”Voiko paremmaksi pannakaan”, huokaisi SvenskaYle. Hymyilevä mies (2016) on ansainnut kehunsa ja palkintonsa. Se on upea työ ohjaus- ja näyttelijä- sekä kuvaus-, äänitys-, puvustus- ja lavastuspanoksiltaan, eikä käsikirjoituksessa ja leikkauksessa tai muussakaan tuotannossa keksi moitittavaa. Erikoinen piirre vastaanotossa on pulmallinen suhtautuminen teoksen aihepiiriin. Syrjään sysäämisen tai pois selittämisen sijasta nyrkkeily antaa eväitä ymmärtää elokuvan omalaatuista elokuvallisuutta.
Kokopitkä kuvaa kokkolalaisen nuoren parin elämää kesällä 1962. Ollin työ vie hänet Helsinkiin, jossa hän asuu työnantajansa perheen luona välillä naisystävänsäkin kanssa, mutta vaatelias tiimiprojekti hankaloittaa yhteisiä tekemisiä ja ajaa välillä Raijan takaisin Kokkolaan. Hankkeen päätyttyä heillä on enemmän aikaa toisilleen. Mustavalkoepookkidraama keskittyy Ollin ansiotyöhön ja etenkin sen edustuksellisesta puolesta aiheutuviin paineisiin sekä itseään korostamattomassa ja konstailemattomassa päähenkilömiehessä että hyvästä elämästä kiinnostuneessa päähenkilönaisessa. Ammatistaan vähitellen vieraantuvan nuorukaisen esimies on samalla alalla menestynyt, siihen sitoutunut, maailmaa nähnyt ja sosiaalisesti taitava henkilö ja väkisinkin vertailupiste Ollille. Vähin tehokeinoin ja harvoin huippukohdin toteutettu kokonaisuus on kerrottu visuaalisesti hallitulla, tarinaltaan todentuntuisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.
Mitä tästä pinnistetystä juonisummauksesta puuttuu? Siitä on jätetty pois nyrkkeilyn asiayhteys. Olli sattuu olemaan Euroopan mestari Olli Mäki (s. 1936), joka valmistautuu ammattinyrkkeilijänä yhtaikaa avioliittoon Raija Jänkän kanssa ja höyhensarjan MM-titteliotteluun yhdysvaltalaista Davey Moorea (1933–1963) vastaan. Pomo on itsekin 1951 maanosansa ykköseksi knekannut promoottori Elis Ask (1926–2003). Jostain syystä nyrkkeily lajina ja miljöönä on koettu vaikeaksi lähes yksituumaisesti ylistettyä elokuvaa arvioitaessa.
Karttamisen muunnelmat
Ei liioitella löydöstä. Kukaan ei väittäne, että Hymyilevä mies ei olisi missään suhteessa nyrkkeilyelokuva. Tai että kamppailulaji ydin- ja ympärysmerkityksineen olisi mitätön osa rainaa.
Episodin arvostelija päinvastoin luonnehti sitä ”urheiluelokuvaksi” vailla tarvetta muuntaa luokitusta. ”Hieno pieni boxarblues”, kuului samanhenkinen Ruotsin yleisradion summaus. Myös KP24.fi, Iltalehti ja Westfälische Nachrichten puhuivat selviömäisesti iskijätarinasta. Ja KAVI totesi, että polttopisteessä ei ole MM-matsi mutta kylläkin siihen valmistautuminen: sekään ei siis kiistänyt tai kutistanut nyrkkeilyllisyyttä vaan tarkensi sen muodon. Lisäksi esimerkiksi Mitteldeutscher Rundfunk ja Epd-Film.de kuvaavat Mäen ja Mooren välisen ottelun odotusta ”klassiseksi nyrkkeilyelokuvalajityypin lähtökohdaksi” epävarmoine altavastaajineen ja pelottavine mestareineen.
Silti varovainen yleistys on paikallaan. Jonkinasteinen epämukavuus bokrauksen äärellä värittää valtaosaa kritiikeistä: niissä on varmemmin esiintynyt kuin jäänyt esiintymättä etäisyydenotto siitä ja sen maailmasta.
”[E]i niinkään nyrkkeilyn kuvaus”, Savon Sanomat kuulutti. Hymyilevä mies ei ole ”tavallinen” (Selkosanomat) tai ”perinteinen nyrkkeilyelokuva” (Seura), eikä se ”todellakaan toista [lajityypin] konventioita” (Kinokopla). Siinä ei menetellä niin kuin ”nyrkkeilyelokuvissa nykyisin”, Helsingin Sanomatkin arvioi. ”[P]ääpaino ei ole nyrkkeilyssä”, kärjisti Suomen Kuvalehti. ”[P]uhdasverinen rakkauselokuva”, määritteli DVD-opas, jolle kehäkoitos ja siihen treenaaminen ovat ”taustaa” ja ”puitteet”. Ne eivät ole mitään ”kovin tärkeää” (Uljas), vaan jotain ”toissijaista” (BitteinSaari). Kuten SmackTheJack lausui: ”Vaikka nyrkkeily onkin elokuvassa vahvasti esillä, niin nyrkkeilyelokuva ei kuitenkaan ole kyseessä.”
Laitettakoon lainaukset mittasuhteisiinsa. Niillä ei yritetä todistella, että resensistit olisivat nähneet valkokankaalla silkan varjonyrkkeilypätkän. Erittäin yleisiksi vain kävivät huomautukset hanskainpaukutuksen vain näennäisestä hallitsevuudesta. Pohjoismaiden neuvoston palkintoehdokkuuttakin perusteltiin niin, että ”päällisin puolin” (nyrkkeilijä)elämäkerralta ja ajankuvalta vaikuttava luomus ”pohjimmiltaan” työstää universaalia ja ”ikiaikaista kysymystä” rakastaa vai menestyä. Samasta kielivät myös kommentit, joilla pyrittiin tasapuolisuuteen nyrkkeilyllisyyttä sinänsä toppuuttelematta: ”yhtä paljon rakkaustarina kuin nyrkkeilyleffa – ja täysin omaehtoinen työ molemmissa lajeissa” (Ilta-Sanomat).
