerkiksi köyhiä ja toimettomia. Osanottajat jaettiin eri väreillä merkittyihin ryhmiin, joista jokaisella oli audio-oppaissa omat reittinsä ja sisältönsä.
Seuraamani reitti kulki melko vapaasti ajelehtien Kaisaniemen puistosta Eläintarhanlahdelle ja sieltä Linnunlaulun sillalle, jonka jälkeen se eriytyi vapaavalintaisesti rahameditaation tai NATO-meditaation poluille. Mikään ei voinut häiritä varustautumistani ja vaurastumistani – ellen itse ollut tehnyt jotain peruuttamatonta virhettä ja joutunut epäilyksen alaiseksi…
Pelilliseksi teokseksi Valvojat oli varsinkin alkupuoliskoltaan varsin tekstipainotteinen, mikä Helsingin Sanomien arvostelussa koettiin ennen kaikkea raskaaksi ratkaisuksi1Maija Alander, Kansallisteatterin Valvojat herätti valtavia odotuksia, mutta lopulta vaikuttavinta oli Kaisaniemenpuiston todellisuus. Helsingin Sanomat 22.8.2023. Verkossa: hs.fi/kulttuuri/art-2000009756230.html. Tekstien parodinen ronskius asettui varsinkin Kaisaniemen puiston puolella kovin erilliseksi tanssijoiden hienovaraisista koreografioista. ”Kai Mykkäsen” harhapäiväkirja tuntui vielä helpolta maalilta, mutta ”Juhana Vartiaisen” yleisönosastokirjoitus lapsista riesana nousi absurdiudessaan riemastuttaviin mittasuhteisiin.
Kaisaniemenkannaksella koreografiat muuttuivat kuvaelmamaisemmiksi ja tuntuivat kuvittavan eri variaatioita tunnustuksellisista, häiriintyneistä kokemuskertomuksista. Todellisuuteen alkoi ilmaantua pieniä glitchejä, tai sitten katsojaan, sillä kuuntelin tekstiä siivoojaansa ylistävästä porvarisrouvasta ”väärän” koreografian kohdalla Kaisaniemenrannassa. Siihen suoremmin viittaava kuvaelma olisi esitetty noin viiden metrin päässä viereisellä venelaiturilla. Tällainen viereen ja huti harhautuminen kuulunee pelillisyyden lumoon, mutta kun yhtymäkohtia kuitenkin on tarjolla, herää kokijassa herkästi suorituspaineita kiertää teos ”oikein”.
Epäröivä tai toisaalta liian kuuliainen kokija kohtasikin samankaltaisia ongelmia, joita Kimmo Kallio kuvaa Mustekalassa kirjoittaessaan Raekallio Companyn vuoden 2016 kirjallis-esityksellisestä spektaakkelista, Jaakko Yli-Juonikkaan samannimiseen romaaniin perustuvasta Neuromaanista: ”Vapaa valinta paljastuu illuusioksi, sillä käyttäjältä puuttuu tietoa järjestelmän toiminnasta”2Kimmo Kallio, Kenttäraportti STYX-instituutin innovatiivisesta Neuromaani-tutkimuksesta. Mustekala 5.10.2016. Verkossa: mustekala.info/kenttaraportti-styx-instituutin-innovatiivisesta-neuromaani-tutkimuksesta/.
Toisin kuin Neuromaani, Valvojat kutsuu lähtökohtaisesti, turvallisuuden ja valppauden nimissä, hylkäämään vapaan tahdon ja noudattamaan tarkkaan ohjeita, mutta käytännössä pelillisyys edellyttää valintoja. Neuromaanin näyttämö, Lapinlahden sairaala, oli laaja tila, mutta Kaisaniemen puisto vielä avarampi ja valtavampi. Esityspaikka saattoi aiheuttaa samaa hämminkiä kuin optimoitu eteneminen liian runsaassa taidenäyttelyssä: Mihin kohdistan katseeni, mihin askeleeni? Pitäisikö minun olla jo menossa johonkin toiseen pisteeseen? Olenko jo nähnyt tarpeeksi juuri tätä?
Minä en ole johdateltavissa
Koska ajat ovat kulttuurialan työläiselle kiperät, valitsin Linnunlaulun tienhaarassa toiveikkaana rahameditaation polun. Ajatukseni alkoivat harhailla, enkä enää jaksanut keskittyä manifestoimaan menestystä luokseni. Joidenkin osallistujien ylle oli heitelty seteleitä, minulle vain vähän vilautettiin rahapurkkia.
