Hallitustason äärioikeistolaisuus ja maan etu

”Perussuomalaisten kaiken politiikan keskiössä on aina Suomen kansallisen edun turvaaminen.”
Perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma 2022

”Terve kansallinen itsekkyys on perussuomalaisten kuningasnäkökulma politiikkaan, ja he katsovat sen lävitse kaikkia yksittäisiä asioita.”
Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä, Yle.fi 13.1.2020

”Valtionetu [ragion di stato] on tietoa [notitia] sopivista keinoista [di mezzi atti] perustaa, säilyttää ja laajentaa [a fondare, conservare e ampliare] hallintaa [un dominio].”
Giovanni Botero, Della ragion di stato (1589)

Perussuomalaisten ministereiden ympäri maailman huomatut ja tuomitut kytkennät äärioikeistolaisuuteen ovat johtaneet tänä kesänä historialliseen kansalliseen häpeään. Tarkkailijat ovat viitanneet mainehaittoihin Suomi-brändille tai maakuvan tärveltymiseen, mutta tapahtumien erittelyssä tärkeimmäksi kohoaa asia, josta puolue on itse taajaan pitänyt ääntä: oman valtion ja kansakunnan intressien vaarantuminen. Toimivaksi vaaliaseeksi muovattu puhe yleisestä kansallisesta edusta paljastui monille vasta nyt kovin erityisten pyyteiden maisemoimiseksi. Tutkijoiden, toimittajien ja muiden kansalaisten olisi säilytettävä kriittisyys voimissaan, jotta kyetään arvioimaan erityisesti demokratiaa rapauttavia liikkeitä, yhteiskunnallisen keskustelun vastuuttomia hämmentäjiä sekä oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja vapautta vastustavia poliittisia ryhmittymiä.

Petteri Orpon (kok) 20. kesäkuuta nimitetty historiallisen oikeistolainen hallitus joutui vaikeuksiin jo ennen kuin pääsi edes aloittamaan työtään. Elinkeinoministeri Vilhelm Junnila (ps) sai 29. kesäkuuta vain täpärästi eduskunnan luottamuksen äänestyksessä, joka seurasi hänen vuosien varrella julkisesti esittämistään rasistisista näkemyksistä sekä hyväksyvistä natsistisista ja muista äärioikeistolaisista vihjailuistaan. Kun presidentti Sauli Niinistö luonnehti tilannetta ”vähintäänkin kovin kiusalliseksi” ja yleiseksi käsitykseksi alkoi muodostua ulkomaista mediaa myöten se, että pääministeripuolue kokoomus suojelee antidemokraattista ääriajattelua, kaikki tällaiset ekstremismikytkentänsä jo kiistänyt Junnila joutui lopulta 30. kesäkuuta ilmoittamaan erostaan vanhoja sanomisiaan ja tekemisiään pahoitellen.

Tämä ei lopettanut hallituskriisiä.

Kuva: Sami Kero.

Heti perään nousivat esille uusien vallanpitäjien viittaukset niin sanottuun väestönvaihtoon. Useat näkyvimmistä perussuomalaisista poliitikoista joukossaan esimerkiksi sisäministeri Mari Rantanen, oikeusministeri Leena Meri ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio ovat julkisesti vähintäänkin myötäilleet näitä esimerkiksi Suomen sisäministeriön salaliittoteorioiksi arvioimia väitteitä, joiden mukaan viranomaiset ja vallanpitäjät muka edistäisivät tarkoituksellisesti ”kantasuomalaisten” korvaamista Afrikasta ja Lähi-idästä saapuvilla maahanmuuttajilla¹. Ajatuksella on lietsottu epäluuloa ja vieraskammoa, vaikka se perustuu pikemminkin vaaralliseksi todettuun valkoisen ylivallan ideologiaan kuin väestötieteelliseen tutkimukseen.

Aihe väistyi kesän edetessä varsin nopeasti polttopisteestä. Näin kävi siitä huolimatta, että esimerkiksi Frankfurter Allgemeine nosti sen 2. heinäkuuta esiin uutisjutussaan, jonka Suomen uutta hallitusta kuvannut otsikko kuului ”Fiasko heti alkuunsa”. Süddeutsche Zeitung taas käytti 4. päivänä nimitystä ”kauhukabinetti”.

Yhtä kaikki Junnila-tapauksessa aktiiviset suomalaiset sosiaalisen median käyttäjät ja muutkin kansalaisvaikuttajat jatkoivat ministereiksi kohonneiden perussuomalaisten toiminnan selvittelyä perinteisten tiedotusvälineiden seuratessa hitaammin perässä. Somekanavilla päästiinkin pian kokoamaan valtiovarainministerin ja perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran rasistisia ja maahanmuuttajiin kohdistuvalla väkivallalla fantasioivia verkkokirjoituksia. Ne olivat peräisin noin viidentoista vuoden takaa puolueen presidenttiehdokkaaksi 7. heinäkuuta ilmoittautuneen Jussi Halla-ahon silloisen Scripta-blogin keskustelufoorumilta eli niin sanotusta vieraskirjasta. Purra ei ensin suoraan myöntänyt olevansa nimimerkillä ”riikka” lähetettyjen viestien tekijä mutta totesi, ettei aio pahoitella siteerattuja lausumiaan, joista Iltalehti oli lyhyesti uutisoinut jo helmikuun alussa sotahistorioitsija Jussi Jalosen nostettua niitä esille Twitterissä. Kansalaisaktiivien tekemän perusteellisen työn pohjalta syntyivät illalla heinäkuun 10. päivänä Helsingin Sanomien ja Yleisradion verkkosivujen uutisjutut sekä Kymmenen Uutisten raportti populismitutkija Tuija Saresman haastatteluineen.