Tämä muotoilu sisältää jo kenties tärkeimmän syyn tai perusteen nyrkkeilyn vähättelylle. Ilmeisesti monikin kriitikko varoi antamasta lukijalle vahvaa genre-elokuvakäsitystä torjumalla erikseen sen virhepäätelmänä. Eturivin asiantuntija Antti Alanenkin kielsi leffanettipäiväkirjassaan neljästi moiset yhteydet: Hymyilevä mies 1) ”kuvaa rakkauden voittoa nyrkkeilystä”, 2) ”ei perustu toisiin nyrkkeilyelokuviin”, 3) tuo mieleen aivan muut filmit (Disney-animaatio Ferdinand the Bullin) ja 4) ”on huolettoman tietämätön” koko lajityypistä.Hieman nolosti Svenska Dagbladet nostaa Ferdinand-härän otsikkoonkin asti vuotta myöhemmin ilmestyneessä, suomalaisella synkeydellä herkuttelevassa arvostelussaan.
Oliko ulkomaisessa kritiikissä vastaavia painotuksia? ”Hymyilevä mies kertoo yhtä lailla sekä nyrkkeilystä että rakkaudesta”, kuului Finnish Canadianin kanta. Screen Dailyn sanoin se käsittelee ”romanssia enemmän kuin nyrkkeilykehää”. LCI:n mukaan se tarjoaa rakkautta mutta ”ei nyrkkeilyä”. L’humanitélle se on ”romanttinen nyrkkeilyelokuva”. Kino-Zeitin mukaan suomalaisuutuus on rystysrainoista poiketen meluton ja mahtiponneton ”rakkauselokuva”. In the Mood for Cineman mukaan se ”ei ole perinteinen nyrkkeilyelokuva” vaan yleispätevä kertomus vapaudenkaipuusta ja onnenetsinnästä. Untitledin mielestä se tarjoaa ”vähäsen nyrkkeilystä” mutta paljonkin rakkaudesta. Candidin mukaan ”vilpittömän” ja ”pakottoman” filmin oikea lokero on ”romanttinen komedia”, jota kannattavat GQ ja Abendzeitung. Knekkaus on Filmtotaalille elokuvassa ”sivuseikka”, TheListille ”toissijainen kiinnostuksenkohde” ja Kunst und Filmille ei aiheena ollenkaan.
HeyUGuys yhtyy nuottiin puhumalla ”arkkityyppisen kertomuksen” häviöstä romanssille. Der Spiegel myötäilee, että jakoon on pantu ”jotakin tykkänään erilaista kuin klassinen nyrkkeilydraama”. VideoSöndagin mukaan se ei ole ”tavallinen nyrkkeilyelokuva”. Cinevue näkee siinä ”ainutlaatuisen nyrkkeilyelokuvan”, Zenit ”epätyypillisen nyrkkeilyelokuvan” ja ShortCom ”epäsovinnaisen nyrkkeilijäelämäkertafilmin”. Metropoles lisää, että pätkä ”ei näytä kovin kiinnostuneelta itse ottelusta”. Stuttgarter-Zeitungin mielestä se havittelee urheilusta vähemmän välittävää yleisöä. Le Monde täydentää, että Hymyilevä mies on lähes nyrkkeilytön nyrkkeilyelokuvalajityypin vastakohta. AVClubin sanoin se on pelkistä ”arkisista heikkouksista” ottelijaelämäkertaa rakentava ”urheiluelokuva, jos sitä nyt voi siksi nimittääkään”. Film-Rezensionenin mukaan ”hieman erilainen urheiluelokuva” ei sovi ”puhtaille urheilukatsojille”, koska sen ottelukohtaukset ”eivät vaikuta koskaan kovin merkittäviltä”.
Yhtenevästi The Film Stagen kokemana suomalaisteos ”ei piittaa lainkaan nyrkkeilystä urheiluna”. Slant on samaa mieltä. Moviezine taas ei kiistä nyrkkeilyn hientäyteistä osallisuutta filmissä, joka kuitenkin on ”enemmän draama rakkaudesta”. Augsburger Allgemeinen silmissä tarjolla on ”toisenlainen” urheilu- mutta ennen muuta ”ihmisfilmi”. Muunlaisuuden lajissaan toistaa myös Aftonbladet. Samasta puhuu LittleWhiteLies, joka väittää Mäen tappiota taideluomassa ”vähämerkityksiseksi”. The New York Timesin mukaan Hymyilevä mies kiinnittyy ”muihin asioihin” kehän ulkopuolella. RogerEbert.comin termein se ”ei ole ’nyrkkeilyelokuva’, vaikka se kertoo nyrkkeilijästä ja sisältää melkoisen määrän aidoilta näyttäviä nyrkkeilykohtauksia”. Ew.comista ”nyrkkeily vaikuttaa melkein sivuseikalta”. BFI.orgin sanoin Hymyilevä mies suosii ottelua ympäröivää ”tunneyhteyttä” eikä ”pyörrytys- ja roisketehosteita, joiden yleensä katsotaan tekevän nyrkkeilystä ’elokuvallista’”. Die Tageszeitungin syynissä paljastuu ”henkilöön keskittyvä” teos, joka ”ei ole mikään minuuttikaupalla kamppailukohtauksia tarjoava nyrkkeilyelokuva”. Vastaavasti Göteborgs-Posten kirjoittaa ”nyrkkeilyelokuvasta, jossa ei ole järin paljon nyrkkeilyä”.