Pian harjoitus keskeytyi hälytykseen: puhelimestani oli mukamas löydetty arveluttavaa, jopa laitonta materiaalia. Noudatin ohjeita ja päädyin kaikkien muiden muassa Eduskuntatalon portaille mielenosoitukseen. Ääninauhan sisältö sekä kuulokkeissa että sopivan häiritsevällä viipeellä ulkoämyreissä lähti vyörymään kohti hurmoshenkistä kulttimenoa: monia muitakin syvän päädyn salaliittoteorioita hyödyntänyt teos huipentui uutta NESARA/GESARA-talousjärjestystä propagoiviin iskulauseisiin.
Kuvat: Kansallisteatteri.
Nuorempana minulle ei tuottanut ongelmia larpata joukkohurmosta, mutta nyt huomasin loppuhuipennuksen herättävän minussa vastustusta ja tarvetta vetää omat rajani. Eduskuntatalon portailla on nähty sekä painavampaa asiaa että häiriintyneempääkin häröilyä. Nyt tuntui kuitenkin jollakin tapaa liialliselta mennä seisomaan riviin ja pitelemään kylttiä, jonka sanoma on epämääräinen. En halunnut huutaa mukana.
Voin kuvitella ylevästi larpanneeni sitä kliseisen meemin rohkeaa yksilöä, joka väkijoukossa ei nostanut kättään natsitervehdykseen. Olo oli samalla tapaa niljakas ja kajottu, kuin jos joku puolituttu olisi kutsunut kahville ”kivalla” tai ”yhdellä tärkeällä” asialla, ja paikan päällä kävisikin ilmi, että hän tosiasiassa yrittää värvätä mukaan pyramidihuijaukseen. Se on varmasti Valvojat-esityksen tarkoituskin, ja teoksen tekstuaalinen dramaturgia kulkee vakuuttavasti konservatiivisesta pseudoryhdikkyydestä ja ”vastuullisesta”, ”rationaalisesta” argumentoinnista täyteen sekoiluun, niin yksittäisten pienten tarinoiden sisällä kuin kokonaisuudessaan.
Olenko minä kunnossa? Oletko sinä?
Taiteiden yön ensi-iltaa seuraavanakin päivänä olin silti yhä vigilantti ja havainnoin mahdollisia uhkatekijöitä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin avajaisissa. Valvojat-teoksen suurin viehätys ja vahvuus on, että se vinksautti pitkäksi aikaa katsomaan kaikkea paranoidin filtterinsä läpi, eikä vaikutus ole ehkä vieläkään lakannut. Esityksestä itsestään tuli sen kokeneille meemi, ja se toisaalta memifioi sopivasti kaikkea Töölönlahden ympärillä, vallan liepeillä tapahtuvaa.
Valvojat sai myös epäilemään, että esityksen Twitter/X-ulottuvuuden luonut vakavamies-rekisterin taituri Antti Arnkil on jatkanut elämystä presidenttikandidaatti Mika Aaltolan sosiaalisen median tilien puolelle. Valvonta ja valmius ovat valtionmiestason vaateita. Esityskausi oli vielä käynnissä, kun presidentti Sauli Niinistö kutsui kansalaiset kävelemään syntymäpäivänsä kunniaksi Töölönlahtea ympäri seuranaan muun muassa euroviisuvillitsijä Käärijä. Kulkiko Sauli rahameditaation vai NATO-meditaation polkua? Kuinka montaa narua Valtteri Raekallion oli täytynyt vedellä saadakseen näin korkean tason vierailijan esitykseensä?
Syksyn mittaan Valvojat-simulaatio on vain ottanut kovempia kierroksia. Isompien ja pienempien ilkeyksien seurauksena itäraja on tätä kirjoittaessani jälleen suljettu, ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak on kehottanut reserviläisiä olemaan vuoden sisään ”elämänsä kunnossa”3Anni Kavander & Anna Horppu, Salonius-Pasternakilta painava viesti Suomen reserviläisille. Yle 11.12.2023. Verkossa: yle.fi/a/74-20064302. Todellisuus tuntuu Yli-Juonikkaan ja Salmenniemen viistoimpiakin veistelyjä viistommalta – ja vistottavammalta. Tai kuten Paavo Kässi kiteyttää Kiiltomadon arviossaan: entä jos todellisuus on jo dystopiaa?4Paavo Kässi, Kuka valvoo valvojia? Kiiltomato 2.9.2023. Verkossa: kiiltomato.net/kuka-valvoo-valvojia/ Taidekokemuksen loppukaneettina tällainen ”kuin elämä itse” on aina lattea ja viheliäinen, mutta tällä kertaa se kertoo enemmän tosielämän kuin Raekallion, Salmenniemen ja Yli-Juonikkaan taiteen viheliäisyydestä.