Purran tapaus eteni tämän jälkeen hurjaa vauhtia kansainväliseksi uutiseksi ja poikkeukselliseksi poliittiseksi tapahtumasarjaksi. Kun suuret ulkomaiset viestimet – näiden joukossa ruotsalainen Dagens Nyheter, virolainen Postimees, brittiläinen The Guardian, espanjalainen El País ja italialainen La Repubblica – lainasivat hänen äärimmäisiä lausumiaan isoin otsikoin ja presidentti Niinistö kehotti hallitusta sanoutumaan irti rasismista, ministeri taipui twiittaamaan anteeksipyyntönsä ehdittyään ensin julistaa, ettei pahoittelu ”tulisi mieleenkään”. Sitä seurasivat 11. heinäkuuta hallituspuolueiden puheenjohtajien yhteinen julkilausuma muun muassa sitoutumisesta antirasistiseen työhön ja 12. päivän tiedotustilaisuus, jossa Purra ja Orpo vakuuttivat keskinäistä luottamustaan ja lupasivat hallituksensa pitävän kiinni ohjelmaan merkityistä ”yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon periaatteista” jatkolausekkeineen: ”Kaikilla on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi Suomessa.”

Tiedotustilaisuus ei kuitenkaan poistanut epäilyksiä sen enempää oikeistohallituksen toimintakyvystä kuin Purran (entisen tai nykyisen) ajattelutavan soveltumisesta korkeimmassa poliittisessa vastuussa olevalle puolueelle. Kuten esimerkiksi Ylen TV-uutisissa huomautettiin tuoreeltaan, valtiovarainministeri ja PS:n puheenjohtaja ei Kesärannan puolituntisen aikana itse sanoutunut irti rasismista. Purra on myös blogissaan kirjoittanut esimerkiksi keväällä 2019 näkemyksiä, jotka rasistisuudessaan, muukalaisvihassaan ja epätasa-arvoisuudessaan ovat kirkuvassa ristiriidassa sekä julkilausuman että tiedotustilaisuuden vakuutusten kanssa. Kun Orpolta kysyttiin näistä 12. päivän A-Studiossa, hän sanoi vain uskovansa Purran katuvan kaikkia vastaavia tekstejään.

Ylimalkaan väitteet ”vanhoista” ja ”kontekstistaan irrotetuista” lausumista eivät pidä paikkaansa. Kotimaassa ja maailmalla kammoksutut tekstit eivät ole mitään harhailevan teinin etsintää vaan 31-vuotiaan ja 42-vuotiaan valtiotieteen maisterin kirjoituksia, joiden asiayhteys on nimenomaan ollut rasistisen maahanmuuttovastaisen ajattelun ja toiminnan kehittely yhdessä samanmielisten kanssa. Kuten mainittu blogipostaus muutaman vuoden takaa osoittaa, Purran aiemmat kirjoitukset ovat epäonnisen hairahduksen sijaan hänen poliittisen uransa perustaa. Ei ollutkaan yllätys, että hän ryhtyi heti suuren katumusharjoituksen jälkeen 13. heinäkuuta taas puolustamaan toimintaansa somekanavillaan: ”Kuten oli arvattavissa, nyt tähtäimessä on jo suora ja kaunistelematon puhe, maahanmuuttokritiikki ja politiikkatoimet. […] Yhtä varmasti kuin aina uuden perussuomalaisen virheen osoittelu jatkuu ja tulee jatkumaan, perussuomalaisetkin jatkaa linjalla, johon meillä on selvä mandaatti.”

Pääministeri joutui tekemään 14. päivänä Saksan-vierailunsa piinallisen julkisuuden ansaitusti ympäröidessä Suomen uutta johtoa. ”Me emme hyväksy minkäänlaista rasismia, natsismia tai ääriliikkeitä. Suomen hallituksessa ei ole äärioikeistolaista puoluetta”, Orpo väitti Berliinissä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa. Samaan aikaan pitkän linjan kokoomusvaikuttaja Kirsi Piha kirjoitti, että hallituksen olisi erottava, maltillisen oikeiston otettava etäisyyttä perussuomalaisiin ja ryhdyttävä torjumaan ”suomalaisten tulevaisuudelle haitallista ääriajattelua”.

Suurimman huomion kerännyt Purran kujanjuoksu jätti varjoonsa Junnilan seuraajan tapauksen. Wille Rydmanin (ps) noustua 5. heinäkuuta uudeksi elinkeinoministeriksi valintaa pidettiin heti perussuomalaisten härnäävänä ja uhittelevana protestina kokoomukselle, joka oli jättänyt toisen hallituspuolueen vaille täyttä tukeaan. Kansanedustajaksi ensimmäistä kertaa 2015 äänestetty poliitikko oli siirtynyt kokoomuksesta perussuomalaisiin tammikuussa 2023 sen jälkeen, kun HS oli julkaissut laajan artikkelin, jossa hänen kerrottiin häirinneen useita hyvin nuoria naisia vaikuttaja-asemansa turvin. Loikkarin ja kielteistä julkisuutta saaneen henkilön tuominen uudeksi elinkeinoministeriksi tulkittiin Purran vastavedoksi Orpon lisäksi myös medialle, joka perussuomalaisten mielestä harjoitti tiedonvälityksen sijaan ajojahtia. Junnilan toimia puolustelleen ja tämän arvostelijoita haukkuneen Rydmanin valinnasta kirjoitti kuitenkin yllättäen perusteellisimmin ja ankarimmin müncheniläinen Süddeutsche Zeitung. Se esitteli heti 6. heinäkuuta ”seuraavan oikeistopopulistisen ministerin”, kuvasi tätä tiukan linjan maahanmuuttovastaiseksi, kertoi HS-raportin nojalla tämän maineesta nuorten naisten ahdistelijana ja mainitsi Rydmanin myös yhtenä Iltalehti-toimittaja Ida Erämaan maalittajista tämän kirjoitettua 2. heinäkuuta perussuomalaisten hyökkäilyistä vapaata tiedonvälitystä kohtaan. Suomalaisessa julkisuudessa UusiSuomi.fi ja Ilta-Sanomat raportoivat saksalaislehden jutun pohjalta Rydmanin maailmalla saamista moitteista.