Esimerkit riittäkööt. Myös kansainvälisessä arvioinnissa toistuvat ajatukset nyrkkeilystä ei-hallitsevana tai jopa ei-merkittävänä puolena elokuvaa. Los Angeles Timesin kritiikki kutakuinkin ainoana jättää tällaisen näkökulman kokonaan avaamatta: se tyytyy ihastelemaan mustavalkokuvauksen täyteläisyyttä ja koko aikaansaannoksen kykyä välittää elävää elämää; Bild ja Camino tulevat myös lähelle tällaista käsittelyä. Sanotaan vielä varoiksi: laajalle vaihteluvälille osana keskenään hyvinkin erilaisia juttuja asettuvat toteamukset ovat sekä ymmärrettäviä että perusteltavissa. Voidaan kuvitella kinemateekkikävijä, joka ottaa vinkistä vaarin, korjaa odotuksiaan ja pystyy paremmin virittymään elävään kuvaan. Hymyilevä mies voisi jäädä näkemättä, jos ei pidä nyrkkeilystä ja arvelee sen keskittyvän siihen.
Yhtä kaikki eleet vihjaavat tulkintaa haittaavista oikosuluista. Tärkein niistä ja muut itseensä sisällyttävä on tämä: käsite ’nyrkkeilyelokuva’ pitää määritellä kovin kapeasti, jos haluaa erikseen alleviivata, että nyrkkeilyleffa voi olla myös rakkausleffa tai käsitellä muutakin kuin nyrkkeilyä. Määritelmään päädytään vain mieltämällä koko genre parin kolmen teoksen pohjalta ja ohittamalla muut.Romanon 2004 ilmestyneessä käsikirjassa käydään läpi 98 nyrkkeilyelokuvaa 20-luvulta alkaen. Elmwood 2008, 179, taas kertoo, että pelkästään 30-luvulla tehtiin USA:ssa ”yli 70 nyrkkeilyelokuvaa”.
Kuva: Kuokkasen kuvaamo / Elokuvayhtiö Aamu (2016).
Hymyilevä mies nyrkkeilyfilminä
Lajityypin perustajaksi sopii brittiläinen mykkädraama Broken Blossoms or the Yellow Man and the Girl (1919). Lempi ja yleisinhimillinen kärsimys ovat siinäkin vähintään yhtä tärkeitä kuin nyrkkeily. Mutta otaksuttavasti katsojamuistiin jäävät Donald Crispin (1882–1974) esittämän rystyssankarin leveät selkälihakset ja väkivaltainen käytös niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Jos genren juontaa jostain yksipuolisemmin nyrkkeilyyn keskittyvästä teoksesta, tuloksena on tietenkin ahdasrajaisempi määritys.
Mäki-rainan yhteydessä on mainittu tyypillisesti vain kaksi nyrkkeilypitoista vertailukohtaa. Ne ovat John G. Avildsenin (1935–2017) ohjaama Rocky (1976) ja Martin Scorsesen (s. 1942) Raging Bull (1980). Näistä Sylvester Stallonen (s. 1946) käsikirjoittama ja nimiosanäyttelemä, fiktiivisen päähahmon tarinan kertova ja peräti kuusi jatko-osaa saanut Rocky onkin tunnetuin nyrkkeilyfilmi. Keskisarjan maailmanmestarin Jake LaMottan (s. 1921) elämästä sovitettu ja Robert De Niron (s. 1943) tulkitsema Kuin raivo härkä taas on sekin kuulu niin ohjaajansa kuin tähtensä takia mutta myös mustavalkoisena kuvatun tyylittelevyytensä vuoksi.
”Mitään Rocky-elokuvaa ei olla tekemässä”, uutisoi Lapin Kansa. Blogi EilenElokuvissa säesti, että ”Hymyilevä mies ei ole Suomen Rocky (1976) tai Kuin raivo härkä (1980), vaan kaunis elokuva unelmista ja rakkaudesta”. Transfugen sanoin mittelölle palttua antava ja suorastaan epädramaattinen leffa on ”anti- Raging Bull”, koska se ei tyrmää vaan hyväilee. Rockyn vastakohdasta puhuu myös Le Soir. Myös Les Inrocksin mukaan se ”on anti-Rocky tai anti- Raging Bull mutta ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva”. Total arvioi sen olevan ”niin kaukana Raging Bullista kuin mustavalkoinen kamppailuelokuva ylipäätään pystyy olemaan”. Ja TheUpComing jatkoi: ”Ei onneksi mikään Rocky-uusinnos. Leffa on yhtä ei-spektaakkelimainen kuin sen päähenkilö, itseään korostamaton hahmo, joka pakenee ammattinyrkkeilyn, sponsorien, lehdistön ja valokuvaajien säihkymaailmasta.”
Voi karsinoida toisinkin ja silti säilyttää saman rinnastuspisteen. ”Suomen vastine Rockylle ei ole ehkä niin eeppinen, mutta vähäeleisyydessään kenties vielä puhuttelevampi”, puntaroi Jylkkäri. Se muodosti Episodiakin pulmattomammin konjunktion ”Hymyilevä mies ja nyrkkeily”, eikä pitänyt aste-eroa suurempaa välimatkaa Stalloneen. Samoin Rocky-sarjaan – aina ”elokuvataiteellisesti kunnianhimoisesta” ykkösosasta heikompiin sequeleihin – viittaava Uljas totesi, että ”Hymyilevä mies sivuuttaa suuren spektaakkelin ja keskittyy pieneen, intiimiin draamaan”. Niin ikään AwardsCircuitille se oli ”aivan yhtä romanttinen kuin Rocky, joskin ilman suuria eleitä”. DorkShelfin mielestä se on kuin euroarthousella maustettu Rocky.
Rockyn nimeävät myös Bande à part, BFI.org, Irish Times, El Destilador Cultural, A.V.Club, Paste, Village Voice ja Metropoles. Scorsesen ohjaukseen taas viittilöivät The Guardian, Hollywood Reporter, The Independent, Irish Times, Filmtopp, Eye for Film, The Playlist, Paste, BlogDuCinema, Bande à part, Cineuropa ja SensCritique. Tylpimmin linjaa RogerEbert.com todetessaan, että Hymyilevä mies on Raging Bullin ”antiteesi”. Variety selittää: ”Yhdistelmä tosiasiapohjaista nyrkkeilyaiheista realismia ja eloisaa mustavalkokuvastoa saattaisi houkutella […] Kuin raivo härkä -vertailuihin, mutta tämä on paljon pienempi, varovaisemmin helläkätinen teos.”
Muut nyrkkeilyfilmit loistavat enimmäkseen poissaolollaan. Tuore Southpaw (2015) mainittiin BlogDuCineman ja Stuttgarter-Zeitungin kritiikeissä, vielä uudemmat Bleed for This (2016) ja Chuck (2016) nosti esiin The Independent. Ranskalaiseen La Mômeen (2007) ja Michael Mannin Aliin (2001) viittilöi Transfuge, siinä missä saksalaisen Herbertin (2015) ja slovakialaisen Kozan (2015) muisti Die Tageszeitung.
Vanhemmista CinemaScope poimi Body and Soulin (1947) ja – Pastenkin mainitseman – The Set–Upin (1949), Bande à part taas Gentleman Jimin (1942). Ne kolme listasi myös Alanen. Elokuvahistorian tuntijana hän tiesi lisätä niiden sekä Rockyjen ja Raging Bullin rinnalle nämä: Battling Butler (1926), The Ring (1927), The Milky Way (1936), Golden Boy (1939), Somebody up There Likes Me (1956), Fat City (1972), Hard Times (1975), Pulp Fiction (1994), When We Were Kings (1996), The Boxer (1997) ja Million Dollar Baby (2005) – siis vain sanoakseen, että Hymyilevä mies ei tunne koko traditiota. On kaikki syy tulkita sitä Alasen vihjaamalla mutta käyttökelvottomaksi näkemällä perinnetietoisella otteella.
Yhteyksien kiistämisestä korostamiseen
Nyrkkeilyn sorsimista tulkinnoissa perustellaan eri tavoin. Jos esitettäisiin niin vahva väite, ettei Hymyilevä mies juuri ollenkaan käsittele tätä lajia tai kulttuuria, kävisi vaikeaksi tarkastella nyrkkeilyharjoituksissa ja -promootioissa tai -ottelussa viettyviä kohtauksia. Ne jouduttaisiin toteamaan joko täyteainekseksi tai symboliksi jollekin muulle. Se olisi omituinen liike juuri seitsemännen taiteen äärellä, joskaan ei aivan tavaton. Vaikkapa Bressonin töistä kirjoitetaan useinkin niissä nähtävistä asioista kovin herkästi korkeille abstraktiotasoille ponnahdellen.
Parhaimmillaan Mäki-leffan kriitikot ovat kuitenkin onnistuneet oikeuttamaan tapansa toppuutella nyrkkeilyn etusijaa. Variety sanoo sen muistuttavan paremminkin Paweł Pawlikowskin (s. 1957) Idaa (2013) ”kuin mitään vertailtavissa olevaa urheiluelokuvaa”. Mielleyhtymä puolalaisteokseen voi tuntua hieman huokealta, mutta se sekä osuu riittävästi että perustelee rinkimätkinnän merkityksen kaventamista. Nyrkkeilijäelämäkerralta ei monikaan odottaisi yhtymäkohtia nunnafiktioon, joten on periaatteessa paikallaan suitsia knekkauksen painoarvoa siinä. Lisäksi Hymyilevä mies ja Ida ovat kumpikin 2010-luvun välieurooppalaisia mustavalkofilmejä, joiden tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1962.
Kumma kyllä, vertailut tapahtumavuoden aikoihin valmistuneisiin elokuviin ovat harvassa. Nuivasti suomalaiselokuvaan suhtautuvan Téléraman mukaan se tuo mieleen Miloš Formanin (s. 1932) varhaistyön Vaaleaverikön rakkaus (Lásky jedné plavovlásky, 1965). The Guardianin viittaus nuoren François Truffaut’n (1932–1984) 400 kepposeen (Les quatre cents coups, 1959), VideoSöndagin rinnastus D. A. Pennebakerin (s. 1925) Don’t Look Backiin (1967) ja El Periodicon väite kaltaisuudesta ”60-luvun erinomainen puolalaiselokuvan” kanssa jäävät yhtä irrallisiksi, puhumattakaan TheLondonEconomicin irtokommentista: ”kuin Goddard–Bergman-hybridi”. Svenska Dagbladetin ehdotus, että Kuosmanen olisi omaksunut filmikerrontansa tunnusomaisen ”sävyn” 60-luvun alun ranskalais-, italialais-, brittiläis-, ruotsalais- ja tšekkiläisrainoista, jää sekin turhan summittaiseksi. Oivaltavammin HS ja CineQuaNews puhuvat läheisyydestä ”uuden aallon klassikoihin” ja sukulaisuudesta Tony Richardsonin (1928–1991) Kaikkein kapinallisimpaan (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962), joka on avainvuodelta ja varaa urheiluteemaan työväenluokkaisin painotuksin. Sen mainitsee myös BFI.org lisäten kaksi muuta brittiläisen new waven kyynisehköä hedelmää, A Taste of Honeyn (1961) ja Billy Liarin (1963): niitä ”hilpeämpi” Hymyilevä mies nostaa ne yhtä kaikki esiin ”sekoituksessaan yhteiskunnallista satiiria, eksentristä huumoria ja pökerryttävää rakkaustarinaa”.
Kuva: Kuokkasen kuvaamo / Elokuvayhtiö Aamu (2016).