Kansallinen etu vaaliaseena ja historiallisena käsitteenä

Yllä kuvattu uuden hallituksen alkutaival on sujunut miedoimmin luonnehtien kangertelevasti. Suoremmin ilmaisten Suomelle on aiheutettu laajaa vahinkoa ja kaikille suomalaisille valtavasti häpeää. Ja tämän raskaan koettelemuksen maalle ja kansalaisille ovat järjestäneet ministerit, joiden tulee perustuslain mukaan olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja”.

Perussuomalaisten vaikuttajien demokratian ja ihmissoikeuksien kannalta vaarallisten ajatusten ja katsomusten levittämisessä on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle niiden räikeä ristiriita puolueen eniten korostaman poliittisen idean, arvon tai päämäärän kanssa. Niin eduskuntavaalien edellä kampanjatilaisuuksissa ja debateissa kuin sitä ennen ja sen jälkeen julkisuudessa muutenkin PS on vedonnut ’kansalliseen etuun’. Esimerkiksi jo elokuussa 2017 Purra, joka tuolloin toimi puoluetoimistolla suunnittelijan tehtävissä, twiittasi, että demareiden edustaman ”kehitysmaiden etu, globaali solidaarisuus” -linjan sijaan heillä oli tarjota jotain ehkei yhtä kaunista mutta vähemmän sumuista: ”kansallinen etu, sisäinen solidaarisuus”.

Käsite oli hänen pääsylippunsa perussuomalaisten ytimeen. Elokuussa 2021 puheenjohtajaksi valitun Purran ensimmäinen julkinen palvelus PS:lle oli sen ajatuspajalle Suomen Perustalle vuonna 2016 tehty suppea raportti nimeltä Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet. Se oli perussuomalaiseen ideologiaan sopiva mittatilaustyö ”maahanmuuton yleisestä ’rikollistumisesta’”. Lisäksi se oli tekijälleen tilaisuus tuoda puolueeseen entistäkin keskittyneempi painotus valtakunnanpoliittiseen intressiajatteluun: ”[V]altio, joka ei osaa tai halua ymmärtää ajaa omia etujaan, ei voi olla kovin kestävällä tiellä”, lausutaan raportissa heti alkajaisiksi. Sitten tutkaillaan sitä, ”mikä on riittävästi kansainvälisen lain mutta myös merkityksellisellä tavalla valtion ja sen kansan edun mukaista”. Ohjelmallisemmin Purra toteaa maahanmuuttopolitiikasta, että se on jopa pitkältikin imagokysymys: ”mikä valtio ’uskaltaa’ tehdä [kansainvälisistä sopimuksista] tulkintaa, joka palvelee enemmän sen omaa etua”.

Raportissa ”valtion” tai ”kansan etua” tarkastellaan ”yleisestä mielipiteestä” aina ”kansalliseen hyötyyn” ulottuvassa merkityskentässä. Otetaan etäisyyttä ”kaikkein liberaaleimmista näkemyksistä”, joita kansalaismielipide näyttää kavahtavan, mutta viitataan myös ”polarisoituneeseen keskusteluun”, jonka ”toisessa ääripäässä” luullaan kansainvälisen politiikan olevan ”automaattisesti oman valtiomme vastaista”. Niin ikään varoitetaan ”akateemisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen merkittävästä valtiovihamielisyydestä”. Omaa erittelyään aihepiiristä Purra luonnehtii pragmaattiseksi ja maltilliseksi: ”Sen sijaan, että omaa etuaan ajaviin valtioihin suhtaudutaan vihamielisesti, tulisi ymmärtää, että ne ovat ainoa konkreettinen mahdollisuus sille, että mikään kansainvälinen tai globaali haaste voidaan ylipäänsä kohdata.”

Hän kuvaa innostuneesti tanskalaisten tottumusta puhua ujostelematta ”kansallisesta edusta” maahanmuuttoasioissa. Sen sijaan EU-tasoinen politiikka on osoittanut toimimattomuutensa, joten Suomenkin ”pitää pelata varman päälle” eli ”toimia oman edun mukaisesti”. Ja vaikka Purra siis viittasi mahdollisuuteen vaalia rohkeaa imagoa tässäkin suunnassa, hän ottaa raporttinsa päätteeksi – ja sen alaotsikon Imagon suojelusta rajojen suojeluun mukaisesti – etäisyyttä maailmanparannukseen ja julkikuvan kohenteluun: ”Rajojen, valtion ja kansalaisten edun täytyy nousta kansainvälistä imagoa ja maailman pelastamista korkeammalle.”

Näitä korostuksia ja itse avaintermin eri muunnelmia PS on sittemmin pyrkinyt ajamaan elokuussa 2021 puheenjohtajaksi valitun Purran luotsaamana entistäkin vahvemmin. Varsinkin kevään 2023 eduskuntavaaleihin puolue kävi vetoamalla toistuvasti ’kansalliseen etuun’.² Nyt myös Halla-ahon presidenttikampanja-avauksessa heinäkuussa 2023 teroitettiin ’kansallista kokonaisetua’ kaikessa toiminnassa.