Mutta 70-lukulaisen väri-Rockyn ja 40–50-luvuille sijoittuvan 80-luvun mustavalko- Raging Bullin valikoituminen sen pääverrokeiksi ei kerro hyvää kriitikoiden halusta tai kyvystä skarpata. The Playlistin villimpi kosketuspinnan haeskelu valokuvataiteilija Bruce Weberin (s. 1946) dokumentista Broken Noses (1987) tavallaan vahvistaa vaikutelman lajityyppituntemuksen puutteesta. Alasen filmilistassakin on oireellinen aukko rainojen Kadun kuningas (1956) ja Kova kaupunki (1972) välissä.
Ralph Nelsonin (1916–1987) ohjaama Viimeinen erä (Requeim for a Heavyweight, 1962) voisi hyvin olla ensimmäinen tarkasteltava tapaus. Sen tarina lajistaan vieroittuvasta kehäraakista on muutenkin osin samaa maata kuin Hymyilevä mies. Kiitettyyn elokuvaan on soviteltu (Variety) samaa ”luonnetutkielma”-avainsanaa, johon turvauduttiin myös suomalaisuutuutta ruodittaessa (Hollywood Reporter, Slant, TheList ja BackseatMafia). Toinen ilmeinen vertailukohta on eurooppalaista tekoa: (tšekko)slovakialaisen Peter Solanin (1929–2013) Nyrkkeilijä ja kuolema (Boxer a smrt, 1963) kertaa Auschwitzissa hengestään otelleen olympiaboksaajan Antoni Czortekin (1915–2003) vaiheet. Siinäkin uuden aallon tuotteessa on siis teemana mittelypakko. Kolmas 60-luvun alun vertailukohta on Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) Mitta on täysi (L’ainé de Ferchaux, 1963), jossa nyrkkeily tarjoaa lähinnä taustan toiselle päähenkilölle. Värielokuvan alkukrediittien aikana häntä esittävä Jean-Paul Belmondo (s. 1933) ehtii kuitenkin kamppailla matsinsa – ja hävitä vapautuakseen uuteen seikkailuun.
Aikahaarukkaan mahtuu muutakin jännää. Kadun kuningasta ilmeisempi hengenheimolainen suomalaiselle on nyrkkeilypromootion viheliäisyyden äärimmilleen pingottanut Kuta kovemmin he kaatuvat… (The Harder They Fall, 1956). Myös Viimeinen ottelu (World in My Corner, 1956) paneutuu promotoinnin lainsuojattomuuteen ja nyrkkeilijän osaan heittopussina. Rakkaustarinan ja nyrkkeilyelämäkerran yhdistäjäksi hahmottuu taas Andre De Tothin (1913–2002) Morfiinin orjat (Monkey on My Back, 1957). Niin mediapaineen kuin rakkausaiheenkin käsittelyssä rinnastuksia voi tehdä Martin Rittin (1914–1990) Ylpeään jättiläiseen (The Great White Hope, 1970).
Hämmästyttävintä on jättää pois kuvasta Luchino Viscontin (1906–1976) Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960). TheUpComing noteeraa sen mutta tyytyy heittämään, että tältä italialaisfilmi näyttäisi, jos se tapahtuisi Helsingissä. Kun arvostelussa viitataan saunakohtauksiin Mäki-tarinassa, olisi voinut muistuttaa Roccossa vilahtavasta hikimajasta. Toisena poikkeuksena Die Tageszeitung rinnastelee lupaavasti mutta yliolkaisesti Viscontin työn ja suomalaisfilmin piirteitä. Mutta vasta-Rockysta ja –Raging Bullista hokeminen alleviivaa anti-Roccosta vaikenemista. Ehkä Hymyilevä mies on vahvin vastaväite juuri Viscontin kappaleen naisiin kohdistuvalle väkivallalle.Vrt. Roccosta hiiskumaton VideoSöndag: ”Tämä filmi ei käsittele maskuliinista koodattua väkivaltaa, jota nyrkkeilyfilmien odotetaan käsittelevän.” Ja kun vastaavat piirteet vyöryvät päälle Broken Blossomsista Mark Robsonin (1913–1978) The Championin (1949) kautta Raging Bulliin, tulkinta nyrkkeilyelokuvalajityyppiin mahtumattomuudesta tai sen vastaisuudesta voisi täsmentyä.
Eikö Hymyilevä mies olisi sattuvampaa katsoa nyrkkeilyaiheisten elokuvien pitkän ja leveän perinteen (jollei välttämättä genren) jatkona kuin sen jotenkin ihmeen kaupalla ohittavana suorituksena? Tämä vaatisi luopumista harhaluulosta, jonka mukaan tradition teelmät viihtyvät yksinomaan hutkimisen – ja ylimalkaan muusta yhteiskunnasta ja olemisesta irrotetussa – erillissfäärissä. Eikö muka Matti Ijäksen (s. 1950) Haaveiden kehä (2002), johon Hymyilevä mies allusoi esimerkiksi saunapainonpudotuskohtauksessaan, käsittele nimenomaan kehän ulkopuolisia elämänkysymyksiä? Eivätkö sekä Bleed for This (2016) että David O. Russellin (s. 1958) The Fighter (2010) keskity luonnekuvaukseen ja perhedynamiikkaan? Nyrkkeilyaiheen vieronta näkyy yhtaikaa tietämättömyytenä sitä työstäneistä valkokangastuotoksista ja ennakkoluuloina niitä kohtaan. Kun jotkut arvostelijat huomaavat Mäki-pätkässä ”metaelokuvallisen” ulottuvuuden – päähenkilöstä valmistellaan dokumenttifilmiä – he eivät jostain syystä yhdistä tätä esimerkiksi The Fighterille ratkaisevaan samaan ulottuvuuteen vaan antavat ymmärtää sen olevan jotain kolhintaleffoja fiinimpää.
Joissakin resensioissa sentään avautuu näkymä pikemminkin perinteenkäyttöön kuin -välttöön. DeutschlandRadioKultur.den mukaan Hymyilevä mies todistaa sankaruusteeman hylätessäänkin rinkiurheilun ja sitä käsittelevän elokuvallisen ”kerrontamuodon” energisyydestä. Sydsvenskan puhuu nyrkkeilyelokuvatyypillisyyksiin viitattuaan suomalaistyön jännittävästä ”päinvastoin-dramaturgiasta”. El Destilador Culturalin sanoin se tekee nyrkkeilyleffalle saman kuin Thin Red Line (1998) sotaelokuvalle, mutta CineFestivais.br muistuttaa, että kehäurheilufilmeissä yleisestikin pääottelun hetkeen pakkautuu kaikenlaisten ristiriitojen törmäys. AwardsCircuit sanoo Kuosmasen ”lisäävän omaperäistä kierrettä klassiseen nyrkkeilyelokuvaan” päätymällä ”suuria eleitä” karttamalla romanttisiin tehoihin ja havahduttamalla siihen, että ”ammattiurheilua ympäröivästä spektaakkelista nauttivat usein enemmän fanit kuin urheilijat”. Entertainment.ie toteaa suomalaistyön mukautuvan genren perinteisiin, mutta käsittelemällä sisäisen kamppailun teemaa ”täysin eri tavalla”. IonCineman mukaan sen ”sekalajityyppi” ja ”vastakarvaan” toimiminen tekevät ihmeitä ”urheiludraamalle”. Linkswende näkee sen ”leikkivän genren kulahtaneisuuksilla”.
Otetaan vielä kaksi poimintaa. Pasten mukaan Hymyilevä mies on ”nyrkkeilyleffan vakiotrooppien ja -asenteiden läpikotainen purkutyö” ja ”lajityypin nurinkääntö”. Irish Timesin mukaan se ”kuvittelee nyrkkeilyaltavastaajatarinan uudeksi lämpimänä, romanttisena draamana”. Kummassakin näistä arvosteluista painotus jää silti enemmänkin kehäfilmien vastustamiseen kuin luovaan muokkaamiseen. Kunst und Film katsookin sen nimenomaan lajityyppinsä kaavojen vastaiseksi. CineQuaNews puhuu urheilijatarinan kerrontakaavojen ja palvomistottumusten särkemisestä, Frankfurter Neue Presse lajinsa virttyneisyyksistä kieltäytymisestä ja Szene-Hamburg ”klassisen urheiluelokuvan joutsenlaulusta”.
The Young Folks saa enemmän irti aihelmasta. Suomalaistyö vain ”näyttää kumoavan nyrkkeilyleffan jokaisen kutyymin”, sillä enempäänkin ylletään kuin lajin ”klišeiden keskeytykseen”. Esille pääsee ”ritualistisen tarinankerronnan” sijaan ”kokonaisvaltaisempi humanistinen kokemus”. Sen turvin ”lajityyppiin tuodaan parrasvalojen ulkopuoliset riemuvoitot”, joille se ei ”hedonistisine periaatteineen” ja voitto-obsessioineen ole tehnyt oikeutta. ”Ei ihme, että Fat Cityn, Rockyn ja Raging Bullin kaltaiset (nyrkkeilyurheilun juhlinnan suorastaan kieltävät) filmit nähdään genrensä suurimmiksi.” The Young Folksin mielestä siis Hymyilevä mies vaikuttaa kieltävän lajityypin, mutta laajentaakin jo valmiiksi pitkälle ehtinyttä itsetietoisuutta ja -kritiikkiä. Latteuksilla kyllästetty ”genre voi yhä yllättää käänteissään”. Hieman samaan tapaan mutta aforistisemmin arvioi Globe & Mail: ”Tämä on ja on olematta nyrkkeilyelokuva.” Kantaa perustellaan toteamalla, että ”Kuosmanen ei ole tavannutkaan sellaista nyrkkeilyelokuvakuluneisuutta, jota hän ei pystyisi vaivihkaa välttämään”.
Ansiokkaimmin asiaa pui muulloinkin etevä CinemaScope. Se kiittää taitoa ”suistaa nyrkkeilypätkän kauhtuneimmat keinot ja samalla käyttää niitä hyväkseen”. Tulkinnalle sinänsä tarpeettomasti mutta sitä asiallisesti taustoittavasti arvostelussa mainitaan ohjaajalta puuttunut ”aiempi kiinnostus niin periodifilmeihin kuin nyrkkeilyynkin” ja Joyce Carol Oatesin (s. 1938) avulla löytynyt näkökulma aiheeseen. CinemaScopen mukaan Hymyilevä mies saattaa sopusointuun Mäki-biografian ja 40-luvun ydinleffat päätyen ”tietäväiseen otteeseen nyrkkeilymaailmasta”Vrt. ScreenDailyn haastattelu, jossa Kuosmanen vastaa kysymykseen ”Et sitten tainnut perehtyä Rockyyn ja Raging Bulliin?” näin: ”Katselin monia nyrkkeilyelokuvia ja -dokumentteja. Ja luin kirjoja: suosikkini oli Oatesin Nyrkkeilystä. Näin monta huonoa nyrkkeilyfilmiä ja ajattelin, että ei tästä mitään tule […]. Oatesin kirja antoi rohkeutta jatkaa.” Rockyn sijaan Skolimowskin Nyrkkeilyä sekä The Set-Upia ja Body and Soulia tähdentäen hän jatkaa: ”Maailmalla on myös tehty monia nyrkkeilydokumentteja tuntemattomista ottelijoista. Esimerkiksi Sons of Cuba [2009], jossa nuoret oppivat nyrkkeilemään. Mutta aloin