Itse käsite juontuu toisesta ja ehkä oudomman kuuloisesta ajatusvälineestä. ’Valtiojärki’, ’valtiojärkisyy’, ’valtio-oikeutus’ tai ’valtionetu’ sisältyi savoijilaisen jesuiittaoppineen Giovanni Boteron (n. 1544–1617) Venetsiassa julkaiseman tutkielman Della ragion di stato (1589) otsikkoon. Tässä teoksessa nostettiin jo aiemmilla kirjoittajilla esiintynyt ilmaisu ratkaisevaksi hallitustaidon asiaksi: myöhemmissä lisäyksissään kirjoittaja vielä teroitti – yllä olevaa mottolainausta täydentäen – ihmisten tai ”kansojen lujaa hallintaa [dominio fermo sopra popoli]”. Botero pyrki kuitenkin sitomaan tarkoittamansa tiedon ja mahdin hyveeseen ja viisauteen: yleinen ja kaikkia koskeva hyvä erotuksena kaikista erityisistä hyvistä oli moraalisesti kunniakasta valtiollista järkeilyä, jota hallitsijan tuli palvella ja toteuttaa kaikissa toimissaan ja joka oikeuttaisi hänen asemansa ja tuottaisi hallituissa hyväntahtoisuutta uhon sijaan. Tämä näkemys suuntautui etenkin Niccolò Machiavellia (1469–1527) ja hänen häikäilemättömäksi nähtyä ruhtinaskuvaustaan vastaan.

Usein mainittu esimerkki etenkin ranskalaisessa raison d’état -muodossaan tunnetun käsitteen voimasta onkin Ranskan tapa osallistua 30-vuotiseen sotaan. Pääministerinsä Armand de Richelieun (1585–1642) johdolla se ei asettunut katolisten vaan protestanttisten maiden puolelle, koska valtion elintärkeät ja ylimmät edut – viime kädessä sen olemassaolo ja sen oikeutus eli raison d’être – riippuivat pikemminkin poliittisista liittolaisuuksista, strategioista ja kulloisenkin tilannearvion vaatimista toimista kuin uskonnollisesta, hengellisestä tai henkisestä yhteisyydestä.³

Virtaus veikin kohti yksittäisten kansallisvaltioiden nationalistisesti ymmärrettyä valtion toiminnan perustelua ja oikeutusta. Kun saksalainen Friedrich Meinecke (1862–1954) sata vuotta sitten kirjoitti Staatsräsonista ja Staatsinteressestä kokonaisen historiikin, hän tukeutui nimenomaan machiavellilaiseen tehokkaan hallintataidon ajatukseen ja esitti sen ja koko ”valtiojärjen moderniksi mestariksi” niin sanotun reaalipolitiikan edustajan Otto von Bismarckin (1815–1898), joka kohosi Preussin pääministeristä yhdistyneen Saksan ensimmäiseksi valtakunnankansleriksi. Hänen tapauksessaan ’kansallinen etu’ merkitsi enemmän tai vähemmän samankielisten ja -kulttuuristen – muttei niinkään samanuskoisten – pikkuvaltioiden kokoamista suurvaltakunnaksi ja moderniksi kansallisvaltioksi, joka sopi uuteen ”militarismin, nationalismin ja kapitalismin” kolmoismahdin leimaamaan aikakauteen.⁴

Menemättä syvemmälle käsitteen historiaan voidaan leikata kohti nykyisiä asetelmia. Saksasta 1937 Yhdysvaltoihin siirtynyt politiikan ja kansainvälisen oikeuden tutkija Hans Morgenthau (1904–1980) kuului niihin ’poliittista realismia’ puolustaneisiin teoreetikoihin, jotka nostivat tästä perinteestä ja 1700-luvulta alkaen virinneestä kansallisuusaatteesta kummunneen ’kansallisen edun’ kutakuinkin kaiken ulkopolitiikan avaimeksi. Morgenthaulaisia painotuksia on sittemmin hyödynnetty konservatiivisen ja jopa aggressiivisen ajattelun tukena, vaikka tutkija itse esimerkiksi vastusti Vietnamin sotaa ja liitti intressipohdintaan aina moraalisen harkinnan välttämättömyyden.⁵ Yhtä kaikki viimeistään 70-luvulle tultaessa kansainvälisen oikeuden ja yhteistyön jyräävä ’kansallinen etu’ oli Joseph Frankelia lainaten käynyt ”epäsuosituksi” ja yhä useampi piti luontevana ajattelumallina jonkinlaista internationalismia.

Mutta uuskonservatiivit ovat 80-luvulta lähtien nähneet Boteron populaaristamassa taikasanassa tai sen moderneissa seuraajissa jälleen vinhaa käyttökelpoisuutta. Nykypäivän politiikantutkijoista esimerkiksi kanadalaiset Drache & Froese huomauttivat vuonna 2022 ’kansallisen edun’ paluusta osana uuden vanhoillisen oikeistopopulismin aaltoa. Valtiota pyydetään hätiin turvaamaan kansallisiksi tunnistettuja asioita, mutta väitettyjen yleisyyksien tai kattavien yhteisyyksien sijaan ajetaan tosiasiassa puolue- tai ryhmäetuja ja toimitaan ”antiliberaaleina häiritsijöinä” (disrupters).

’Maan etu’ voidaan periaatteessa aina ymmärtää sen historia ja siihen liittyvät kamppailut syrjään pannen. Ikään kuin ajattomalta ytimeltään se tuntuisi vain muistuttavan siitä, että politiikassa on kysymys erilaisten, keskenään risteävien kiinnostusten ja pyyteiden sovittamisesta yhteen niin, että jonkin laajan kokonaisuuden – kuten (kansallis)valtion – hallitseminen voidaan hoitaa riittämiin kaikkien etuja ajaen ja yhteistä intressiä suosien. Tällaista yleisyyden tasoa ja erilaisten ryhmäkuntavaateiden tarkastelussa hyödyllistä käsitteellistä apuvälinettä tarvitaan luultavasti edelleen, joskin sen käyttelyssä tulee olla varovainen.