myös pitää matsien katsomisesta, ja omat reaktioni siihen, miten katselin nyrkkeilyä, sen kuin mutkistuivat.” Vrt. myös toinen jututus Wellinski 2017, jossa haastattelija sanoo, että Hymyilevä mies ”ei ole nyrkkeilyelokuva” ja että ”se on toisenlainen nyrkkeilyelokuva”. Kuosmanen saa selittää: ”Minulle oli tärkeää nähdä, miten muut ohjaajat ovat ohjanneet nyrkkeilyurheilua, sillä selvästikäänhän [nyrkkeilyelokuvissa] ei ole kysymys pelkästään nyrkkeilystä.” Movie Makerin kuulemana hän puhui samaan tapaan: ”Jos joku hakee perusnyrkkeilyfilmiä, tämä on varmasti pettymys. Mutta jos etsii perusnyrkkeilyfilmiä, niin menisikö katsomaan suomalaista arthouse-elokuvaa. [Naurua.]” Haastattelijan sanoin filmi ei ole ”perinteinen nyrkkeilyelokuva”.’ Seuran haastattelussa Kuosmanen tyypiteltiin kaikeksi muuksi kuin ”nyrkkeilymieheksi”, joka pääsi tilittämään: ”Olen aina vierastanut nyrkkeilyn mainostamiseen liittyvää uhoa.” Haastattelija kertoi ja kommentoi: ”Lopullisesti Kuosmanen syttyi nyrkkeilyelokuvalle nähtyään dokumentin Mäen ja Mooren ottelusta. […] Mutta Hymyilevä mies ei ole perinteinen nyrkkeilyelokuva. Se on sympaattinen kuvaus omien odotusten asettamisesta.”. Lisäapua tuli puolalaisdokumentista Nyrkkeily (Boks, 1961), jonka Jerzy Skolimowski (s. 1938) teki amatööriottelijataustaansakin nojaten: Andrzej Wajdan (1926–2016) uusiaaltoelokuvassa Yön leikit (Niewinni czarodzieje, 1960), jossa myös Roman Polanski (s. 1933) tekee sivuroolin, Skolimowski esittääkin nyrkkeilijää. CinemaScope leikkaa tästä taitavasti itse asiaan: Hymyilevä mies ei jätä hyödyntämättä perinteelle ominaista machoilukuvastoa (kuten muskeliesittelyä) mutta limittää ne niitä horjuttaviin kuvaseuraantoihin (kuten vessanlattiaoksenteluun). GQ korostaakin koomisia ja absurdeja esinäytöksiä ottelulle tässä ”lajityypin uudelleen keksivässä” ja ihastuttavan ”keveyden” tavoittavassa teoksessa.
Kuva: Kuokkasen kuvaamo / Elokuvayhtiö Aamu (2016).
Lopuksi
Hymyilevä mies on saanut arvostelijoilta valtavat määrät ansaittua suitsutusta. Cahiers du Cinéman vuodatus ”aseistariisuvasta charmista” kertautuu käytännössä puntaroinnista toiseen. Innostumattomat kritiikit esimerkiksi Slantin ja Avoir à Liren tapaan ovat olleet selvästi vähemmistössä, suorastaan moittivat harvinaisia. Libérationin ja Dimanchen valitukset sen kyvystä välittää vain kaunisteltu ja tyhjä kuva häviämisen arvosta ei saa juuri tukea muista resensioista, vaikka Iltalehti jakaakin saman perusnäkemyksen. Kiintoisasti Mäkeä tulkitsevan Jarkko Lahden (s. 1978) yli-ikäisyydestä ei pahemmin anneta pyyhkeitä. La Croix huomauttaa siitä vain kehuakseen päänäyttelijän hienosyistä sieluntilan tulkitsemista.Lahti esittää siis 38-vuotiaana 25-kesäistä Mäkeä. Kontrastiksi Eero Milonoff (s. 1980) saa tulkita itsensä kanssa yhtä vanhaa Elis Askia. Lahden castäykselle on kaikki hyvät syyt, ja liian iän näkyminen on tulkittavissa sisäänpäin kääntyneen miettiväisyyden syventämiseksi. Hänen Mäessään ei ole Anthony Quinnin (1915–2001) Requiemiin tekemää eilispäivänsankaria vaan kypsää harkintaa. Edvin Laineen (1905–1989) Tuntematon sotilas (1955) antoi 42–46-vuotiaiden Leo Riutun, Kale Teurosen ja Kaarlo Halttusen esittää parikymppisiä sotamiehiä. Nykykatsannossa lähes bisarriksi koettu erisukupolvisuus ymmärrettiin aikoinaan luonnekuvan tekemisessä vaatiman kokemuksen sanelemaksi. Mäkeä tulkitseva Lahti istuu osaansa niin ulkomuodoltaan ja liikkeiltään kuin katseiltaan ja puheenparreltaan. Ja Kuosmanen varmistaa, etteivät roolityöt ole Laineen lohtukappaleen tapaan kuin kupleteista reväistyjä, vaan osa soljuvaa ja oman maailmansa rakentavaa kinoa. Kuin siinäkin ”ensimmäisestä tuntemattomasta” irtautuen Hymyilevä mies ei ole vuorosanajuhlaa – vain harva repliikki uhkaa muodostua ikimuistoiseksi – vaan ilmeiden ja eleiden virtaa. Se ei kuitenkaan luisu suomalaiseen perustyyliin väljäksi ja laahaavaksi tuijotteluksi. Yleisesti ottaen saksankielisellä kulttuurialueella ja myös englannin valtamailla Kuosmasta on ylistetty yhtenäisemmin kuin ranskaksi. Monissa saksalaisissa arvosteluissa nähdään Bayern Radion tapaan elokuvassa ihastuttavaa kaurismäkeläistä ”lakonisuutta”.