Tosiasiassa myös raison d’état on kuitenkin poliittisen kiistelyn kohde siinä missä kaikki muutkin suuret ajattelua ja toimintaa ohjailevat käsitteet. Nykytilannetta leimaa jo Suomessakin se, että vaikutusvaltaansa kasvattaneet maahanmuuttovastaiset piirit vetoavat mielellään tällaiseen kokoavaan näkymään, jota heidän politiikkansa väitetysti palvelee paremmin kuin muut vaihtoehdot. Perussuomalaisittain käytetty ’kansallinen etu’ näyttää haluavan sanoa sen omalle kannattajakunnalle, että toisten kansojen hyvää ei ajeta vaan ainoastaan (perus)suomalaisten. Samalla käsite on sopivan salonkikelpoinen nostettavaksi parlamentaariseenkin mahtiasemaan pyrkivän ryhmittymän kärkihankkeeksi: kukapa tässä maassa vastustaisi mitään sellaista hyvää, joka olisi luvatusti koitumassa suomalaisille ja Suomelle kokonaisuudessaan.

”Kansallinen etu on meille tärkein.” Näin tiivistetään asia myös Perussuomalaisten vaihtoehtobudjetti 2022:ssa. Ehkä muotoilu onkin sopivan paljastava, pyrkiihän se suorastaan omimaan kansalliset – ja siten kai kaikille suomalaisille kuuluvat – merkittävyydet ”meille” muttei muille. Perussuomalainen tapa vedota ’maan etuun’ on yhdenasianliikkeeltä harvinaisen paksua puhetta ja kätkee samalla kamppailun vallasta. Puolue väitti vaalien edellä olevansa koko Suomen asialla, vaikka lähestyi esimerkiksi perinteisesti keskustaa äänestäneitä kansalaisia lupaamalla näille täysin keksittyä mahdollisuutta irrottautua kansainvälisistä sitoumuksista. PS:n röyhkeimpiin eleisiin tällä alueella kuuluukin ”sinivalkoinen siirtymä”, jossa vaaditaan ilmastotavoitteiden jäädyttämistä ’kansallisen edun’ nimissä tieteestä piittaamatta. Toiminnan tuhoisuutta kuvastaa yleisemmin tiedeyhteisön ja laatujournalismin pitkäjänteistä valistustyötä vesittävä ja niin Suomen kuin koko maapallon elintärkeitä intressejä uhkaava vastavalistus jo kauan ennen maakuvan pilaamista kesällä 2023.

Valtionedun käsitteellä voidaan piilottaa ristiriitoja niin tulkinnoissa kuin yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Aivan samoin toimitaan muussakin populistisessa puheessa yhdestä ja yhtenäisestä kansasta, jota populistit itse rientävät edustamaan kuin itseoikeutetusti. Tällaisen kansa- ja kansakuntapuheen kuvitteellisuus näkyy hyvin uuden hallituksen rakoilussa ja jakaantumisessa esimerkiksi maahanmuuttoa ja Euroopan unionia koskevissa asioissa. Ja sen toimikauden alkuun osuneet skandaalit näyttävät tehokkaasti perussuomalaisittain ymmärretyn ’kansallisen edun’ harhaisuuden.

Tämän kirjoituksen toinen mottolainaus on Markku Jokisipilän tammikuussa 2020 Yleisradiolle antamasta haastattelusta. Hän ei tyytynyt siinä vain kuvailemaan PS:n toimintaa vaan esitti siitä myönteisen arvion: ”Muut puolueet nähdään Jokisipilän mukaan epäonnistujina kansallisen edun valvonnassa.” Poliittisen historian tutkijan sanoin ”[t]ässä suhteessa perussuomalaiset nähdään hyvin uskottavana vaihtoehtona verrattuna muihin tarjokkaisiin”. Jokisipilän teoksessa Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla (2021) puolueen luonnehtimista äärioikeistolaiseksi väitetään ”sensaationhakuiseksi, yliampuvaksi ja poliittiseksi loanheitoksi” ja suositaan määrettä ”kansalliskonservatiivinen”. Tämä eturivin yhteiskuntatieteilijän kanta asettuu erikoiseen valoon, kun kesällä 2023 perussuomalaiset tyypitellään rutiininomaisesti äärioikeistolaiseksi esimerkiksi Le Mondessa, Euronewsissä, Politicossa ja BBC:llä koko maailman lukiessa uutisia ministereiksi valittujen hitleristisistä, rasistisista ja salaliittoteoreettisista ulostuloista.

Kuva: Fanni Uusitalo / Valtioneuvoston kanslia. Wikimedia Commons, CC-BY 2.0. Alkuperäisessä valokuvassa on Orpon 20.6.2023 nimetty hallitus. Kuvan päälle on lisätty kuvakaappauksina otsikoita kansainvälisen lehdistön hallituksen alkutaivalta koskevasta uutisoinnista ja lehtien logoja.

Kansallinen haitta

Viime päivien tapahtumat ovat paljastaneet oikeistopopulistisen mielipiteenmuokkauksen toden karvan ja isot riskit. Perussuomalaiset kuuluivat eduskuntavaalien voittajiin tehtyään kampanjan, jossa ”kansallinen etu” kuului ratkaiseviin iskusanoihin. Junnila- ja Purra-skandaalit ovat todistaneet laajalle yleisölle asian, jonka monet valveutuneet tarkkailijat ovat pitkään tienneet: puolueen käyttämä raison d’état on merkinnyt silmäniskua äärioikeistolle ja uskollisuutta koko halla-aholaisen liikkeen rasistiselle ja antidemokraattiselle taustalle. Tässä olisi tarvittu huomattavasti terävämpää otetta lehdistöltä ja myös parempaa erittelyä tieteilijöiltä, sen sijaan että on tasoitettu tietä valtaan.