Hymyilevä mies ei ole näyttäytynyt kovinkaan poliittisena elokuvana. Tämä on sikäli yllättävää, että se kertoo kuitenkin kahdesta työväenurheiluliittolaisesta nyrkkeilijästä ja sivuaa myös ideologioita. Saksalaisten Marx21-, Linkswende- ja Kinocritics-verkkosivujen poikkeusarvioissa on tähdennetty Mäen laitavasemmistolaista vakaumusta. Mutta yleisesti filmin ei ole katsottu ainakaan alleviivaavan ”Kokkolan leipurin” aatteellista sosialisaatiota tai hänen ja vertaistensa organisoitumista ja edunvalvontaa. (Ulkomaalaisissa kritiikeissä tuskin on ymmärretty paakariliikanimen karumpaa puolta: 50-luvun Nykysuomen sanakirjakin sentään vielä ilmoitti teonsanan ”leipoa” heti toiseksi, kuvaannolliseksi merkitykseksi ”käsitellä jotakin kovakouraisesti, hakata, mukiloida, piestä, pehmittää, möyhiä tms.”)Vrt. esim. Cinevue: ”Olli Mäki (Jarkko Lahti) on vaatimaton leipuri, miellyttävä ja neuvokas mies, joka tuntuu olevan valtavan etäisyyden päässä nyrkkeilyyn yleensä yhdistettävästä rajuudesta ja tiikerinsilmäasenteesta.” Kuosmasen mestariteos ei vertaudu esimerkiksi Jim Sheridanin (s. 1949) The Boxeriin (1997) yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ristiriitojen avoimena perkauksenaKs. Kring-Schreifels 2016, joka selittää nyrkkeilyelokuvan sitkeän vetovoimaisuuden lajin itsensä suoraviivaisella draamallisuudella ja filmaattisuudella.. Oletetusti sitä kuitenkin tarkastellaan vielä poliittiseltakin kannalta, samaan tapaan kuin esimerkiksi Rockya on tutkittu yhdysvaltalaisen populismin perinteen ja etnisten jännitteiden näkökulmistaKs. Elmwood 2008, erit. 178–182..
Jonkin verran olisi tilaa miettiä leffaa ’pienen ihmisen’ teeman käsittelijänä. Tähän tuovat oman lisänsä kirjaimelliset seikat. Juonen kannalta olennainen seikka on se, että Mäki joutuu titteliottelua varten pudottamaan painoaan: hän vaihtaa kevytsarjasta (enintään 61,2 kiloa) höyhensarjaan (enintään 57,2 kg). Dialogissa myös pohditaan höyhen- ja kärpässarjan (enintään 50,8 kg) nimitysten logiikkaa. Abendzeitung jopa sortuu kuvaamaan filmin Ollia ”ujoksi mieheksi vailla suuria muskeleita”. Lahti on kuitenkin Tagesspiegelin osuvampien sanojen mukaan roolissaan varsinainen ”lihaskimppu”, eikä edes niinkään kaino kuin turhasta sosiaalisesta touhusta kiinnostumaton.
Alempien painoluokkien ottelijoista ei ole tehty niin paljon filmejä kuin raskastekoisemmista mittelijöistä. Rocky kertoo raskaan- (ei painokattoa) ja Raging Bull keskisarjan (enintään 72,6 kg) kamppailijoista; The Fighterinkin pääosassa on välisarjalainen (enintään 66,7 kg). Poikkeamia riittää alkaen vaikkapa Roy Del Ruthin (1893–1961) Winner Take Allista (1932) ja Richard Thorpen (1896–1991) The Crowd Roarsista (1938). Brasilialaisen Ugo Giorgettin (s. 1942) ohjaama Quebando a cara (1986) on dokumentti hänen aikoinaan kärpäs- ja höyhensarjoja hallinneesta maanmiehestään Éder Jofresta (s. 1936). Myös yhdysvaltalaisesta kevytsarjamestari Ray ”Boom Boom” Mancinista (s. 1961) on tehty dokkari 2013, ja hiljattain uutisoitiin, että ensi vuodeksi olisi tulossa ”paljon muutakin kuin nyrkkeilyä” sisältävä elokuva höyhensarjamestarista Willie Pepistä (1922–2006)Anthony 2014.. George Marshallin (1891–1975) komedia Punaisen Pöllön sankarit (Off Limits, 1954) esittää kevyensarjan nyrkkeilyn jo itsessään koomisena viitaten näin Chaplinin ja Keatonin varhaisiin kehäilveilyihin. Tästä suunnasta ei kuitenkaan saatane olennaista tulkinta-apua suomalaistyön ruotimiseen.
Yhteiskuntakriittisesti filmin jykevintä antia on kuvaus nyrkkeilyottelua ympäröivästä julkisuudenhallinnasta ja PR-toiminnasta. Tätä ulottuvuutta elokuvan vastaanotossa korostavat oikeutetusti esimerkiksi Time Out, Weser-Kurier, Der Standard, Epd-Film.de, SVT Nyheter, Mitteldeutscher Rundfunk, La Croix, Abendzeitung, Filmtotaal, Morgenpost, Asarnoj, Szene-Hamburg, Variety, DeutschlandFunk ja Factor Critico. Se tarjoaa ehkä parhaat eväät kumota Libérationin väitteet ”nostalgisesta” tyylittelystä. Elokuvaa on nimittäin lähes mahdotonta katsoa ajattelematta mediasuhteidenhoidon ja viestintäkoulinnan nousua sen kuvaamasta 60-alun tilanteesta nykypäivään. Hymyilevä mies voi hyvin perustaa voimansa upeisiin pyöräily- ja uimiskohtauksiinsa sekä yhdistelmäänsä näyttävää tekstuuria, paljasta tunneilmaisua ja vienoa humoristisuutta. Mutta mitä ilmeisimmin se lähentää treenaamista ja managerointia suhdetoimintaan, koska se on tämän päivän katsojalle tuttu ilmiö: jos elokuvassa on kriittinen ja emansipatorinen pyrintönsä ja sanomansa aikalaisvastaanottajilleen, se piirtyy lähes väkisinkin esiin tarpeena arvostella valmennuskonsulttihenkistä kehittämistä harmittomine ja haitallisine ilmentymineen. Sen varhaismuodoista Mäen pariskunta pyrkii vapautumaan Cahiers du Cinéman teroittamaan ”vieraantumattomuuteen”.