Jo paljon aiemmin on osoitettu toinen paha epäonnistuminen julkisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon seurannassa ja tutkimisessa. Kun nykyisen PS-puolueen ydin alkoi käyttää alkuun vaalitaktisesti ja sitten yleistä hyväksyntää kasvattaen itsestään käsitettä ’maahanmuuttokriittinen’, tiedotusvälineissä ja tiedeyhteisössäkin seurattiin valitettavan usein epäkriittisesti samaa katteetonta ja vahingollista puhetapaa.⁶ Kuten edellä kerrottiin, Purra turvautui 13. päivän iltana juuri tähän termiin jouduttuaan sitä ennen suostumaan oletettavasti nöyryyttävältä tuntuneeseen peruutteluun televisioidussa tiedotustilaisuudessa. Ja 14. päivänä Brysselin-matkallaan Purra totesi, ettei lähde pahoittelemaan kevään 2019 blogitekstiään, koska silloin hän pahoittelisi ”meidän poliittista agendaa, meidän maahanmuuttokritiikkiä”: rasistisessa kirjoituksessaan hän kuulemma ”kritisoi islamin naista alistavia käytäntöjä”.

Raskaimman luokan maahanmuuttajavastaisuutta on tarpeettomasti ja epäviisaasti arkipäiväistetty ja luonnollistettu. Puhumalla ”maahanmuuttokritiikistä” on pelosta ammentavaan ja vihaan kiihottavaan rasistiseen yllytykseen sotkettu aivan päinvastaisia asioita. Kriittisyyden taitoon kuuluvat vaihtoehtojen järkevä vertailu, tilanteiden huolellinen harkinta ja päätösten eettinen punninta, joihin esimerkiksi suomalaisissa kouluissa kiinnittyy niin tiedepohjaisuus kuin luovuus. Kriittisen kansalaisen demokraattista ihannetta ja kansanvaltaisia instituutioita uhkaavat tänä päivänä ennen muuta populistinen hapatus, häiriköinti ja hämmentäminen.⁷

Tiedotusvälineet ovat heränneet varovaisesti ja verkkaisesti johtavien perussuomalaisten poliitikkojen äärioikeistolaisiin puheisiin ja toimiin. Vaikka yleinen tyrmistys tuntemattoman Junnilan tekemisistä ja kansallinen järkytys tutummaksi käyneen Purran raivokkaista sanomisista onkin ollut kiistatonta, esille ei ole tullut mitään varsinaiselta asiasisällöltään mullistavaa: kaikkien Suomessa piti tietää jo entuudestaan, että nykymuotoinen eli kesästä 2016 ensin Jussi Halla-ahon ja sitten Riikka Purran johdolla toiminut PS juontaa juurensa rasistisesta kansankiihotuksesta ja myös harjoittaa sitä edelleen vaihtelevin näennäisesti hyväksyttävin tavoin. Todellinen yllätys nyt kesän 2023 tapahtumissa onkin siinä, että media on nostanut aiheen esille koko sen vakavuuden ja vaarallisuuden edellyttämällä tavalla.

Tämä vaati kansainvälisen – ensin ”vähintään kovin kiusallisen” ja sitten jo häpäisevimmän mahdollisen – uutishuomion kohdistumisen Suomeen. Vasta sen jälkeen nähtiin kotimaassa ensimmäiset painavat journalistiset puuttumiset asiaan. Esimerkistä käy 6. heinäkuuta ilmestynyt Ilkka-Pohjalainen-lehden pääkirjoitus PS:n kostonhalusta Rydman-nimityksen jälkeen:

”Perussuomalaisten keskiviikkoinen ministerivalinta oli röyhkeä. Puoluejohto osoitti, ettei se välitä hallituksen ilmapiiristä, kun se nosti elinkeinoministeriksi Wille Rydmanin. […] Rydmanin valinnalla puolueen johtaja Riikka Purra näytti perussuomalaisten kannattajille, että perussuomalaisia ei tönitä. Kun puolueen ensimmäinen valinta Vilhelm Junnila ei muille kelvannut, niin Purra kaivoi esiin yhtä ristiriitaisen nimen. Tämä on pikkusieluista toimintaa ja osoittaa, että perussuomalaisista ei näytä olevan valtionhoitajapuolueeksi, vaikka juuri siihen sen pitäisi isänmaan edun nimissä pyrkiä. Nuorella puolueella ei ole kuitenkaan tahtoa edistää Suomen asiaa vaan ainoastaan omaa asiaa. […] Suomi joutuu nyt tekemään entistä enemmän työtä vakuuttaakseen ulkomaiset sijoittajat ja kauppakumppanit siitä, että Suomen kanssa kannattaa tehdä yhdessä töitä. Vakuuttaminen ei kuitenkaan voi mitenkään onnistua, kun hallitus ei saa koottua rivejään. Suomi näyttäytyy nyt hyvin epävakaana maana.”

Tämä arvio siis edelsi Purran rasististen kirjoitusten leviämistä Suomen ja maailman mediaan. Noin viikkoa lainatun pääkirjoituksen jälkeen valtiovarainministerin tapaus viipyi esimerkiksi BBC:n verkkosivujen luetuimpana uutisena. Miten ikinä voikaan pyrkiä määrittelemään tai soveltamaan ’kansallisen edun’ kaltaista ongelmallista käsitettä, varmaa on se, ettei Orpon hallitus ole ollut hyväksi ”isänmaan edulle” tai ”Suomen asialle”.

Varsinkin Purran 2016 laatimaa ja edellä lainattua raporttia ajatellen tässä voi erottaa traagisenkin vivahteen. Tutkijaksi ryhtymisen hylännyt ja politiikkaan lähtenyt jatko-opiskelija ehkä ajatteli voivansa itse vaikuttaa siihen, että Suomi ”rohkeasti” omia kansallisia intressejään ajaen kiristäisi maahanmuuttopolitiikkaansa, ja että tämä jopa koituisi sille imagohyödyksi muun EU:n kenties joutuessa pulaan liian liberaalin, idealistisen tai kollektiivisen linjansa takia. Ehkä hän todella haaveili olennaisesti itsekkäiden maiden harmonisesta yhteistyöstä maailman parhaaksi. Nyt sekä imagologisesti että valtiojärjellä mitattuna Purran valtaanpääsyä seurasi katastrofi niin kotimaalle kuin hänelle itselleen.

Samalla hyväuskoinen kuvitelma oikeistoradikalismin suitsimisesta tai liudentamisesta poliittisen osallistamisen ja vieläpä korkeimpaan toimeenpanovaltaan kelpuuttamisen keinoin osoitti täyden ongelmallisuutensa. On ehkä katsottu, että perussuomalaisten mukaanotto torjuu ääriainesten liberaalille demokratialle muodostamaa uhkaa. Nyt tämä maan tavaksi omaksuttu – ja ehkä erheellisesti kansalliseksi intressiksi tai valtioneduksi mielletty – linja törmäsi todelliseen ja sovittamattomaan ristiriitaan.

”Suomen kansallinen intressi on tunnistettava ja turvattava päätöksenteossa.” Näin todetaan hallitusohjelman EU-politiikkaa koskevassa osiossa, jossa viitataan myös pyrkimykseen torjua ”Suomelle haitallisia ratkaisuja”. Rutiininomainen viittaus maan etuun yhdistyy tässä perussuomalaisille tärkeään EU-vastaisuuteen ja muun muassa ”haittamaahanmuuttoa” koskeviin painotuksiin. Lisäksi hallitusohjelma mainitsee vienninedistämistä käsitellessään halunsa lähteä ”yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa tukemaan Suomen strategisia intressejä”. Tässä muotoilussa koetetaan ilmeisesti tasapainoilla perussuomalaisittain ymmärretyn kansallisen itsekkyyden ja työnantajapiirien alleviivaaman kansainvälisyyden välillä. Myös Nato-jäsenyyden vaatima ulko- ja turvallisuushallinnon uudistus on hallitusohjelmaan mukaan ennen kaikkea keskittymistä ”Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin intresseihin, talouskasvun edistämiseen, kansainvälisiin taloussuhteisiin ja teknologiseen kehitykseen”.⁸

Maan etuun viitattiin edellisenkin hallituksen ohjelmassa. Pääministeri Sanna Marinin (sd) johdolla 2019 syntyneessä vastaavassa asiakirjassa mainittiin ”kansallinen intressi” niin puolustuksellisessa kuin valtion omistajaohjausta koskevassa asiayhteydessä⁹. Orpon hallituksen ohjelmassa tähdennys on vahvempi ja toistuvampi. Lauseista voi erottaa paljonkin perussuomalaisten vaalimia ja vaatimia seikkoja. Samalla ne tarjoavat oivallisen mahdollisuuden punnita tämän puolueen edustajien sanomisia ja tekemisiä, jotka kansainvälisen yhteisön Suomen eteen asettamasta peilistä tarjoutuvat nyt vastahakoistenkin katseltaviksi.

Jo sekä Junnila- että Rydman-tapauksia selostanut Süddeutsche Zeitung kirjoitti 11. heinäkuuta kokoavasti ”pimeästä viemäristä” kuvatessaan perussuomalaisten kätkettyä mutta nyt yhä uusin lokapurkauksin valloilleen päässyttä ydintä. Purran ”skandalöösit tekstit” olivat viimeisin vastenmielinen pulpahdus vaivoin piilotetusta kuonavarannosta. Helsingin Sanomat tapaili samaa äänilajia 13. päivän pääkirjoituksessaan, jossa puhuttiin Suomen hallituksesta uhkuvasta ”homemökkimäisestä rasismin hajusta”. Iltalehti puolestaan muotoili 14. päivän pääkirjoituksessa näkemyksensä valtionedun ideaa mukaillen: ”Minkään yksittäisen puolueen menestys tai ministerin ura ei voi ajaa Suomen etujen edelle.”

Ennen yleismaailmallista lehdistön Suomi-tärväystalkoopäivää 12. heinäkuuta 2023 meillä ei ollut ainakaan kovin laajasti ymmärretty huonontuvan maineen kaikkia ulottuvuuksia tai täyttä voimaa. Ulkomaisen lehdistön aiemmin tekemiä uutisia tai kotimaan sosiaalisessa mediassa julkaistuja selvityksiä ei ole jaksettu nähdä tärkeinä; perussuomalainen vakiintunut tapa selittää tällaiset ilmiöt ajojahtina ja kiusaamisena, ellei peräti psykoosina, on vaikuttanut kenties tasavahvalta vaihtoehdolta tai täydentävältä näkökulmalta asioihin. Näin on annettu äärioikeistolaisen toiminnan kalvaa laatujournalismin asemaa.

Esimerkiksi Suomen politiikkaa nyt kovin tiiviisti arvioiva Süddeutsche Zeitung ei kuitenkaan ole mikä tahansa toimite. Se on Saksan päivälehdistä laajalevikkisin, maltillinen ja perinteikäs tiedotusväline, joka sattuu lisäksi olemaan Euroopan johtavan valtion ja Suomen tärkeimmän kauppakumppanin seuratuimpia ja luotetuimpia uutisoijia. Kun tällainen lehti tekee juttuja hallituksen ministerien äärioikeistosympatioista, ei tähän aiheen antaneita tekoja voi millään keinolla selittää maan edun mukaiseksi toiminnaksi. PS on jo nyt pettänyt kaikki ne äänestäjänsä, jotka uskoivat sen voivan edistää ’kansallisia intressejä’. Ja Orpon hallitus on jo nyt aiheuttanut maan edulle peruuttamatonta vahinkoa. Tällaista viestiä pahimman ”maariskin” laukeamisesta on jo tullut esimerkiksi Teknologiateollisuuden johdosta.¹⁰

Tilanne on koko ajan kärjistynyt. Saksan suurin viikkolehti Der Spiegel kirjoitti 14. heinäkuuta suomalaisten ministereiden ”äärioikeistolaisuudesta”. Samana päivänä toinen laajalevikkinen julkaisu, berliiniläinen sanomalehti Tagesspiegel, uutisoi ”rasistisen kiihotuksen” horjuttavan oikeistohallitusta ja tahraavan koko maan mainetta.

Äärioikeistolaisuus yleensä ja natsismi erityisesti ovat länsimaisessa kulttuurissa huono vitsailun ja vihjailun aihepiiri. Hämmästyttävän monelle suomalaiselle tämä on tullut yllätyksenä. Pitäisi olla selvää kaikille peruskoulun käyneille, ettei yhtäältä Hitler kätyreineen tai toisaalta juutalaisviha taikka muu rasismi voi koskaan olla leikin asia Saksassa eikä sen enempää korkeimmalla poliittisella tasolla missään muuallakaan läntisissä demokratioissa.¹¹ Saksassa on tehty omasta hirvittävästä lähihistoriasta poikkeuksellisen avoimesti tiliä lainsäädännössä, kulttuurissa ja kasvatuksessa, jotta koskaan ei unohdettaisi 30–40-luvun rikoksia eikä holokausti ikinä muuttuisi vähäpätöiseksi tai kepeäksi aiheeksi. Jos ja kun (perus)suomalainen poliitikko katsoo sopivaksi vitsailla näillä asioilla, se osoittaa perustavanlaatuista empatian ja historiallisen sivistyksen puutetta.

Laajempaa poliittista maailmankatsomusta arvioitaessa asia on vielä monta kertaluokkaa vakavampi ja synkempi. Holokaustin juuret ovat muukalaisvihassa, toisten ihmisten epäinhimillistämisessä sekä epäluulojen ja salaliittoteorioiden levittämisessä. Yhtenäiseen kansaan vetoamalla, kansainvälistä yhteistyötä väheksymällä ja kotimaan demokraattisia instituutioita rapauttamalla on niin ennen kuin nyt lietsottu kiihkokansallismielisyyttä ja oikeutettu joihinkin ihmisryhmiin kohdistettua syrjintää ja väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Suomessa ollaan etenkin valtajulkisuudessa ja politiikan arjessa vasta alkutekijöissään tämän retorisen ja ideologisen vyyhdin purkamisessa.

Valitettavasti perussuomalaisten korostamassa ’kansallisen edun’ käsitteessä on yksi heille harmillinen piirre. Se ei rajaudu sisäpolitiikkaan vaan se edellyttää jo alkuaan monikansallista asetelmaa: kysymys on toimimisesta yhdessä ja samassa maailmassa yhteistoiminnassa kumppani- ja kiistakumppanimaiden kanssa.

Kenen tahansa menneisyydet ja irralliset sanomiset voisivat jäädä omaan arvoonsa. Ministerien lausumat eivät voi. ’Kansallista intressiä’ tuskin kannattaa edes savuverhona käyttää politiikassa, jos todellisuudessa tähdätään suurin piirtein kaiken sen arvostetun pilaamiseen, mistä Suomi tunnettiin maailmalla ennen kesää 2023. Käsite onkin hankalasti käsiteltävää laatua, sillä perinteisesti se on viitannut nimenomaan yrityksiin peitellä todellisia vaikuttimia tai riittämättömästi oikeuttaa tekoja, jotka ehkä tuovat lyhytaikaisia voittoja mutta kostautuvat myöhemmin.

Hallitusohjelmassa puhutaan Suomesta ”vahvana demokratiana”. Siinä puhutaan ”suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta”, jossa ”jokaista arvostetaan tasavertaisena” ja jonka ensimmäisenä perustuksena mainitaan ”sivistys”. Moni muistaa, kuinka Petteri Orpo kokoomuksen uutena puheenjohtajana kesäkuussa 2017 torjui yhteistyön halla-aholaiseksi kääntyneen PS-puolueen kanssa. Nyt pitäisi päättää, miten yhdistyvät maan etu ja hallitustason äärioikeistolaisuus.

Yleinen tai ylin etu eli valtionetu tai kansallinen intressi ei ole noin vain käyttökelpoinen tai edes muitta mutkitta mielekäs poliittinen käsite. Joku ehkä käyttäisi sitä tässä tilanteessa vain sanoakseen, että pääministeri Orpo näyttää piiloutuvan raison d’état’ksi ymmärtämänsä kansantalouden kunnostamisen tai kuristamisen taakse ja sen varjolla mitätöivän tai yrittävän kesyttää hallituskriisin paljastamat asiat. Joku toinen pitäisi kansallisena etuna oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoisuutta ja tasapainottaisi siksi taloutta vähän kerrassaan ja pienituloisimpia rankaisematta sekä puuttuisi heti suomalaiseen korkean tason rasismiin.

Joka tapauksessa yleinen etu – jos sellaisesta voi puhua – vaatii pitämään arvossa ja terässä kriittistä tiedonvälitystä ja erilaisten valtapyyteiden julkista koettelua.